Mistä on kyse? Ylisuojeleva vanhempi luo uhkakuvia, ei suojele yhtään

Kuulen mielelläni muiden kokemuksia aiheesta.

Samanlainen lapsuus täällä taustalla ja paniikkihäiriöhän siitä itselle puhkesi. Vanhemmalla on todennäköisesti hoitamaton ahdistuneisuushäiriö, jonka hän oksentaa lapsensa päälle. Samasta syystä hän ei kykene tukemaan lastaan henkisesti.

Suosittelen käymään juttelemassa kokemuksista ammattiauttajalla, jotta asioille saadaan oikea nimi ja samalla opetellaan terveempiä ajatus- ja toimintamalleja.

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen lapsuus täällä taustalla ja paniikkihäiriöhän siitä itselle puhkesi. Vanhemmalla on todennäköisesti hoitamaton ahdistuneisuushäiriö, jonka hän oksentaa lapsensa päälle. Samasta syystä hän ei kykene tukemaan lastaan henkisesti.

Täällä samanlaisen lapsuuden elänyt ja nyt ahdistus- ja paniikkihäiriötä terapiassa purkaen.

Ovatko sinunkin vanhempasi 40-luvulla syntyneitä?

Tuo kertoo minun mielestäni lähinnä siitä, että vanhempi itse on vain niin kamalan peloissaan. Vanhempi ei myöskään itse pärjää pelkojensa kanssa, eikä osaa niitä hallita. Siksi hän ei osaa opettaa pelkojen hallintaa lapsellekkaan, jolloin sinä koit jääväsi yksin.

Eli omien traumojen siirtämistä tuo on.

Minullakin on äiti, jonka oli vaikea iloita minun kasvamisestani. Jos kerroin kiinnostavasta harrastuksesta, niin kannustamisen sijaan äiti epäili minun halkaisevan pääni. Kun vielä lapsena halusin auttaa häntä keittiössä, niin hän repi kuorimaveitsen kauhistuneena käsistäni ja sopersi, että pelkää minun - ihan järkevän kuusivuotiaan - katkaisevan sormensa sillä. Äiti yritti tehdä kaiken puolestani läksyjä lukuun ottamatta ja koki kaiketi suojelevansa minua maailmalta. Samalla hän jätti minut uusavuttomaksi, eivätkä välimme ole kovin kummoiset. Hän keksi kaikista ideoista ja ajatuksistani vain pelottavat ja huonot puolet.

Minusta tuli aran vastakohta. Jotenkin se, että äidin vainoharhat osoittautuivat kerta kerran jälkeen paikkaansa pitämättömiksi, oli tärkeämpi opetus kuin äidin sanat. Välimme eivät ole kummoiset, koska en edelleenkään halua kertoa hänelle asioitani. Äitini haaveilee minulle hyvin suppeaa ihanne-elämää, ja hänelle on tärkeämpää takertua siihen turvalliseen mielikuvituksen tuotteeseen kiltistä, tyttömäisestä, suloisesta ja nauravaisesta pikkuvaimosta kuin panikoida kaikkea, mitä vuorikiipeilyä harrastava ja metallialalle päätynyt rosoinen isin tyttö saa päähänsä :D

Ihmissuhteissani tunnistan sen, että en halua avautua ajatuksistani ja toisaalta minulla on vaikeuksia sietää heikkoutta muissa ihmisissä. Mutta olen sitä tasapainoisempi, mitä kauemmas pääsen pahanilmanlinnusta, jolle olen vääränlainen ainoa tytär. Esim 400 km on jo ihan hyvä.

Kiitos ap. Tämä pistikin miettimään. Uupuneena ja kuormittuneena ongelmat lisääntyy.

Myöskin voi olla yritys hallita lasta ja lapsen valintoja.

Toki ei nyt pidä elää kuin pellossa mutta jos kaikki on koko ajan hirveetäkauheetavoivoiapuaeivoitehdä niin kyllä vihastuttaa ja surettaa ja on se omasta hyvinvoinnista pois.

Sanotaan vaan et oo kunnolla eli älä näy tai kuulu.

Oma äitini pimahteli ja niin ikäviä juttuja mulla taustalla että ihme kun tuli näinkin tavallinen.

Kiitos teille omakohtaisista kommenteista!

Uskoisin, että kyse on osin siitä, että vanhempi todella itsekin on ahdistunut ja pelokas, ei luota maailmaan. Toisaalta hänen muuta käytöstä vasten ajattelisin, että tässä on kyse vallasta. Itse ei ole kykenevä tekemään pieniäkään päätöksiä, vain vanhempi osaa sanoa kuinka pitää toimia.

Ei kehuta, ettei ylpisty. Ei kiitetä, ettei kiitos menetä painoarvoaan. Oma paikkansa pitää ymmärtää, ja se paikka on pieni ja alhaalla.

Ap

Olipas tuttua juttua. Kamalaa, mutta samalla lohduttavaa, että meitä on muitakin. Ystäväni kokemukset tuosta pelottelusta ja välillä aivan absurdien uhkakuvien maalailusta ovat vielä pidemmälle vietyjä kuin oman äitini harrastamat, mutta näköjään sitä on ollut liikkeellä enemmänkin.

Numero yhdeksän: minkälaisilla asioilla peloteltiin ja mikä pelottelun tarkoituksena oli?

Omassa lapsuudessani koen, että uhkakuvien maalailun tarkoitus oli osoittaa, että maailma on pelottava ja vaarallinen paikka. Ainoastaan kotona on turvallista. Se pienentää ympäristöä ja elinpiiriä.

Näin aikuisena vasta olen alkanut todella kyseenalaistaa lapsena opittua näkemystä maailmasta. Koen, että jäin tavallaan muista jälkeen sillä, että elinpiiri oli niin kapea ja uusia kokemuksia niin vähän. Ei matkustettu mihinkään (paitsi sukulaisille 1-2 kertaa vuodessa), ei käyty missään, ei haettu uusia kokemuksia. Monet ehdotetut harrastukset olivat vanhemman mielestä sopimattomia. Kaverit jollain tapaa viallisia ja huonoa seuraa.

Silloin harvoin kun käytiin kodin ulkopuolella, oli kiire takaisin.

Ap

Ja vielä yksi esimerkki tästä kuvailemastani uhkakuvien luomisesta ja sitten yksin jättämisestä.

Vanhempani mielestä uiminen on todella vaarallista puuhaa, eikä lapset saa mennä veden ääreen, etteivät huku. Uimakoulun vaarana on, että lapsi kuvittelee osaavansa uida, eikä sitten osaakaan varoa vettä niin kuin terveellistä olisi. Sitten hukkuu, koska ei osaa varoa.

Siksi meitä ei viety uimaan eikä uimataitoa opetettu. Kuitenkin kun tuli kouluikään, sai lapsiporukalla kulkea kesäisin lähijärvissä uimassa, ilman valvontaa. Uimaan opin vasta tällä tapaa toisten lasten kautta.

Ap

Täysin samanlaisen lapsuuden kokeneena en osaa muuta kuin arvailla mitä sellaisen vanhemmuuden taustalla on.

Erityisen tutulta kuulosti juuri se että pelotellaan että mitä tahansa kamalaa voi sattua milloin tahansa joten kaikkea kannattaa pelätä, mutta sitten jätetään lapsi täysin yksin niiden pelkojen kanssa.

Itselläni seurana ollut ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö aivan lapsesta asti, ja nyt nelikymppisenä edelleen taistelen aivan järjettömiä äidiltä opittuja pelkoja vastaan.

Ja pelot todellakin häiritsee elämää edelleen päivittäin, koska ne lähtee ihan siitä että syödessä voi tukehtua ja kävellessä voi kaatua ja kuolla.

Oma äitini kasvoi turvattomissa oloissa ja hänellä paljon varmasti psyykkisiä ongelmia, mitkä on siirtänyt lapsille, ja tiedostan että sama riski on myös minulla äitinä, vaikka olen paljon yrittänyt opetella siitä kierteestä pois.

Numero 12: lämmin kiitos viestistäsi.

Syödessä tukehtuminen kuuluu myös minun vanhempani pelonlietsontarepertuaariin. Näitä uhkakuvia on aivan loputtomasti. Maailmankuva on sillä tavalla negatiivinen ja vinksallaan, että mitään ei kannata tehdä tai yrittää, kun kaikki on vaarallista. Tähän ei mielestäni liity pehmeys, rakkaus tai lämpö, koska sitä seuraa yksin jättäminen. Ei opeteta taitoja, mutta oletetaan, että pärjää yksin.

Ap

Outo lapsuus sinulla, ap. Minulla oli täysin päinvastainen. Isäni uskovaisena siteerasi ”vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa...”.

Ihmiset kutsuvat minua rohkeaksi. Ehkä tuossa osasyy.

Vierailija kirjoitti:

Numero yhdeksän: minkälaisilla asioilla peloteltiin ja mikä pelottelun tarkoituksena oli?

Nyt kun mietin, niin minua peloteltiin lähinnä muilla ihmisillä, sellaista sosiaalista pelottelua. Että kaikki tahtovat ja puhuvat pahaa, tai että muut ihmiset käyvät päälle tai repivät vaatteeni tai rikkovat tavarani ihan ilkeyttään. Tai että minä rikon vahingossa muiden tavaroita, kun en kuitenkaan osaa pitää huolta mistään. Että kukaan ei halua minua kylään ja että kaikki häpeävät näyttäytyä seurassani, kukaan ei oikeasti pidä minusta. Että minua nöyryytetään heti, jos annan siihen muille tilaisuuden. Että en kuitenkaan osaa mitään, parempi etten edes yritä.

Jos tutustuin johonkuhun tai minua pyydettiin johonkin harrastukseen, sanottiin, että ne haluavat jotenkin hyötyä minusta. Lapsena sanottiin, että haluavat että näytän pyllyäni, teininä sanottiin suoraan, että haluavat vain seksiä.

Ystävääni taas on peloteltu enemmänkin tuollaisilla väkivaltaisilla esimerkeillä, joita ylempänä oli. Että pää halkeaa, jos tekee jotakin, tai että joku varmasti tarkoituksella ajaa autolla päälle, jos näkee hänet.

Minulla on tuollainen äiti. Opetti siskostani lapsellisen pelkääjän. Nyt tämä sisko opetti 17-vuotiaalle lukiolaiselleni, että "uuni on poppa, ei saa mennä lähelle".

Numero 15: toisilla ihmisillä ja heidän pahantahtoisuudellaan pelottelu kuulostas tutulta. Muut ihmiset haluavat pahaa, eivät halua olla seurassa. Itse on muille taakka ja parempi on olla tuppaamatta seuraan.

Numero 16: erinomainen esimerkki, ymmärrän täydellisesti tähän liittyvän mielenlaadun. "Uuni on poppa" 17-vuotiaalle. Toista kohdellaan kuin kehitysvammaista, täysin kykenemättömänä. Ikätasolle sopimattomasti. Niin kuin vauvana mutta ristiriitaisesti jätetään kuitenkin pärjäämään yksin: "varo uunia" mutta omillesi voit kuitenkin muuttaa. Tämä tekee avuttomaksi. Vaikka järjellä ymmärtääkin, että nämä vanhemman pelottelut eivät ole järkeviä, jonkinlainen epävarmuus itseensä siitä jää.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuollainen äiti. Opetti siskostani lapsellisen pelkääjän. Nyt tämä sisko opetti 17-vuotiaalle lukiolaiselleni, että "uuni on poppa, ei saa mennä lähelle".

Ahaha, tuo on kaikessa sympaattisuudessaan aivan kamala esimerkki siitä, mitä itse koin teininä ja nuorena aikuisena :D

T: se joka oppi asiat nurinkurisesti ja päätyi metallialalle

Aika monen pelottelevan vanhemman taustalta löytyy varmaan 30-40-50-lukujen pelotteleva kasvatuskultturi. Jörö-Jukka-kirja on tästä loistava malliesimerkki. Sanomattakin on selvää että tämän tyyppinen kasvatus on lasta vahingoittavaa mutta se lienee ollut ”ajan tapa”

Vuonna -47 syntynyt anoppini kertoi äidistään joka ukkosilmalla marssitti lapset kumisaappaat jalassa vaatehuoneeseen piiloon ettei salama iske. Osittain tämän tyyppiseen käytökseen johtaa varmaan sota-ajan pelon ja epävarmuuden kokeminen, se kanavoituu suhteettomiin pelkoihin kun sodasta ja pelosta ei voinut puhua vaan kaikkien piti olla urheita ja reippaita. Toki tämä ei mitenkään oikeuta tuon tyyppiseen käytökseen eikä ole hyväksyttävää näin nykytiedon valossa. Ajatukseni ehkä onkin että vanhemmat eivät muustakaan tienneet eivätkä osanneet toimia toisin.

Hienoa että kirjoittajat ovat tunnistaneet ja tiedostaneet vinoutuneita kasvatustapoja. Se on avain kaiken muuttamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Aika monen pelottelevan vanhemman taustalta löytyy varmaan 30-40-50-lukujen pelotteleva kasvatuskultturi. Jörö-Jukka-kirja on tästä loistava malliesimerkki. Sanomattakin on selvää että tämän tyyppinen kasvatus on lasta vahingoittavaa mutta se lienee ollut ”ajan tapa”

Vuonna -47 syntynyt anoppini kertoi äidistään joka ukkosilmalla marssitti lapset kumisaappaat jalassa vaatehuoneeseen piiloon ettei salama iske. Osittain tämän tyyppiseen käytökseen johtaa varmaan sota-ajan pelon ja epävarmuuden kokeminen, se kanavoituu suhteettomiin pelkoihin kun sodasta ja pelosta ei voinut puhua vaan kaikkien piti olla urheita ja reippaita. Toki tämä ei mitenkään oikeuta tuon tyyppiseen käytökseen eikä ole hyväksyttävää näin nykytiedon valossa. Ajatukseni ehkä onkin että vanhemmat eivät muustakaan tienneet eivätkä osanneet toimia toisin.

Hienoa että kirjoittajat ovat tunnistaneet ja tiedostaneet vinoutuneita kasvatustapoja. Se on avain kaiken muuttamiseen.

Ja lisään vielä omakohtaisena kokemuksena että oma mummo (synt -24, minä -75) mm. varoitteli minua hakemasta opiskelemaan sairaanhoitajaksi: ethän sie sellaista jaksa... se on niin rankkaa. Mummo muutenkin suri ja huolehti kaikesta. Ja juurikin hyysäsi ja passasi avuttomaksi erityisesti isäni, jossain määrin myös tyttärensä (ei ihan niin pahasti).