Onni ei ole minua varten.

Kirjoitan tätä, koska olen niin loputtoman surullinen. Voisin kirjoittaa lyhyesti ja tiiviisti miksi, mutta en halua joutua selittämään miksi tilanteen korjausehdotukset eivät auta. En minä niitä ylenkatso, minä en vain joko jaksa, tai olen kokeillut niitä jo ja ne eivät toimi käytännössä. Tai sitten ne eivät vain sovi minulle. Haluan, että asetutte minun asemaani.

Minua kiusattiin koko peruskoulun ajan, riippumatta oppilaitoksesta. Olin kuulemma ujokin. Vihaan vieläkin tuota sanaa, mielummin sanon itseäni introvertiksi. Minua nimiteltiin ruman ulkonäön vuoksi milloin miksikin, ne kaikki nimitykset ovat edelleenkin kamalia. Kotona itkin salaa, ja vanhemmille minä olin se hankala lapsi jolla koulu alkoi mennä huonoksi. Jos en ryhdistyisi, minut laitettaisiin koulukotiin. Eihän minua oikeasti sellaiseen laitettaisi, mutta yhtäkaikki siitä tuli turvaton olo, että minut voitaisiin vain heittää syrjään. Tein vuosia työtä, että kykenisin nostamaan katseeni kengänkärjistä ylös, katsomaan muita silmiin. Vielä nykyäänkin koen oloni turvallisemmaksi jos kävelen muiden perässä, enkä joudu huomion keskipisteeksi. Opiskelut toisella paikkakunnalla eivät tuoneet tilanteeseen helpotusta. Minut kuulemma savustettaisiin ulos, kuulin keskustelun. Ja he todellakin yrittivät. Jälkeenpäin yksi heistä katsoi suoraan silmiini sanoen, että hän ei ole ikinä tehnyt kenellekään pahaa. Olin oksentaa siihen paikkaan, juuri hän oli tehnyt minulle pahiten. Minulla vei vuosia kerätä itsetuntoni kasaan ja en sitä koskaan saanut oikeaksi, inhoan itseäni. En halua nähdä itseäni peilistä, koska olen niin vastenmielinen. Minun suurin unelmani on ollut olla terve ja elää normaalia elämää. Elämäni on kaukana normaalista. Kukaan ei halua nähdä minua, kukaan ei tule koskaan kylään vaikka kutsuisin. En ole koskaan kokenut parisuhdetta, en seksiä. Minä häpeän aivan valtavasti neitsyyttäni, kun joka puolella mediassa maailma pyörii seksin ympärillä ja minä olen pelkkä friikki. Yhdenyönjutut eivät ole minua varten, koska en halua pelkkää suoritusta vaan tunteet. Parisuhteenkin haluaisin kovasti, mutta kukaan ei halua minua. Olen yrittänyt niin monta kertaa.

Minä olen yrittänyt ihan kaikkea, saada ystäviä, saada parisuhteen, saada seksiä, mutta kaikesta jää käteen vain tyhjää. Ja miten minä voisinkaan enää yhtä-äkkiä muuttua rohkeaksi, kun koko elämäni olen saanut palautetta että toimintani on väärää. Masennuksen vuoksi olen käynyt terapiassa, mutta mikään terapia maailmassa ei muuta muita ihmisiä pitämään minusta, kiinnostumaan minusta. On niin lohdutonta, että elämäni on tälläistä jatkossakin. Että ei ole KOSKAAN saanut elää normaalia elämää. Eikä tule koskaan saamaan.