Lue keskustelun säännöt.
Ottaa päähän aivan hitokseen, etten jaksa tehdä töitä hulluna! Mikä mussa on vikana?
23.01.2020 |
Olen yrittänyt miettiä miksi en vain voinut yrittää lujemmin. Ravintola-alasta kyse.
Aloitin todellisen työelämän neljä vuotta sitten. Olin niin motivoitunut pärjäämään työssäni, että oikeastaan sokaistuin täysin kaikkeen muuhun ja koin todellista euforiaa saadessani aikaiseksi asioita joita en olisi uskonut pystyväni tekemään. Se kehitys oli todella hurjaa ihan pelkän täysillä yrittämisen ansioista enkä valittanut, tein vaikka tuntui liian raskaalta.
Se oli kaikessa hulluudessaan hienoa aikaa vaikka myöskin kuluttavaa.
Aloitin ihan pohjalta, vaikka olin kouluni käynyt niin käytännön työ oli kaikkea muuta ja pääsin vielä heti ensi töikseni Helsinkiin menestyneeseen firmaan töihin, joka keskittyi isoihin juttuihin ja pääsin kokemaan ja oppimaan kaikenlaisia työtehtäviä. Muutin kehittyäkseni ja päästäkseni huonoista koti-oloista pois.
Alkuun olin surkea, aloitin tiskarin ja apulaisen tehtävillä. Ne alkoivat sujumaan hyvin, kohta tein aamusta iltaan töitä eri työpisteissä. Olin näiden vuosien aikana kylmäkkönä, kokkina, ravintolavastaavan tehtävissä, keittiömestarin tehtävissä eli hoidin kassaa, toimistotöitä, ruokalistoja.. tein lähes ihan kaikkea mitä ravintolamaailmaan voisi kuulua. Halusin oppia, olin tarmokas ja tosi ripeä tehtävissäni.
Olin hyvin tunnollinen ja sain paljon osakseni positiivista palautetta niin kollegoilta kuin myös johtajilta. Olin ansainnut paikkani siellä, olin osa perhettä. Vaikka kaikenlaista säätöä väärinkäyttöä tapahtui niin olin melko tyytyväinen asemaani, ainakin hetken.
Kunnes alkoi mieli horjumaan aika pahasti, en vaan enää jaksanut. Palkankorotuksia sain mutta nekään eivät ihan lakien mukaan mennyt, en saanut kaikkia lisiä mitä olisi kuulunut paitsi nykyään kun en ole jaksanut myötäillä enää pitkään aikaan. Asiat alkoivat kaivertamaan enkä saanut enää tyydytystä ahertamisesta. Lähinnä tuntui, että olin typerän sinisilmäinen ja asenne alkoi kyynistymään.
Nykyään olen tosi tarkka ettei vedetä kun pässiä narussa, olen saanut aika paljon tahtoani periksi asioissa sen jälkeen kun aloin nostamaan meteliä suutuksissani sekä otin lopareita, jos meni liian älyttömäksi.
Tavallaan olen onnellinen, että en aio alistua mutta toisaalta joskus asema vaatii sen mutta menetin kaiken halun edes pyrkiä mihinkään asemaan.
En edelleenkään ymmärrä miten oikeastaan kiinnostukseni loppui melkein kuin seinään eikä se ole reilusti yli vuoden aikana palannut.
En ole enää yhtä luja vaikka edelleenkin teen ahkerasti töitä mutta suojelen itseäni jotenkin ja väsyn paljon helpommin.
Olisi ihana saada se euforia ja vilpitön työnhalu ja ponnistus ylimääräisissäkin tehtävissä.
Mutta tuntuu, että olen vain jotenkin taantunut ja väsynyt antamaan kaikkeani.
En sano, että olisin nyt huono mutta en ole kyllä sama ihminenkään työroolissani(kaan) . Välillä toivoisin, että voisin taas tuntea paloa ja sitä suurta onnistumisen tunnetta mahdottomien iltojen jälkeen kun annettiin kaikki peliin hinnalla millä hyvänsä.
En tajua miksi piti väsyä, johtajatkin jaksaa painaa pitkiä päiviä vuodesta toiseen eikä loppua näy. Miksi minä en jaksanut, mietin välillä kuinka hyvä olisin nyt jos olisin vain jatkanut samalla tarmolla vaikka väkisin.
Kommentit (11)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ainakin johtajilla on mahdollisuus kaikenlaiseen palauttavaan toimintaan töiden ulkopuolella, voi lentää vaikka joka kuukausi lomalle business luokassa, voi syödä terveellisesti ja laadukkaasti rahasta välittämättä, suuressa kauniissa omakotitalossa palautuu paremmin kuin pienessä betoniyksiössä jne jne. Arkihuolet kuormittaa vähemmän kun on paljon rahaa. Siksi jaksavat varmaankin paremmin, vaikka toki heistäkin osa uupuu.
Ehkä se johtuu noista mainitsemistasi huonoista kotioloista?
Olen lukenut sodan ajan psyykkisistä häiriöistä kertovaa kirjaa, ja siinä mainittiin huono lapsuus yhtenä syynä sille, että jonkun mieli murtui sodassa siinä missä toisen mieli kesti. Tuli vain mieleen, ja jonkinlaista sotaahan työelämä monesti nykyään muistuttaa.
Paljon tsemppiä sulle kuitenkin. Samassa veneessä oon.
Vierailija kirjoitti:
No ainakin johtajilla on mahdollisuus kaikenlaiseen palauttavaan toimintaan töiden ulkopuolella, voi lentää vaikka joka kuukausi lomalle business luokassa, voi syödä terveellisesti ja laadukkaasti rahasta välittämättä, suuressa kauniissa omakotitalossa palautuu paremmin kuin pienessä betoniyksiössä jne jne. Arkihuolet kuormittaa vähemmän kun on paljon rahaa. Siksi jaksavat varmaankin paremmin, vaikka toki heistäkin osa uupuu.
Plus johtajan työssä ei ole toisten määräämiä työaikoja ja kyttäystä
Hmm no aika hyvä suoritus kuitenkin noin lyhyessä ajassa, eiköhän sulla ole vielä vuosikymmeniä aikaa päästä työelämässä tilanteeseen että oot tyytyväinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen kanssa, että johtuu traumoistani.
Lapsuus oli epävakaa alkoholisti vanhempien kasvatuksessa ja vakavasti mielisairaan sisareni kanssa kasvaessa. Äitini on myös mielenterveysongelmainen. On ollut väkivaltaa, seksuaalisesta väärinkäyttöä, mitätöivää ja halveksivaa käytöstä. Lapsuudesta varhaisaikuisuuteen.
Muutin alaikäisenä pois ed. mainittujen asioiden vuoksi ja olin itsekin huonossa jamassa. Velkakierre, alkoholi, väkivaltainen miesystävä jne.. Kaikki tuli sitten jotenkin elämään vahingossa, en tiennyt kuinka minua tulisi kohdella ja olin aika eksyksissä.
Samalla olisi pitänyt kuulemma ymmärtää ja sääliä vanhempiani koska ovat yrittäneet parhaansa ja aina yrittäneet auttaa..
Tai no äiti lähinnä tuollaista puhui aina. Edelleenkin sama marttyyriasenne ja itkee kun elämänsä on niin kamalaa ja sekoilee minkä kerkiää selvinpäinkin. On ihan outo haahuileva aave.
En pysty kohtaamaan häntä normaalisti enää, viha nousee niin pahasti pintaan. Jopa kun hän soittaa niin ääneni vakavoituu enkä pysty keskustelemaan jonninjoutavia, vain oikeista asioista jota harvoin hänellä on.
Paljon ollut kaikenlaista, ihan liikaa.
Pitäisi päästä käsittelemään mutta tuntuu kuitenkin tosi typerältä, että menneisyys määrittäisi elämäni nyt mutta tiedän kyllä, että se vaikuttaa vaikka en missään nimessä haluaisi.
Olen kuitenkin ollut jostain 10-vuotiaasta enemmän ja vähemmän masentunut, hyviäkin kausia ollut. Ehkä en vaan jaksa liikaa hälinää ja stressiä ja joskus se ärsyttää, haluaisin menestyä jollain tasolla elämässäni ja aion yrittää vielä. Olisi hienoa jos vain voisin jatkaa täysillä eteenpäin mutta jotenkin en vain ole kykeneväinen ainakaan tällä hetkellä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uupumus voi kestää vuosia. Varsinkin jos taustalla on paljon muutakin käsiteltävää.
Sinun tapauksessa terapia olisi ehdottomasti kohdallaan ulkopuolelta katsottuna.
Jopa yllättävän paljon olet saanut aikaan.
^