Vauvakuume ja samaan aikaan inho lapsia kohtaan HELP

Omaan lapseen suhtautuu eri tavoin kuin muiden mukuloihin. En minäkään pidä muiden lapsista, ainoastaan omistani.

19 vuoden äitiyskokemuksella, vauva on vauva alle vuoden ja loput 19 vuotta jotain muuta. Jos se jotain muuta käy hermoille jo ajatuksen tasolla (käytäntö on vielä asia erikseen), ei kannata. 

Tarkennan siis vielä, että luonnostaan tulee hoitaminen ja kaikki mun lähipiirissäkin aina sanoo mua tosi äidilleseksi ja ihmettelee kun en ole vielä halunnut lapsia. Ainoo mikä ongelma mulla on siis on toi että mun hermot ei vaan kestä aina ja sehän olis tosi paha sit jos aina mulla vaan menis hermo enkä kestäisi mitään neuvottelua rääkyvän lapsen kanssa. Pelkäis varmaan mua...

En siis ole räjähtäny kenenkään lapsille ikinä, mut joskus kyllä ihan nätisti mutta napakasti sanon ystäväni lapselle esim että nyt mennään keittiön pöydän äärellä syömään että valuva tomaatti kädessä ei olla toisten sohvalla tai matolla tyyliin. Kun ystäväni taas ei välitä vaan antaisi lapsensa sotkea ihan miten huvittaa mun asunnossa vaikka näkee kyllä että on vaalea matto ja sohva jne.

Mulla on kolme lasta ja ennen omia lapsia en tullut toimeen lasten kanssa. En osannut tehdä niiden kanssa mitään ja kaikki tuntui tosi vaivalloiselta. Yhtäkkiä sitten iski vauvakuume ja varsinkin kun mies oli jo aiemmin puhunut että haluaisi mielellään lapsia, annoin sitten vaan mennä.

Oma lapsi on aina eri kuin muiden lapset. Nyt toki osaan jo muidenkin lasten kanssa olla ja tarvittaessa auttaa pukemisessa tai syömisessä, mutta ei mustamitään lastenhoidon ammattilaista tulisi.

Vierailija kirjoitti:

Tarkennan siis vielä, että luonnostaan tulee hoitaminen ja kaikki mun lähipiirissäkin aina sanoo mua tosi äidilleseksi ja ihmettelee kun en ole vielä halunnut lapsia. Ainoo mikä ongelma mulla on siis on toi että mun hermot ei vaan kestä aina ja sehän olis tosi paha sit jos aina mulla vaan menis hermo enkä kestäisi mitään neuvottelua rääkyvän lapsen kanssa. Pelkäis varmaan mua...

En siis ole räjähtäny kenenkään lapsille ikinä, mut joskus kyllä ihan nätisti mutta napakasti sanon ystäväni lapselle esim että nyt mennään keittiön pöydän äärellä syömään että valuva tomaatti kädessä ei olla toisten sohvalla tai matolla tyyliin. Kun ystäväni taas ei välitä vaan antaisi lapsensa sotkea ihan miten huvittaa mun asunnossa vaikka näkee kyllä että on vaalea matto ja sohva jne.

Mulla oli ennen lapsia tosi lyhyt pinna. Ensimmäisen lapsen jälkeen hyvä ystäväni totesi, että mulle on kasvanut hermot. En edelleenkään ole pitkäpinnainen mutta huomattavasti pidempi kuin ennen lapsia.

En minäkään koskaan ole muiden lapsista tykännyt, siedän nyt toki paremmin ja osaan esittää suht neutraalin kivaa kun omasta lapsesta (nyt 7 v.) ja hänen kavereistaan nyt kertynyt tuota kokemusta. En esim. enää korvaani lotkauta kun vaikkapa bussissa alkaa taas joku rääkymään, ennen tuollainenkin tilanne oli helvettiä (olen yliherkkä koville äänille). Ja kyllä lapsellekin saa sanoa "kovasti", ei tarvitse lässyttää ja antaa periksi, tiukasti vaan että nyt tehdään näin ja asia sillä selvä. Kiroilen mielessäni, mutta yritän pitää ne sanat puheesta poissa. Kyllä jokunen perkele on lipsahtanut, enemmän kyllä lapsen ollessa taapero- ja uhmaikäinen kuin nykyään koululaisena. Sanoisin jopa, että tämä se on se paras ikä.

Kannattaa odottaa vaikka vuosi ja miettiä ja punnita asioita rauhassa. Mistä on valmis luopumaan, mikä on tärkeää itsellesi elämässä. Jos siis ei iän puolesta ole kiirettä. Kuten tiedät hyvin, lapsi on pieni vauva vain alle vuoden ja hurjan suuri työ ja vastuu on vielä vuosienkin päästä.

Oma lapsi on aina oma lapsi, ihan eri asia ku muiden lapset. Sinun lapsesi kasvaa sinun kodissasi jossa on sinun sääntösi. Välillä varmasti tulee hankalia ja ärsyttäviä tilanteita, mutta ei meistä kukaan ole täydellinen. Muistaa vaan pyytää anteeksi.

Se lapsi on vauva vain vuoden. Odotas vaan uhma- ja murrosikä. En suosittele!

Aloituksen perusteella en suosittele sinulle lasten hankkimista (tai no eihän niitä hankita mutta uknow).

Ei lapsia tehdä siksi että "vauvvat on söpöjä" eikä koiria hankita siksi koska "koiranpennut on niin söpöjä".

Ap tykkää vauvoista, ei lapsista. Älä nyt missään nimessä ainakaan kiirehdi asian kanssa kun ei voi yhtään tietää tykkäisitkö oikeasti äitiydestä. Äitiys on aivan järkyttävän rankkaa ja omistat sille koko elämäsi vähintään 18 vuodeksi (mutta todellisuudessa kyllä loppuelämäksi). Lapsi on vauva vain vuoden ajan. Koiranpennut on pentuja vain ihan hetken aikaa.

Ainakin sulla on melkoinen koulu edessäsi jos päädyt lapsen hankkimaan. Saa kovasti perspektiiviä niihin banaani kädessä kulkemisiin kun se on oma lapsesi. Olet sen pari vuotta valvonut ja pukenut ja riisunut ja yrittänyt saada lapsen syömään edes jotain. Ja sitten menet vierailulle lapsettomaan huusholliin, jossa emäntä tietää vailla mitään omaa kokemusta että kuinka niitä lapsia hoidetaan... valkoiset sohvat hohtavat puhtauttaan ja lapsen olisi pysyttävä juuri sillä neliömetrin kokoisella alueella, jolla emäntä on mielessään päättänyt.

Oon ihan samanlainen. Vauvat on suloisia ja mielelläni hoitaisin ihanaa omaa vauvaa mutta vähän isommat sitten... ei helvetti kun menee hermot. Naapureiden ja tuttujen lapset joita näkee päivittäin rääkyy, käyttäytyy rumasti sekä toisiaan että aikuisia kohtaan, juoksee päin eikä edes pahoittele, tappelee jatkuvasti, huutelee sopimattomia, suttaa eikä korjaa jälkiänsä jne. En todellakaan halua tuollaista itselleni kotiin. Olisin varmaan aika natsiäiti koska mielestäni julkisilla paikoilla ei huudeta ja juosta toisia ihmisiä päin, leikkimiseen ei kuulu karjunta eikä ilotulitteet joista voi sitten jättää roskat maahan ja muutenkin perseillä vailla kuria kuten näyttää olevan tavallista tänä päivänä.

Sanon suoraan, että ei kannata. Niin moni lapsen saanut katuu. Jos et voi myöntää ja todeta aidosti rakastavasi kaiken ikäisiä lapsia, rakastavasi leikkiä ja temmeltää niiden kanssa, niin luultavasti koet vain pilanneesi elämäsi ja katkeroidut ja kituutat hermorauniona päivästä toiseen.

Elämä on ihanaa, kun on vapaa tekemään mitä huvittaa omilla ehdoilla ja mieltymyksillä.

Pumpulinen ajatus tuosta vauva-ajastakin sinulla on.

Vauvalla voi olla vaikka koliikki ja imetyksenkään onnistuminen ei ole kaikilla itsestäänselvyys. Myös monilla on pehmoinen kuva puolison osallisuudesta vauvan kanssa olemiseen kun todellisuus voi olla ihan muuta.

Onko sinua ehkä kasvatettu todella ankarasti j rangaistu kaikista virheistä lapsena? Uskon että silloin ei siedä lasten epätäydellisyyttä ja hankaluutta.

Pitkäjänteisyyttä, suhteellisuudentajua ja tietoa lapsen kehitysvaiheista olisi hyvä hankkia ennen vanhemmuutta. Et ole vielä valmis, jos koskaan. Kehitä itseäsi.

Vauvojen vaativuus on aivan eri sfääreissä kuin kolmivuotiaiden. Olet aika pihalla.

Minä tykkäsin äitinä olemisesta sitten, kun pennut oppivat puhumaan. Ihan yllätyin, miten hauskat ja fiksut tyypit sieltä vauvaroolin alta kuoriutuikaan.

Leikki-ikä oli tosin helvettiä. Roikkuivat niskassa ja olivat vaativia. Keskityin kirjallisuuteen ja lukemaan opettamiseen, jotkut legot ja leikkipuistot olivat minulle kauhistus.

Mutta en olisi pois antanut. Nyt ovat 20-30 -vuotiaita, ja niin rakkaita. Fiksuja ovat! Ja äidistä tykkäävät ja tuntuvat kunnioittavankin.

Hui kamala, äidiksi ryhtyminen on riski. Omalla kohdallani se kannatti.