Miten toimia, kun lapsi lähtee päiväkodissa juoksemaan karkuun minut nähdessään

Kertoa lapselle, että nyt lähdetään kotiin. Ei ainakaan kysyä, että joko kohta ehkä lähdettäisiin?

Tarvittaessa pitää kestää lapsen raivoaminen ja kantaa vaikka ovesta ulos. Neuvottelu ei kuulu asioihin, joista lapsi ei voi päättää.

Voit kysyä, laittaako lapsi ensin pipon vai villasukat. Se on sopivaa neuvottelua.

Mennä mukaan leikkiin tietenkin :)

Mä ja moni muu teki lapsena päiväkodissa noin, kun tultiin hakemaan kotiin. Kuka nyt olisi halunnut lähteä, kun oli leikit kesken. Mieluummin juostiin pihavajan taa kyykkimään.

Yleensä joku hoitotädeistä tuli hakemaan pois sieltä, koska heille ei kukaan viitsinyt temppuilla. Kerran en meinannut millään tulla, isä nappasi mut sitten kainaloon ja kantoi pihan poikki autoon. :D Sen jälkeen taisin tulla ihan kiltisti, eikä tarvinnut enää hakea.

Napakasti mukaan kainaloon,nyt on aika lähteä kotiin! Paha verrata,mutta apinaäiti tekee samaa,se vaan tyynenä odottaa kun lapsi tulee takaisin.

Hakiessasi juttele vartin verran,vaikka vastaisikin puuta heinää. Sillai osoitat että olet kiinnostunut hänen päivästään. (Vaikkei oikeasti kiinnosta yhtään.)

Karkuun juoksemalla haluaa huomiota,ei muuta.

Jep jep. Muistan itsekin vanhemmilta karanneeni kun leikit olivat kesken. Oma lapsi näytti mieltänsä avoimemmin, ja aloitti huutoitkun kun menin hakemaan. Ei tuossa muuta voi tehdä kuin hakea ja pukea sen lapsen, tai jos jo ulkona, kopata lapsen syliin ja kantaa kunnes sen omat jalat kantaa. Ennen kuin hankittiin auto saattoi mennä koko reilun kilometrin kotimatka rääkyvää ja sätkivää taaperoa kantaen.

Kieltämättä ihmetyttää vieläkin, kuinka ohikulkijat eivät asiaan puuttuneet. Toisaalta onneksi eivät, mutta...

Oma lapsikin teki tuota joskus. Kiinni vaan ja kotiin. :D lapsen kavereista yksi teki vielä 7-8-vuotiaana noin kun äitinsä tuli meiltä hakemaan. Loppui kun sanoin tyttärelleni etukäteen että kun *Annan* äiti tulee hakemaan, niin tytär ei lähde siihen mukaan vaan näyttää *Annalle* esimerkkiä ja tulee itse eteiseen ja pyytää *Annan* sinne myös.

Huomiotasi se lapsi haluaa. Anna sitä, ottakaa hetki leikkiä. Anna lapsen napata sut kiinni jne.

Miksi sieltä päiväkodista pitää lähteä kovalla kiireellä ja kiukulla. Päivän tärkein tapaaminen.

Päiväkodista pitää jo vastuukysymysten takia lähteä kun lähössä ollaan. Ei sinne voi jäädä kisailemaan lapsensa kanssa. Omani välillä karkaa piiloon, välillä haluaa lähteä heti. Jos karkaa, menen perään ja haen mukanani suoraan takaisin portille. Saatan sanoa että "käy sanomassa kaverille heipat ja lopeta leikki/yksi kierros hippaa vielä" tms mutta ellei ole ihmeempiä kuulumisia vaihdettavana työntekijöiden kanssa, lähdetään suoraan kotiin. Päiväkodin oma toive myös se ettei jäädä kikkailemaan siihen pihaan kun kerran on tultu hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Päiväkodista pitää jo vastuukysymysten takia lähteä kun lähössä ollaan. Ei sinne voi jäädä kisailemaan lapsensa kanssa. Omani välillä karkaa piiloon, välillä haluaa lähteä heti. Jos karkaa, menen perään ja haen mukanani suoraan takaisin portille. Saatan sanoa että "käy sanomassa kaverille heipat ja lopeta leikki/yksi kierros hippaa vielä" tms mutta ellei ole ihmeempiä kuulumisia vaihdettavana työntekijöiden kanssa, lähdetään suoraan kotiin. Päiväkodin oma toive myös se ettei jäädä kikkailemaan siihen pihaan kun kerran on tultu hakemaan.

Juuri näin. Usein hakijoita on kerralla monta, mutta silti henkilökunnan pitää pystyä huolehtimaan tarkasti niistä, joiden vanhemmat eivät vielä ole paikalla. Pihalle hengailemaan jäävät lapset vanhempineen häiritsevät. Kiireellä ei tarvitse lähteä, mutta ylimääräistä leikkiä voi mennä jatkamaan kotiin.

Jätä lapsi pari kertaa viimeiseksi haetuksi. Siellä kun nököttää ainoana lapsena odottamassa, niin ei taatusti ryntäile enää karkuun.

Vierailija kirjoitti:

Mennä mukaan leikkiin tietenkin :)

Ei.

Nelivuotiaani tekee tuota samaa, juoksee joskus pakoon. Se on paha, kun menee veltoksi. On toppavaatteissaan niin raskas, että hädin tuskin jaksan nostaa, jos on aivan löysänä.

No entä jos se lapsi vaan juoksee ja juoskee karkuun eikä häntä vaan saa kiinni??

Vierailija kirjoitti:

No entä jos se lapsi vaan juoksee ja juoskee karkuun eikä häntä vaan saa kiinni??

No jätä sinne ja hae parin tunnin päästä ja kehu kuinka oli hyvää jälkiruokaa mutta sitä ei jäänyt.

Mä kyllä päiväkodissa odotin hyvin hartaasti, että pääsee kotiin ja iloitsin kun tultiin ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen vihdoin hakemaan sieltä pois. Ei tarvinnut houkutella, vaan juoksin laittamaan itse kenkiä jalkaan kun auto tuli pihaan.

Olin 80-luvun lopussa perhepäivähoidossa, siis jonkun kotona, parin muun lapsen kanssa. Siellä oli myös hoitoperheen oma, saman ikäinen poika, joka oli aivan totaali täys kyrp* mulkku pska-aivo, joka ei koskaan joutunut mihinkään kuriin tekemistään pahuuksista. Montakohan minunkin leluani se hajotti, ja kun itkin hoitotädille (tupakoiva yliruskettunut käheä-ääninen hirvitys) niin syy kääntyi aina tavalla tai toisella minuun ja se pskapoika pääsi kuin koira veräjästä, aina, vaikka hän sitä pahaa teki! Kukaan ei uskonut.

Voitte kuvitella, kun 4-vuotiaana joutuu tällaiseen, ensimmäistä kertaa elämässään kun pitäisi luoda suhteita ja sosiaalisia taitoja, niin miten käy luottamuksen ihmisiin. Niinpä. Se ohjelmoitui osaksi minua, ja on osa minua edelleen. En tänäkään päivänä luota ihmisiin, näen uudet ihmiset aina ensisijaisesti potentiaalisina vihollisina kunnes toisin todistavat, jos todistavat. Asun yksin omasta tahdostani, parisuhteet kariutuu mun oman ajan tarpeeseen, juon paljon, poltan, toivon hartaasti etten koskaan saa tietää mitä minusta on selän takana puhuttu, koska olen varmaa että sieltä löytyy jotain sellaista joka saa minut napsahtamaan ja vetämään turpaan niitä ihmisiä. Kiitos vanhemmat kun laitoitte minut tuollaiseen päiväkotiin. Lisäksi se oli sitä aikaa, että jos tein jotain väärin niin silloin eivät puhuneet vanhemmat, vaan piiska ja tukkapölly.

Vierailija kirjoitti:

No entä jos se lapsi vaan juoksee ja juoskee karkuun eikä häntä vaan saa kiinni??

Lähde pois.

Vierailija kirjoitti:

Kertoa lapselle, että nyt lähdetään kotiin. Ei ainakaan kysyä, että joko kohta ehkä lähdettäisiin?

Tarvittaessa pitää kestää lapsen raivoaminen ja kantaa vaikka ovesta ulos. Neuvottelu ei kuulu asioihin, joista lapsi ei voi päättää.

Voit kysyä, laittaako lapsi ensin pipon vai villasukat. Se on sopivaa neuvottelua.

No ihan hyviä ohjeita, mutta miten nää käy tilanteeseen jossa lapsi konkreettisesti juoksee karkuun kun häntä tullaan hakemaan? Sehän tässä taisi olla ongelmana?

Itse olen tehnyt jonkun aikaa superkiinnostavaa siitä että tullaan hakemaan. Eli tosi iso huomio siihen kotimatkaan, että se on lapselle kiva kokemus. Yleensä nuo karkuunlähdöt on meillä tulleet niillä jaksoilla kun on itsellä ollut töissä kiirettä eikä oikein ole jaksanut panostaa lapsen huomiointiin pitkän päivän jälkeen vaikka olisi pitänyt. Pitkä se päivä on ollut lapsellekin... Jutellaan, hassutellaan, saa vanhemman täyden huomion. Ja karkuun juoksusta tulee vaan tonnin seteli-ilmeellä tuijottava aikuinen, joka ei reagoi asiaan mitenkään. Tai no, tokihan lapsi on haettava jos hän ei tule itsenäisesti luokse, mutta hyvin vähäeleisesti. Kaikki "no jää tänne sit" "nyt paavo-mincaliina tänne hetijustnyt!!!" kannustaa vaan enemmän lasta juoksemaan karkuun. Ja tätähän voi ennakoida: jos vanhempi tulee hakemaan, jo pidempää vilkuttaa innokkaasti, huhuilee lasta "heiiii, kiva nähdä, onko ollut kiva päivä, lähetään kotiin, siellä jo iso/sisko/koira/ruoka opettaa, mitä kuuluu, onko ollut kiva päivä, lähetääns portista ulos nyt, haluatko itse avata....." - lapsi keskittyy vanhempaan eikä perseilyyn ja se karkuun juokseminenkin unohtuu kun ei se kannata.

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä päiväkodissa odotin hyvin hartaasti, että pääsee kotiin ja iloitsin kun tultiin ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen vihdoin hakemaan sieltä pois. Ei tarvinnut houkutella, vaan juoksin laittamaan itse kenkiä jalkaan kun auto tuli pihaan.

Olin 80-luvun lopussa perhepäivähoidossa, siis jonkun kotona, parin muun lapsen kanssa. Siellä oli myös hoitoperheen oma, saman ikäinen poika, joka oli aivan totaali täys kyrp* mulkku pska-aivo, joka ei koskaan joutunut mihinkään kuriin tekemistään pahuuksista. Montakohan minunkin leluani se hajotti, ja kun itkin hoitotädille (tupakoiva yliruskettunut käheä-ääninen hirvitys) niin syy kääntyi aina tavalla tai toisella minuun ja se pskapoika pääsi kuin koira veräjästä, aina, vaikka hän sitä pahaa teki! Kukaan ei uskonut.

Voitte kuvitella, kun 4-vuotiaana joutuu tällaiseen, ensimmäistä kertaa elämässään kun pitäisi luoda suhteita ja sosiaalisia taitoja, niin miten käy luottamuksen ihmisiin. Niinpä. Se ohjelmoitui osaksi minua, ja on osa minua edelleen. En tänäkään päivänä luota ihmisiin, näen uudet ihmiset aina ensisijaisesti potentiaalisina vihollisina kunneps toisin todistavat, jos todistavat. Asun yksin omasta tahdostani, parisuhteet kariutuu mun oman ajan tarpeeseen, juon paljon, poltan, toivon hartaasti etten koskaan saa tietää mitä minusta on selän takana puhuttu, koska olen varmaa että sieltä löytyy jotain sellaista joka saa minut napsahtamaan ja vetämään turpaan niitä ihmisiä. Kiitos vanhemmat kun laitoitte minut tuollaiseen päiväkotiin. Lisäksi se oli sitä aikaa, että jos tein jotain väärin niin silloin eivät puhuneet vanhemmat, vaan piiska ja tukkapölly.

Nää kirjotat niin ihanasti että pakko sun on olla hauskaa seuraa :D

Poika tekee tätä lähes aina. Juoksee nauraen karkuun ja menee "piiloon". Sitten huhuilen ja "etsin" hänet. Sitten sanon että "Mennään portille kilpaa, isi voittaa!". Poika juoksee sinne heti. Toimii aina.

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä päiväkodissa odotin hyvin hartaasti, että pääsee kotiin ja iloitsin kun tultiin ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen vihdoin hakemaan sieltä pois. Ei tarvinnut houkutella, vaan juoksin laittamaan itse kenkiä jalkaan kun auto tuli pihaan.

Olin 80-luvun lopussa perhepäivähoidossa, siis jonkun kotona, parin muun lapsen kanssa. Siellä oli myös hoitoperheen oma, saman ikäinen poika, joka oli aivan totaali täys kyrp* mulkku pska-aivo, joka ei koskaan joutunut mihinkään kuriin tekemistään pahuuksista. Montakohan minunkin leluani se hajotti, ja kun itkin hoitotädille (tupakoiva yliruskettunut käheä-ääninen hirvitys) niin syy kääntyi aina tavalla tai toisella minuun ja se pskapoika pääsi kuin koira veräjästä, aina, vaikka hän sitä pahaa teki! Kukaan ei uskonut.

Voitte kuvitella, kun 4-vuotiaana joutuu tällaiseen, ensimmäistä kertaa elämässään kun pitäisi luoda suhteita ja sosiaalisia taitoja, niin miten käy luottamuksen ihmisiin. Niinpä. Se ohjelmoitui osaksi minua, ja on osa minua edelleen. En tänäkään päivänä luota ihmisiin, näen uudet ihmiset aina ensisijaisesti potentiaalisina vihollisina kunnes toisin todistavat, jos todistavat. Asun yksin omasta tahdostani, parisuhteet kariutuu mun oman ajan tarpeeseen, juon paljon, poltan, toivon hartaasti etten koskaan saa tietää mitä minusta on selän takana puhuttu, koska olen varmaa että sieltä löytyy jotain sellaista joka saa minut napsahtamaan ja vetämään turpaan niitä ihmisiä. Kiitos vanhemmat kun laitoitte minut tuollaiseen päiväkotiin. Lisäksi se oli sitä aikaa, että jos tein jotain väärin niin silloin eivät puhuneet vanhemmat, vaan piiska ja tukkapölly.

Mulla on TAYSIN identtinen pp-hoitokokemus ja viela saman ikaisena (tosin 70-luvun lopussa). 

Ainoana erona vaan, etta kun aloin kotona oireilla tuosta (mm. painajaisin) niin aiti kysyi etta mika mulla on hatana ja kerroin. 

Aiti otti heti pois pp-hoidosta ja laittoi mut kunnan "tarhaan". Parasta siina oli etta se oli niin lahella kotia, etta sain erityisluvalla tulla sielta yksin kotiin (jossa mummu oli) jo heti iltapaivasta. En koskaan viihtynyt siella tarhassa ja pyysin siis aidilta etta voisinko menna aikaisemmin kotiin mummun luo. 

Ajattelen  nyt sinun tarinan luettuani etta tuo, miten mun aiti hoiti tuon tilanteen, oli ehka jokin kaannoskohta mun elamassani, silla mina puolestani luotan edelleen ihmisiin, joskus jopa liikaakin. 

Halusin viela sanoa etta olen pahoillani sun puolestasi. Eipa se varmaan auta mutta sanonpahan kuitenkin. <3