voi kun minullakin olisi kiiltokuvaelämä, niin kuin kaverin facessa

Auttakaa, miten pääsen yli siitä, että joidenkin kavereiden elämä näyttää facessa niin hienolta?

Mulla oli lapsena kotona kurjaa, sain yhden ainoan kerran syntymäpäiväjuhlat 7 vuotiaana, sen jälkeen ei mitään, ei ylioppilasjuhlia eikä mitään. Kotona oli ankeaa ja koulussa kiusattiin, ei olisi tullut vieraita, enkä kelvannut kenellekään. Ei ollut juuri sukua ja sekin vähä riidoissa keskenään. Aikuisena olen parisuhteissa pariin otteeseen järjestänyt juhlat, mutta viimeisen 15 vuoden aikana ei mitään. Ollaan muutettu monta kertaa ja olen huono löytämään uusia kavereita aikuisena, joten jos nyt pistäisin juhlat itselleni pystyyn, sinne ei tulisi miehen ja lapsen sekä anopin lisäksi kuin 1-2 muuta ihmistä, minun takiani ei jakseta matkata toiseslta paikkakunnalta. Ei ole koskaan jaksettu.

Joskus tuntuu pahalta, kun näen puolituttujen facepäivityksiä lomista, matkoista ja juhlista. Me ei käydä matkoilla, koska ei ole aikaa ja rahaa ja olen itse nykyään jo työkyvytön ja liikuntaesteinen, joten elämä on ihan riittävän raskasta ilman matkojakin.

Mutta minulla on kyllä maailman ihanin tytär ja mies, yhdessä oltu 15 vuotta ja kotona on mukava olla. Ei ole tukijoukkoja emmekä pääse kahdestaan koskaan minnekään, mutta kolmestaan kyllä käymme joskus ravintolassa tms.

Että olen siinä mielessä hyvin onnekas, mutta kun näen hienoja päivityksiä tulee haikea olo. Takokaa minulle nyt järkeä päähän, että kun kotiasiat on hyvin niin pitää olla tyytyväinen eikä haikailla kavereiden ja juhlien perään. Että osaisin arvostaa sitä hyvää elämää, mitä olen saanut, vaikka elämän alkutaival nuoruuden ja ensimmäisen avioliiton aikana ei ollut ruusuista. Ja vaikka en enää pysty työhön niin pystyisin arvostamaan sitä, että minua kohdellaan kotona hyvin.