Todella hyvä lehtijuttu parisuhteen vaiheista, pitkissä suhteissa olevat lukekaa tämä

Minusta tuntuu että meillä ei ole koskaan ollut (ainakaan kovin vahvana) tuota symbioosivaihetta. Olen ainakin kokenut että me olemme kaksi erillistä yksilöä jotka kuitenkin tahtovat vahvasti olla silti yhdessä. Mutta oma tila ja oma aika on aina ollut meillä itsestäänselvyys.

Ehkä siksi 23 vuotta yhdessä ilman sen suurempia kriisejä.

Osui, parikymmentä yhteistä vuotta takana, yhdessä oltu 18-vuotiaasta . Hyvin tyypillisen 80-luvulla lapsuutta eläneen kiltin, ja sopeutuvaisen tytön omaksuneena onkin aikuisena tullut eteen omien tunteiden, tarpeiden ja halujen ilmaisemisen opetteleminen. Puolisoksi onneksi valikoitui mies, joka haluaa tasavertaista kumppanuutta, huomioi ja osoittaa hellyyttä. Puutteineenkin hän on minulle yhä rakas.

Iso juttu on ollut ymmärrys siitä, että olen oikeasti itselleni ja myös kumppanilleni velkaa sen, että olen rehellisesti oma itseni. Ja vielä tärkeempi oivallus on ollut tajuta, että mitä tapahtuu, jos en ole. Niin monen liiton nähnyt kariutuvan siihen, (tai muuttuneen ihan hirveiksi, jos sitten pysytään yhdessä) että ollaan katkeria, kun ei ole osattu puhua niistä omista toiveista ja tarpeista. Tiuskitaan, raivotaan, mökötetään, v***llaan, uhkailla erolla, kostetaan,kohdellaan itseä huonosti. Huonossa parisuhteessa sijaiskärsijöinä ovat lapset, ja oman lapsen myötä päätin viimeistään muuttua. En halua olla siirtämässä sellaista mallia lapselle, enkä halua rikkoa liittoa sen takia, että olen tyytymätön sellaiseen, minkä voi muuttaa.

Meillä oli niin, että kun en osaa ottaa puheeksi, niin sitten pitää tulla joku megaluokan raivo/itkukohtaus,että saa jotain sanotuksi. Siinä sivussa tietysti tuli loukattua kumppania, jolloin se itse asia menee täysin ohi ja mikään ei muutu. Paljon myös tuli oletettua, ja sitten petyttyä ja loukkaannuttua toiseen, kun hän ei sitten ymmärtänyt toimia haluamallani tavalla. Pitkässä parisuhteessa on tietysti muutenkin jo ehtinyt kertyä kaikenlaista painolastia. Yritän nyt opetella ottamaan vastuuta omasta toiminnasta parisuhteessa ja rohkaistua puhumaan asioista rakentavasti ja tuomaan selkeästi esille omat tarpeet.

Itsellä tosiaan takana 20 vuotta yhteistä taivalta ja vasta nyt tuntuu että alkaa olemaan aika irrottautua tuosta symbioosista. Ja tuntuu aika vaikealta näin pitkän ajan päästä. Olemme olleet mieheni kanssa ihan liian kiinni toisissamme. Ehkä siksi kun olemme muuttaneet usein ja sukulaiset ja kaveripiiri on aina olleet muualla, on ollut vain me kaksi ja myöhemmin lapset lisänä. Olemme tulleet riippuvaisiksi toisistamme ja se ahdistaa ainakin itseäni. Pelkään mitä tapahtuisi jos mieheni vaikka kuolisi, tuntuu että olen aivan avuton ja yksin ilman häntä enkä voi jatkaa enää näin.

Ap

Ainoa asia tuossa on, että "Omista tunteistaan tule kantaa vastuu". Ei ole kenenkään muun asia vastata siitä, onko hyvä vai paha olla.

Ihan täyttä asiaa, mutta eipä olekaan helppo toteuttaa jos ahdistuja on traumaattisen taustan takia piilonarsisti tai läheisriippuvainen, joka ei kerta kaikkiaan osaa tuoda omia ajatuksiaan esille jotta asioita päästäisiin käsittelemään. Erohan siinä tulee, näin kävi minulle ja jäin tosiaan kuin nalli kalliolle. Tälle naiselle ei tule normaali parisuhde olemaan mahdollinen, ellei tee jonkinlaista työtä itsensä kanssa ja hanki apua. Toivottavasti ei joudu uudestaan oikeasti alistavaan parisuhteeseen, jossa oli ollut ennen minua. Toivon hänelle kaikkea parasta.