Lue keskustelun säännöt.
Mistä on kyse? Ylisuojeleva vanhempi luo uhkakuvia, ei suojele yhtään
30.11.2019 |
Mietin omaa huonoa itsetuntoa ja kasvatuksen vaikutusta siihen, että tuntee olevansa muita huonompi ja kykenemättömämpi. Ylisuojelevan vanhemman tavat sopivat tavallaan omaan vanhempaani, mutta en oikein näe kohtelua suojeluja. Ei niin, että lasta olisi paapottu ja pidetty pumpulissa. Vaan niin, että ensin luodaan mielikuvat koko maailmasta vaaroja täynnä olevana paikkana, sitten jätetään yksin.
Esimerkiksi pesu- ja tiskikoneeseen ei saanut teininäkään koskea, ettei kalliit koneet mene rikki. Ruuan laittoon ei otettu mukaan eikä mitään opetettu, mutta kun ikää oli tarpeeksi, oletus oli että pitää osata. Hyvin nuorella iällä, lukioiässä saa muuttaa pois ilman, että on opetettu mitään käytännön taitoja.
Vaarakuvat maailmasta ovat todella mielikuvituksellisia. En ymmärrä, mikä niiden pointti on paitsi kylvää pelkoa. Vaarat ovat sellaisia, että mitä tahansa saattaa tapahtua koska tahansa. Joku syttyä tuleen, terve aikuinen ihminen eksyä vieraassa paikassa (ei kannata lähteä) tai vaikka saada sähköiskun rautaisesta huonekalusta.
Mistä tällaisessa vanhemman käytöksessä on kyse? Eihän se suojelua ole ollenkaan.
Löytyykö vertaistukea ja saman kokeneita, niitä jotka ymmärtävät mistä puhun?
Kommentit (72)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Numero yhdeksän: minkälaisilla asioilla peloteltiin ja mikä pelottelun tarkoituksena oli?
Nyt kun mietin, niin minua peloteltiin lähinnä muilla ihmisillä, sellaista sosiaalista pelottelua. Että kaikki tahtovat ja puhuvat pahaa, tai että muut ihmiset käyvät päälle tai repivät vaatteeni tai rikkovat tavarani ihan ilkeyttään. Tai että minä rikon vahingossa muiden tavaroita, kun en kuitenkaan osaa pitää huolta mistään. Että kukaan ei halua minua kylään ja että kaikki häpeävät näyttäytyä seurassani, kukaan ei oikeasti pidä minusta. Että minua nöyryytetään heti, jos annan siihen muille tilaisuuden. Että en kuitenkaan osaa mitään, parempi etten edes yritä.
Jos tutustuin johonkuhun tai minua pyydettiin johonkin harrastukseen, sanottiin, että ne haluavat jotenkin hyötyä minusta. Lapsena sanottiin, että haluavat että näytän pyllyäni, teininä sanottiin suoraan, että haluavat vain seksiä.
Ystävääni taas on peloteltu enemmänkin tuollaisilla väkivaltaisilla esimerkeillä, joita ylempänä oli. Että pää halkeaa, jos tekee jotakin, tai että joku varmasti tarkoituksella ajaa autolla päälle, jos näkee hänet.
Minulla sama kokemus. Maailma on paha paikka, kaikki epäonnistuu kuitenkin, minulle nauretaan, ajatellaan pahaa, jätetään yksin ja hyväksikäytetään.
Hyvä esimerkki kun kerroin parikymppisenä äidilleni et muutan poikaystäväni kanssa yhteen, niin hän sanoi ensimmäiseksi: ”Voi, voi muutat sen kanssa yhteen ja sitten jonain päivänä kaupungilla se kävelee sua käsikädessä jonkin toisen naisen kanssa vastaan”
Myös peloteltiin loukkaantumisella ihan järjettömissä asioissa. Esim. Että ”aina kun näet tuollaisen kaasua kuljettavan rekan, muista että se tarkoittaa vaaraa.”
Tuossa kiteytyy hyvin äidin ajatusmaailma.
Nyt äiti ei enää oikeastaan yhtään pelottelee, mutta kovin on negatiivinen ajatusmaailma ja haukkuu sekä aliarvio itseään paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Numero yhdeksän: minkälaisilla asioilla peloteltiin ja mikä pelottelun tarkoituksena oli?
Omassa lapsuudessani koen, että uhkakuvien maalailun tarkoitus oli osoittaa, että maailma on pelottava ja vaarallinen paikka. Ainoastaan kotona on turvallista. Se pienentää ympäristöä ja elinpiiriä.
Näin aikuisena vasta olen alkanut todella kyseenalaistaa lapsena opittua näkemystä maailmasta. Koen, että jäin tavallaan muista jälkeen sillä, että elinpiiri oli niin kapea ja uusia kokemuksia niin vähän. Ei matkustettu mihinkään (paitsi sukulaisille 1-2 kertaa vuodessa), ei käyty missään, ei haettu uusia kokemuksia. Monet ehdotetut harrastukset olivat vanhemman mielestä sopimattomia. Kaverit jollain tapaa viallisia ja huonoa seuraa.
Silloin harvoin kun käytiin kodin ulkopuolella, oli kiire takaisin.
Ap
En siis ole yksin! Onpa helpottavaa, mutta toisaalta surullista. Olen ajatellut, että tämä koskee vanhempieni ikäluokkaa. Äitini syntynyt vuonna 40. Harrastaa olen saanut, myös erästä vaativaa liikuntaharrastusta, jonka lopetin kun pelkäsin liikaa satuttavani itseni. Tästä ketjusta tuli itseasiassa mieleen se, oliko pelko todellinen vai taustalta syötetty? Nyt oma lapseni harrastaa samaa ja äitini pelkää hänen satuttavan itsensä. Toisaalta hiukan pelkään minäkin, mutta en näytä sitä lapselle, koska rakastaa lajia ja on siinä hyvä. Miksi siis siirtäisin pelkoani eteenpäin. Se tapahtuu mikä on tapahtuakseen, mutta omalla asenteella voimme vaikuttaa asioihin paljon, ettei pelko tms. ala hallitsemaan liikaa.
Sain auttaa kyllä kotitöissä, mutta ne piti olla äitini tavalla tehty ja usein kun kokemattomana olin hidas, niin teki mielummin itse loppuun, eli onnistumisen tunteita ei hirveästi tullut.
Nyt viisissäkymmenissä ollessani, äiti edelleen matkoille lähtiessämme varoittelee ja voivottelee, että toivottavasti mitään ei satu. Olisi kivempaa kun vain toivottaisi hyvää matkaa. Tästä on kyllä puhuttu.
Elinpiiri hänellä aina ollut pieni, muiden kuullen ei kehuta ja saavutukset mielummin kommentoidaan mitättömäksi kuin onnitellaan. Tämä kaikki on alkanut suututtamaan viimeisten vuosien aikana ja olen niistä hänelle maininnut, vaikkei tietenkään itse näe käytöksessään mitään kummallista. On tottunut siihen, että perheessä on mies joka lopulta päättää isot asiat. Usein kun kerron tekeväni jotain, kysyy mitäs "Pekka" siihen sanoo. Ei mitään, koska kannustaa vaimoaan. Sanottakoon tähän, ettei isäni ollut mikään pirttihirmu, aika jolloin menivät naimisiin oli täysin eri. Harrastuksia on äidilläkin ollut, mutta ei koskaan ole osannut vaatia itselleen mitään ja tyytyy siihen mitä OLETTAA toisen asiasta ajattelevan keskustelematta. Kuitenkin olen itse nähnyt ja kertoo heillä olleen hyvä avioliitto.
Kyseessä on siis itsestään hyvin epävarma ihminen, joka on todella hyvä monessa, mutta ei itse usko siihen, vaan vähättelee aina jokaista tekemäänsä asiaa. Tai sitten minulle kertoo ne niin, että minun pitää kehua. Minkä teenkin ja teen ilman pyyntöäkin, mutta ei kuitenkaan toimi vastavuoroisesti juuri koskaan samoin. Ei sillä, että kehuja vaatisin, olisi vain mukava kuulla vähättelyn lisäksi kannustusta.
Tulipas tästä pitkä purkaus..
Helpottavaa kuulla, että muillakin samanlaisia kokemuksia. Täällä on paljon esimerkkejä, joihin voin samaistua täysin.
Onko teillä muilla tullut tunne siitä, että olisi itse siinä vanhemman roolissa nyt aikuisiällä omaa ylihuolehtivaa äitiään/isää kohtaan? Esimerkiksi oon huomannut jo vuosien ajan sen, että kun äiti taas keksii päästään jonkun ajatuksen, että mitä voi sattua ja panikoituu siitä, niin mä pystyn jotenkin järjellä ajattelee et tuo on aiheeton pelko ja yritän sitten rauhoitella sitä omaa äitiä järkevin perusteluin, jotta hänelle tulisi turvallinen olo. Perustelen, vakuuttelen ja rauhoittelen kuin vanhempi lastaan. Ja oivallan, että tätä mä oisin juuri tarvinnut lapsena mun äidiltä kun mua pelotti. Saatteko kiinni mitä haen takaa?
Vierailija kirjoitti:
Helpottavaa kuulla, että muillakin samanlaisia kokemuksia. Täällä on paljon esimerkkejä, joihin voin samaistua täysin.
Onko teillä muilla tullut tunne siitä, että olisi itse siinä vanhemman roolissa nyt aikuisiällä omaa ylihuolehtivaa äitiään/isää kohtaan? Esimerkiksi oon huomannut jo vuosien ajan sen, että kun äiti taas keksii päästään jonkun ajatuksen, että mitä voi sattua ja panikoituu siitä, niin mä pystyn jotenkin järjellä ajattelee et tuo on aiheeton pelko ja yritän sitten rauhoitella sitä omaa äitiä järkevin perusteluin, jotta hänelle tulisi turvallinen olo. Perustelen, vakuuttelen ja rauhoittelen kuin vanhempi lastaan. Ja oivallan, että tätä mä oisin juuri tarvinnut lapsena mun äidiltä kun mua pelotti. Saatteko kiinni mitä haen takaa?
Minä suutun. Ja olen aina vihainen hänen kanssaan. En halua olla ollwnkaan tekemisissä ja minimaalista se onkin. Lapsiani en päästä sinnw yksin yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Helpottavaa kuulla, että muillakin samanlaisia kokemuksia. Täällä on paljon esimerkkejä, joihin voin samaistua täysin.
Onko teillä muilla tullut tunne siitä, että olisi itse siinä vanhemman roolissa nyt aikuisiällä omaa ylihuolehtivaa äitiään/isää kohtaan? Esimerkiksi oon huomannut jo vuosien ajan sen, että kun äiti taas keksii päästään jonkun ajatuksen, että mitä voi sattua ja panikoituu siitä, niin mä pystyn jotenkin järjellä ajattelee et tuo on aiheeton pelko ja yritän sitten rauhoitella sitä omaa äitiä järkevin perusteluin, jotta hänelle tulisi turvallinen olo. Perustelen, vakuuttelen ja rauhoittelen kuin vanhempi lastaan. Ja oivallan, että tätä mä oisin juuri tarvinnut lapsena mun äidiltä kun mua pelotti. Saatteko kiinni mitä haen takaa?
Kyllä. Minä myös houkuttelen paniikki- tmv. häiriöisiä miehiä kuin valo koiperhosia. Olen oppinut kannattelemaan vainoharhaista ihmistä ja se varmaan huokuu minusta pidemmällekin. Ehkä se on lahja; ystäväni ovat kiitelleet (siis normaalit, ei tarvitse olla häiriöitä), että olen yksi tasaisimmista ja turvallisimmista heidän tuntemistaan ihmisistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ylisuojeleva vanhempi yhdisti siihen ”mitä minä sanoin” jos jokun meni pieleen.
Tämän takia siskoni ei koskaan edes yrittänyt mitään koska epäonnistumisesta seurasi tuo ilkkuminen.
Itse taas lakkasin jo lapsena kertomasta mitään asioistani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tuollainen äiti. Opetti siskostani lapsellisen pelkääjän. Nyt tämä sisko opetti 17-vuotiaalle lukiolaiselleni, että "uuni on poppa, ei saa mennä lähelle".
Ahaha, tuo on kaikessa sympaattisuudessaan aivan kamala esimerkki siitä, mitä itse koin teininä ja nuorena aikuisena :D
T: se joka oppi asiat nurinkurisesti ja päätyi metallialalle
Sama sisko meni pelosta suunniltaan bussille vastaan tätä teiniä.
Bussi kulkee kahden metroaseman väliä kolmen kilsan matkan eli jos ajaa ohi, päätyy vaan sinne toiselle metroasemalle.
Teinin kotikaupunki ja hän kulkee joka päivä metrolla ja bussilla kouluun.
Siskoni mielestä oli edesvastuutonta päästää teiniä keskellä päivää noin pitkää ja vaarallista matkaa kulkemaan yksin.
Nää naurattaa mutta oikeastihab tuo on ksmalaa.
16
Siskosi ja varmasti moni muu pitää minua vastuuttomana kun päästin 15 v tyttäreni matkustamaan yksin toiselle puolelle maapalloa sukuloimaan. Minulla ei ollut ongelmia, kun tiedän että hänellä hyvä kielitaito ja järkevä nuori. Toki olisi pitänyt pelätä niitä maailman kaikkia pahoja ihmisiä joita hän ilman muuta matkalla tulee kohtaamaan. Sanoin vain, että emme voi etukäteen tietää (pommi-iskuja tms), joten turha niiden takia on elämistä pysäyttää.
Olenkin miettinyt, että ylivarovaisen vanhemman lapsena näemmä annan omalle lapselle sen kannustuksen ja vapauden jota itse jäin vaille. En kuitenkaan pakota olemaan reippaampi kuin on. Syy miksi usein minua ei päästetty jonnekin oli enemmän se, mitä muut voivat minulle tehdä, vaikka itse ehkä olisinkin pärjännyt. Eli minuun muka luotettiin mutta muihin ei ja siksi kotona parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on tuollainen äiti. Opetti siskostani lapsellisen pelkääjän. Nyt tämä sisko opetti 17-vuotiaalle lukiolaiselleni, että "uuni on poppa, ei saa mennä lähelle".
Ahaha, tuo on kaikessa sympaattisuudessaan aivan kamala esimerkki siitä, mitä itse koin teininä ja nuorena aikuisena :D
T: se joka oppi asiat nurinkurisesti ja päätyi metallialalle
Sama sisko meni pelosta suunniltaan bussille vastaan tätä teiniä.
Bussi kulkee kahden metroaseman väliä kolmen kilsan matkan eli jos ajaa ohi, päätyy vaan sinne toiselle metroasemalle.
Teinin kotikaupunki ja hän kulkee joka päivä metrolla ja bussilla kouluun.
Siskoni mielestä oli edesvastuutonta päästää teiniä keskellä päivää noin pitkää ja vaarallista matkaa kulkemaan yksin.
Nää naurattaa mutta oikeastihab tuo on ksmalaa.
16
Siskosi ja varmasti moni muu pitää minua vastuuttomana kun päästin 15 v tyttäreni matkustamaan yksin toiselle puolelle maapalloa sukuloimaan. Minulla ei ollut ongelmia, kun tiedän että hänellä hyvä kielitaito ja järkevä nuori. Toki olisi pitänyt pelätä niitä maailman kaikkia pahoja ihmisiä joita hän ilman muuta matkalla tulee kohtaamaan. Sanoin vain, että emme voi etukäteen tietää (pommi-iskuja tms), joten turha niiden takia on elämistä pysäyttää.
Olenkin miettinyt, että ylivarovaisen vanhemman lapsena näemmä annan omalle lapselle sen kannustuksen ja vapauden jota itse jäin vaille. En kuitenkaan pakota olemaan reippaampi kuin on. Syy miksi usein minua ei päästetty jonnekin oli enemmän se, mitä muut voivat minulle tehdä, vaikka itse ehkä olisinkin pärjännyt. Eli minuun muka luotettiin mutta muihin ei ja siksi kotona parempi.
No mun lapseni oli tuossa vaiheessa ollut jo monessa leirikoulussa ulkomailla ja käynyt mm Joensuussa ja Tampereella itsekseen (ihan outoja paikkoja) ja matkaillut meudänkin kanssa mm Kiinassa.
Siskoni elämä on hyvin rajallista. Ei käy oikein missään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helpottavaa kuulla, että muillakin samanlaisia kokemuksia. Täällä on paljon esimerkkejä, joihin voin samaistua täysin.
Onko teillä muilla tullut tunne siitä, että olisi itse siinä vanhemman roolissa nyt aikuisiällä omaa ylihuolehtivaa äitiään/isää kohtaan? Esimerkiksi oon huomannut jo vuosien ajan sen, että kun äiti taas keksii päästään jonkun ajatuksen, että mitä voi sattua ja panikoituu siitä, niin mä pystyn jotenkin järjellä ajattelee et tuo on aiheeton pelko ja yritän sitten rauhoitella sitä omaa äitiä järkevin perusteluin, jotta hänelle tulisi turvallinen olo. Perustelen, vakuuttelen ja rauhoittelen kuin vanhempi lastaan. Ja oivallan, että tätä mä oisin juuri tarvinnut lapsena mun äidiltä kun mua pelotti. Saatteko kiinni mitä haen takaa?
Kyllä. Minä myös houkuttelen paniikki- tmv. häiriöisiä miehiä kuin valo koiperhosia. Olen oppinut kannattelemaan vainoharhaista ihmistä ja se varmaan huokuu minusta pidemmällekin. Ehkä se on lahja; ystäväni ovat kiitelleet (siis normaalit, ei tarvitse olla häiriöitä), että olen yksi tasaisimmista ja turvallisimmista heidän tuntemistaan ihmisistä.
Juuri näin minullakin kuten teillä molemmilla. Minä rauhoittelen ja vakuuttelen, että useimmin asiat menee oikein hyvin tai hyvin kuin huonosti tai hyvin huonosti. Vaikka kaikki maailman pahuus odottaa nurkan takana juuri meidän kohdalle saapumistamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minunkin oli pakko irrottautua kokonaan äidistäni, koska se kaikki hallitsi liikaa elämääni. Kun en ollut puhunut äitini kanssa moneen vuoteen, alkoi avautua ihan uudenlainen elämä, lopetin terapian, uskalsin alkaa matkustella, kokeilla uusia harrastuksia, vaihtaa alaa, ja huomasin että onkin todennäköisempää pysyä hengissä kuin kuolla, jos poistuu kotoa. :D
Minä en halua hakea hyväksyntää omilta vanhemmiltani ja parantaa heidän haavojaan, vaan haluan keskittyä omiin lapsiini ja olla heille tukena ja turvallinen vanhempi.
Ylisuojelevuus on tuhoavaa!
Isäni ei osannut rentoutua edes lapsenlapsiensa kanssa. Aina oli joku vaaranpaikka, joka vei kaiken huomion. Se saattoi olla verhonnaru, lattialla lojuva muovikassi, kattilan varsi väärin päin hellalla jne. Näitä riitti. Ulkona tietysti vielä enemmän: kiipeilytelineeseen voi kuristua, autot ajavat liian lujaa, luistellessa voi kaatua ja halkaista kallonsa.
Elämänpelkoa.
Varjosti mun elämää, mutta pääsin siitä irti psykoterapian avulla. Siitä voi ihan ominkin voimin päästä eroon ja kannustan kaikkia.
Nyt isä on jo kuollut ja lapsetkin aikuisia. Toivon mukaan en ole tätä tuskaa siirtänyt eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helpottavaa kuulla, että muillakin samanlaisia kokemuksia. Täällä on paljon esimerkkejä, joihin voin samaistua täysin.
Onko teillä muilla tullut tunne siitä, että olisi itse siinä vanhemman roolissa nyt aikuisiällä omaa ylihuolehtivaa äitiään/isää kohtaan? Esimerkiksi oon huomannut jo vuosien ajan sen, että kun äiti taas keksii päästään jonkun ajatuksen, että mitä voi sattua ja panikoituu siitä, niin mä pystyn jotenkin järjellä ajattelee et tuo on aiheeton pelko ja yritän sitten rauhoitella sitä omaa äitiä järkevin perusteluin, jotta hänelle tulisi turvallinen olo. Perustelen, vakuuttelen ja rauhoittelen kuin vanhempi lastaan. Ja oivallan, että tätä mä oisin juuri tarvinnut lapsena mun äidiltä kun mua pelotti. Saatteko kiinni mitä haen takaa?
Minä suutun. Ja olen aina vihainen hänen kanssaan. En halua olla ollwnkaan tekemisissä ja minimaalista se onkin. Lapsiani en päästä sinnw yksin yhtään.
Mulla vähän sama juttu. Olen rauhallinen ja pitkäpinnainen ollut koko ikäni enkä hermostu helposti. Kuitenkin nyt aikuisena tämän vanhempani kanssa kiihdyn nollasta sataan heti kun tulee tuollainen typerä joku menee pieleen, jotain sattuu - kommentti.
Mitään et voi yrittää, etkä tehdä kun pieleen se menee kuitenkin.
Isäni.. Hän ei oo mua kasvattanut vaan kävin joka toinen viikonloppu hänen luona. Olen huomannut vasta aikuisena miten hermoheikko hän on.
Jokainen uusi isompi muutos elämässäni on hänelle täynnä uhkia ja vaaroja. Todella raskasta, kun hän ei pidä minua kykenevänä punnitsemaan omia valintojani. Olen lähemmäs 30.
Mainitsin eräästä mahdollisesta muutoksesta ja hän aloitti viestien pommittamisen, että kuinka kertakaikkisen huono idea on kyseessä - ja olin vasta ajatuksen tasolla. Todella luotaantyöntävää käytöstä!
On varmaan tosi raskasta elää jatkuvien pelkojen ympäröimänä. Minullekin oli siirtynyt nuorempana semmoista katastrofiajattelua mutta olen päässyt siitä jo eroon, onneksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni.. Hän ei oo mua kasvattanut vaan kävin joka toinen viikonloppu hänen luona. Olen huomannut vasta aikuisena miten hermoheikko hän on.
Jokainen uusi isompi muutos elämässäni on hänelle täynnä uhkia ja vaaroja. Todella raskasta, kun hän ei pidä minua kykenevänä punnitsemaan omia valintojani. Olen lähemmäs 30.Mainitsin eräästä mahdollisesta muutoksesta ja hän aloitti viestien pommittamisen, että kuinka kertakaikkisen huono idea on kyseessä - ja olin vasta ajatuksen tasolla. Todella luotaantyöntävää käytöstä!
On varmaan tosi raskasta elää jatkuvien pelkojen ympäröimänä. Minullekin oli siirtynyt nuorempana semmoista katastrofiajattelua mutta olen päässyt siitä jo eroon, onneksi.
Mun äitini.
Teki mm lastensuojeluulmoituksen kun kuuli että suunnittelimme matkaa ystäväperheen luo toiseen maanosaan.
Lähetteli teinille kymmeniä vuestejä miten vaarallista tämän on mennä haluamaansa lukioon ja yritti saada tämän itselleen töihin (kotiinsa) sen sijaan.
Loputtomiin tällaista.
Tutun kuuloista. Joissain asioissa tosin sain enemmän narua kuin toisissa. Mutta esimerkiksi autolla ajaminen on jotenkin aivan käsittämätöntä minun äidille. Ajan vuodessa ihan kohtuullisesti ja en ole ollut ikinä edes lähelläkään mitään vaaratilanteita. Mutta silti, jos äiti on kyydissä niin hänellä on tarve varoittaa vastaantulevista autoista (ihan kuin jokainen kohtaaminen olisi potentiaalinen nokkakolari) tai että parkkeerattaessa pitää varoittaa, etten aja jyrkänteeltä alas tai että varo tolppaa (ai, onko meidän autokatokseen ilmestynyt tolppa? Kiitos kun kerroit, en tiennytkään tästä).
Eipä noita omia asioita hänelle paljoa viitsi jakaa. Töihin päädyin eräälle teollisuuden saralle, missä olen vastuussa miljoonaluokan koneista. Toisaalta ehkä jotain hyvää taustasta voidaan hakea: läpisäikyteltynä ja arkana pikkulikkana osasin kyllä sitten olla varovainen, ja merkitä aina muistiin koneen huollot, tehdyt säädöt ja havaitut viat & huoltotarpeet. Se on ollut iso ero noihin takkiauki -sankareihin, niiden itsevarmuudesta on välillä ollut isoa laskua yritykselle tuotantokatkoksina. Toisaalta siis pelottelu loi alustan vastuulliselle toimimiselle, mutta kyllä vähempikin olisi riittänyt.
Kiitos kaikille kokemusten jakamisesta! Todella monessa kertomuksessa löytyy jotain tuttua. Näyttää siltä, että moni yhdistää asiat 40-luvulla syntyneisiin vanhempiin.
Minä olen viime vuosina ottanut etäisyyttä vanhempaani, koska tuntuu, että voin paremmin ilman sitä alas painamista. En jaksa enää kuunnella lyttäämistä ja paheksuntaa valinnoistani. Sitä, että kerron jostakin aivan arkipäiväisestä asiasta ja vastaukseksi saan jonkun täysin mielikuvituksellisen maailmanlopun "mutta entä jos" -ennustuksen. Hänelle ei voi järjellä perustella asioita - siis miksi esimerkiksi sähköiskun saamista juuri ostetusta rautaisesta kalusteesta ei tarvitse pelätä - vastaan saa vain alentavaa puhinaa ja tuhahtelua. Pyh!
Olen ollut vihainen siitä, miten tuollainen avuttomaksi tekevä kasvatus vaikuttaa elämääni vieläkin. Miten monelta ongelmalta sitä olisi välttynyt, jos olisi saanut turvallisen, tukevan lapsuuden.
Ap
Mulla on vähän samansuuntaisia kokemuksia. Vieläkin, jos esim. lähden matkoille, äiti saattaa soittaa perään, ja varoitella jostain keksimästään vaarasta. (Olen 40 v.) Kaikkiin elämän muutoksiin, sekä hyviin että huonoihin, suhtautuu voivotellen. Itse tunnen olevani terapeutti, jolle äiti saa purkaa huoliaan, ja minä tyynnyttelen ja yritän tuoda positiiviset asiat esille. Enpä enää kerro oikein mitään äidille. Olen itsekin vähän arka, ja ahdistukseen taipuvainen, tarvitsisin itsekin välillä tsemppausta. Mutta ehkä tuo äidin negatiivisuus on saanut minut ponnistelemaan pois vastaavasta ajatusmallista.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos teille omakohtaisista kommenteista!
Uskoisin, että kyse on osin siitä, että vanhempi todella itsekin on ahdistunut ja pelokas, ei luota maailmaan. Toisaalta hänen muuta käytöstä vasten ajattelisin, että tässä on kyse vallasta. Itse ei ole kykenevä tekemään pieniäkään päätöksiä, vain vanhempi osaa sanoa kuinka pitää toimia.
Ei kehuta, ettei ylpisty. Ei kiitetä, ettei kiitos menetä painoarvoaan. Oma paikkansa pitää ymmärtää, ja se paikka on pieni ja alhaalla.
Ap
Hallitsee epävarmaa maailmaa lapsensa kautta. Elää vanhentuneessa ajatuksessa, että asioita tehdään ja koetaan vain kerran tai äärimmäisen harvoin.
Kumpuaa entisajan niukoista ja rajoittuneista olosuhteista.
Yksi lisää ilmoittautuu: niin tutulta kuulostaa. Vanhempani ovat myös 40-luvulla syntyneitä. Heillä molemmilla on omalla tavallaan traumaattinen tausta, vaikka eivät itse sitä niin koekaan: äidilläni oli hyvin kuormittava lapsuus, nuoruus ja työura. Isälläni taasen hyvin hyvin vaikeat eväät elämänsä alulle. Minulla on aikuisena ollut masennusta ja ahdistusta todella paljon sekä mieheksenikin valikoin erittäin paljon pelkäävän ja traumatisoituneen yksilön, enkä lapsiakaan koskaan uskaltanut hankkia: nyt on jo liian myöhäistä. Vaikeaa on ollut.
Nuorempana koin pelko-orientoitumisen elämäniloani vieväksi ja merkityksettömyyden kokemuksina; vanhempana vastaavasti on itsellenikin tullut pelkoja. Pitkäkestoisen ja erittäin rankan terapian olen käynyt läpi ja paransihan se itsetuntemusta valtavasti, muttei juuri muuta. Valitettavasti en nyt ehdi kirjoittaa enempää, mutta palaan mielenkiinnolla lukemaan keskustelua illan päätteeksi. Tsemppiä kohtalotovereille!
Sama sisko meni pelosta suunniltaan bussille vastaan tätä teiniä.
Bussi kulkee kahden metroaseman väliä kolmen kilsan matkan eli jos ajaa ohi, päätyy vaan sinne toiselle metroasemalle.
Teinin kotikaupunki ja hän kulkee joka päivä metrolla ja bussilla kouluun.
Siskoni mielestä oli edesvastuutonta päästää teiniä keskellä päivää noin pitkää ja vaarallista matkaa kulkemaan yksin.
Nää naurattaa mutta oikeastihab tuo on ksmalaa.
16