Millainen oli lapsuuden mielikuvitusystäväsi?

Ei mulla ollut. Tosin itse leikin olevani Viisikoiden "Pauli". 

oon tätä miettinyt ja suvussa tästä on aina puhuttu. Minulla lapsena oli pitkään sellainen mielikuvitusystävä, kävin joskus lääkärilläkin ehkä pelkästään sen vuoksi- en muista täysin mut joskus mietin että oonko jotenkin outo tai puhkeaako joku skitsofrenia tai muu, lisäksi mun mielikuvitusystävä oli aika pelottava sukulaisten mielestä ja siksi tiedän ja oon kuullut sukulaisten siitä puhuvan. Ystävälläni Laurilla oli Sarvi ja aina mukana kalaverkko. Tuo Lauri oli sama nimi joka oli saman vesistön rannalla asunut juoppo kalastaja joka oli hukuttanut vaimonsa ja kaksi lastaan kalaverkoillaan. Tuosta ei koskaan paljon puhuttu kun olin lapsi tai nuorena tai muutenkaan mutta aina kun luen tai kuulen mielikuvitusystävistä niin muistan kyllä hyvinkin Laurin, jopa sillain hyvinkin selvänä tulee mieleen jotenkin lapsuudesta, hassu juttu.

Niitä oli eri paikoissa eri ystäviä. Äidinpuoleisten isovanhempien luona oli Aliina, suunniilleen ikäiseni laiha tyttö jolla oli ihan vaaleat hiukset ja kapeat kasvot. Aliinan kanssa juteltiin kaikenlaista ja käytiin kellarissa ja pihapiirissä eri paikoissa. Aliina puhui aina jostain Svantesta joka on pelottava ja sen koirasta, jollaisia en tosielämässä tuntenut. Ja siitä että sen isällä on mahasyöpä ja se kuolee pian.

Isänpuoleisten isovanhempien luona ei valitettavasti ollut lapsia, joten ei tullut varsinaisia ystäviä niistä mielikuvitustyypeistä. Siellä näin vanhanaikaisesti pukeutuneen emännän usein keittiössä ja joku mies kulki usein päärakennukselta entiselle navetalle / tallille kumisaappaissa. Joskus se pelotteli minua karhuilla, miten karhu on raapinut jäljet puuhun ja syö pieniä tyttöjä erityisesti. Ja että jos menen ulkohuussiin niin jos ollen syönyt makeaa, rotta tulee ja puraisee takapuoleen.

Omassa kodissa minun ystävä oli Ilona, joka oli minua jonkin verran vanhempi ja mielestäni viisas. Kysyin siltä aina neuvoa jos en tiennyt mitä tehdä. Ja kerroin sille murheistani. Kun sanoin sille että minua kiusataan koulussa, se huokasi surumielisesti syvään ja sanoi että niin, se on niiden kirous jotka on Jumalan omia, että ihmiset niitä halveksii (perheeni tai minä ei oltu erityisen uskonnollisia). Ilona sanoi aina etten saa muuttua, vaikka toiset yrittää tehdä minusta samanlaisen kuin he itse on, koska se on lahja että olen erilainen. 

Mun mielikuvitusystävät oli jonkinlaisia luonnonhenkiä tai tonttuja. Näin niitä joka puolella. Oli tulitikkuaskin kokoisia pikku-menninkäisiä jotka tykkäsi olla kasveissa erityisesti. Vesistöistä nousi joskus vedestä muodostunut kaunis hahmo joka saattoi jutella minulle. Puilla oli omat henkensä, joista joitain vähän pelkäsinkin. Ja meidän kotitalon seinustalla kasvavien auringonkukkien lähellä asui ilkeä peikko, sinne en halunnut yksin mennä.

Minulla ei ollut sellaisia ihan itse kehitettyjä mielikuvitusystäviä, mutta kun minulle luettiin joku satu, niin sain mielikuvituksessani välillä ne hahmot niin eläviksi, että ihan näin niitä ympäristössäni. Joulun alla tonttuja tuli usein nähtyä ainakin, vähän väliähän ne ikkunan takaa vilkuilivat.

Näistä pari kuulostaa siltä että voipi hyvin olla kyseessä herkkyys henkimaailmalle eikä niinkään klassiset mielikuvitusystävät. Itselläni oli samaa taipumusta, ja säikäyttelin vanhempiani matkimalla niitä "mielikuvitusystäviä". Esim. eräs mies aina sanoi: "P*rkele kun päätä juilii. Tein Hotasta aamupuuron". Äitini säikähti, koska hän tunnisti tyypin omasta lapsuudestaan, oli jo ajat sitten kuollut sodassa aikanaan päähän sirun saanut mies, jolla oli sotavammasta alkaen aina päänsärky ja söi siihen Hota-nimistä sen ajan särkylääkettä. Samoin matkin monotonisella äänellä erästä näkemääni kehitysvammaista tyttöä, joka puhui sekin omituisia. Aina kun se tuli paikalle se sanoi jotain säästä.  "On kaaaunis pääevä." Tai "Vettä satttaaa" omituisesti venyttäen tavuja. Joskus se sanoi, että kuolee pian pois, mutta sen täytyy saada se yksi karkkipussi, jonka isä oli luvannut hänelle tuoda, ennen ei voi lähteä. Tämänkin hahmon vanhemmat tunnistivat oman lapsuutensa ajoilta 1940-luvulta, ja siinä oli agnostikoille pieni säikähdyksen paikka että onkohan jotain henkimaailmaa sittenkin olemassa.

En muista oliko minulla aitoa mielikuvitusystävää, mutta ala-asteikäisenä kuvittelin piirrettyjen tai suosikkikirjojen hahmoja päivääni piristämään. Sanotaan nyt vaikka että Aku Ankka olisi kulkenut edelläni koulumatkan ajan. En leikkinyt näiden mielikuvityshahmojen kanssa tai muutenkaan käyttäytynyt kuin ne olisivat oikeita, vaan kyse oli enemmän ajatusleikeistä, eikö olisikin hauskaa jos pikku myy istuisi sänkyni laidalla jalkojaan heilutellen, yms.