En halua elää vartalossani

Niin, lopulta kyse on tosiaan siitä, että joko lopetat elämäsi siinä vartalossasi tai sitten jatkat sitä. Oman elämänsä lopettamisesta on aika helppo puhua ja sillä saa huomiota, mutta kokemuksesta tiedän että ei ole ihan helppoa monestakin syystä (paitsi oma vaistomainen elämänhalu, myös esim. läheisten tunteet) toteuttaa. Toki välillä jotkut toteuttaa senkin vaihtoehdon, joko masentuneena tai koska tilanne oikeasti on sietämätön eikä mitään toivoa paremmasta jäljellä.

Useimmat näin puhuvat kuitenkin jatkavat elämäänsä, niin olen tehnyt itsekin tuollaisten tunteiden läpi. Silloin jos näin tekee, kannattaa yrittää päästä valittamisesta ja jatkuvasta kehon negatiivisesta miettimisestä läpi, koska se vaan pilaa omaa mielialaa ja oloa. Esim. itselläni on krooninen kipua ja väsymystä aiheuttava sairaus. Ennen uikutin joka paikassa sitä, miten elämäni on ihan kauheaa ja pelkkää h*lvettiä tämän sairauden takia. Jossain vaiheessa oivalsin, että oma asenteeni huonontaa vointiani sekä fyysisesti että psyykkisesti. Aloin olla kiitollinen hetkistä, jolloin ei ole kovin paljoa oireita. Niistä asioista, joita vielä voin tehdä sen sijaan että miettisin mitä en voi. Etsiä mielenkiinnon kohteita, joissa kehon hyvää vointia ja kuntoa ei tarvita.

Olet trantervekaunistoimiva.. synnyit vain väärään kehoon.

Mä en vaan usko että koskaan sopeudun niin paljon, että elämä alkaisi tuntua elämisen arvoiselta. Vihaan olla minä. Ja ennen rakastin. Jos ei koskaan ole vähääkään tyytyväinen ja 'kotona" omassa fyysisessä olemuksessa, niin ei se ole minkään arvoista elämää. Joka kerta kun ajattelen että pakko sopeutua, niin tuntuu että en yksinkertaisesti pysty, kuolen mieluummin vaikka se olisi miten vaikeaa. Jonain päivänä sitten vaan teen sen. Ap

Jotenkin ajattelin että ajan kuluessa ei vaan jaksa v*tuttaa enää. Mutta monta vuotta on kulunut eikä helpota yhtään. Taidan tulla hulluksi. Ap

Se on vaan kuori.

Samoin. Mutta ainoa tapa jolla uskaltaisin t..paa itseni, on juuri kuula kalloon, ja en saa asetta mistään. 

Toisekseen, en vielä voisi niin tehdä, olen luvannut että elän ainakin siihen asti että lapseni on 18v, mutta siihen enää kaksi vuotta, ja lapseni tarvitsee minua kauemmin, vaikkei minusta hänelle paljon iloa ole. Mutta lapsdelleni olen maailman tärkein ihminen, ja pitää minua maailman parhaana äitinä sairauksistani ja kaikesta huolimatta.

Sitten on vielä sekin, että kuolen varmaan muutenkin aika pian, tuskin tämä kroppa vanhaksi elää näillä elintavoilla ja sairauksilla. 

Ja kaikenhuippuna, pelkään kuolemaa. Joka päivä pelkään kuolenko kohta. Mutta en haluaisi olla elossakaan tässä maailmassa. Toisaalta taas en halua kuollakaan..

Ase on ainoa jolla tosiaan uskaltaisin sen tehdä enkä saisi edes aseenkantolupaa.

Hohhoijaa. Sekavaa on.

Mutta kohtahan tämä loppuu kumminkin, kyllä elämä hyvin lyhyt loppujen lopuksi on. Pitää vaan kuluttaa aikaa siihen asti ja toivoa ettei jää yksin, että rakkaat ei kuole ensin. En kestäisi sitäkää.

Mulla sama juttu, mutta kasvojen kanssa. Ei tätä vaan haluais hyväksyä, kun sitten luovuttaisin tavallaan kokonaan, kun vihaan itseäni niin paljon. Voimia ihan vtusti sinne 💜

Ihanaa että pääsee kuitenkin pois. Ap

Vierailija kirjoitti:

Niin, lopulta kyse on tosiaan siitä, että joko lopetat elämäsi siinä vartalossasi tai sitten jatkat sitä. Oman elämänsä lopettamisesta on aika helppo puhua ja sillä saa huomiota, mutta kokemuksesta tiedän että ei ole ihan helppoa monestakin syystä (paitsi oma vaistomainen elämänhalu, myös esim. läheisten tunteet) toteuttaa. Toki välillä jotkut toteuttaa senkin vaihtoehdon, joko masentuneena tai koska tilanne oikeasti on sietämätön eikä mitään toivoa paremmasta jäljellä.

Useimmat näin puhuvat kuitenkin jatkavat elämäänsä, niin olen tehnyt itsekin tuollaisten tunteiden läpi. Silloin jos näin tekee, kannattaa yrittää päästä valittamisesta ja jatkuvasta kehon negatiivisesta miettimisestä läpi, koska se vaan pilaa omaa mielialaa ja oloa. Esim. itselläni on krooninen kipua ja väsymystä aiheuttava sairaus. Ennen uikutin joka paikassa sitä, miten elämäni on ihan kauheaa ja pelkkää h*lvettiä tämän sairauden takia. Jossain vaiheessa oivalsin, että oma asenteeni huonontaa vointiani sekä fyysisesti että psyykkisesti. Aloin olla kiitollinen hetkistä, jolloin ei ole kovin paljoa oireita. Niistä asioista, joita vielä voin tehdä sen sijaan että miettisin mitä en voi. Etsiä mielenkiinnon kohteita, joissa kehon hyvää vointia ja kuntoa ei tarvita.

Mun mielestä aika epäempaattista sanoa, että onhan kuolemasta mukava puhua ja saada huomiota sillä. Monet ovat siitä puhuneet ja myöhemmin toteuttaneet aikeensa, että ei se yleensä huomion hakua ole vaan oikeasti painostaa vakavasti se kuoleman halu mielessä, jos sen oikein esille ottaa toisten kanssa. En ole edes kokenut, että saisin paljon positiivista huomiota, vaan lähinnä olankohautuksia, että niin, en osaa kauheasti auttaa. Tulee vielä hirveämpi olo kun tulee itselle se todelliseksi, ettei kukaan pysty auttamaan pois tästä tilasta, eikä mikään tosiaan muutu hyväksi enää koskaan.

Ymmärrän kyllä, että ajatukseni eivät nekään edistä terveyttä. Tuntuu vaan, että ei sillä enää ole niin väliä. Jopa parhaina päivinä mulla on vain pienen osan ajasta melkein sellainen olo kuin ennen oli koko ajan, helppo ja hyvä. Jos vaihtoehdot käytännössä useimmiten on todella ikävä olo tai vähän vähemmän ikävä, kuitenkin kehno olo, niin en näe hirveästi taistelemisen arvoisena, että se olisi sitä jälkimmäistä. Ap

....

Vierailija kirjoitti:

Se on vaan kuori.

Vartalo on väline siihen kaikkeen mitä täällä maan päällä voi tehdä ja minkälaisia ihmisiä voi vetää puoleensa. Se on tärkeää millainen se on ja miten se toimii, paitsi jos on jotenkin todella henkinen tai älyllinen ihminen, itse en ole. Ap