Lue keskustelun säännöt.
Mistä on kyse? Ylisuojeleva vanhempi luo uhkakuvia, ei suojele yhtään
30.11.2019 |
Mietin omaa huonoa itsetuntoa ja kasvatuksen vaikutusta siihen, että tuntee olevansa muita huonompi ja kykenemättömämpi. Ylisuojelevan vanhemman tavat sopivat tavallaan omaan vanhempaani, mutta en oikein näe kohtelua suojeluja. Ei niin, että lasta olisi paapottu ja pidetty pumpulissa. Vaan niin, että ensin luodaan mielikuvat koko maailmasta vaaroja täynnä olevana paikkana, sitten jätetään yksin.
Esimerkiksi pesu- ja tiskikoneeseen ei saanut teininäkään koskea, ettei kalliit koneet mene rikki. Ruuan laittoon ei otettu mukaan eikä mitään opetettu, mutta kun ikää oli tarpeeksi, oletus oli että pitää osata. Hyvin nuorella iällä, lukioiässä saa muuttaa pois ilman, että on opetettu mitään käytännön taitoja.
Vaarakuvat maailmasta ovat todella mielikuvituksellisia. En ymmärrä, mikä niiden pointti on paitsi kylvää pelkoa. Vaarat ovat sellaisia, että mitä tahansa saattaa tapahtua koska tahansa. Joku syttyä tuleen, terve aikuinen ihminen eksyä vieraassa paikassa (ei kannata lähteä) tai vaikka saada sähköiskun rautaisesta huonekalusta.
Mistä tällaisessa vanhemman käytöksessä on kyse? Eihän se suojelua ole ollenkaan.
Löytyykö vertaistukea ja saman kokeneita, niitä jotka ymmärtävät mistä puhun?
Kommentit (72)
Sitä ihmettelen että eikö se elämätön elämä häiritse ihmistä itseään?
Siskoni jätti lukion kesken koska se oli ”liian vaikeaa”, töissä nippa nappa kykeni käymään kun äitini koko ajan avusti, kokkasi ja siivosi.
Nyt on monisairas, lapseton ja yksinäinen.
Meidän mökille pääsee just ja just jos kyyditään mutta sieltä ei kykene edes lähtemään eetkelle viereiseen kaupunkiin.
16
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Numero yhdeksän: minkälaisilla asioilla peloteltiin ja mikä pelottelun tarkoituksena oli?
Omassa lapsuudessani koen, että uhkakuvien maalailun tarkoitus oli osoittaa, että maailma on pelottava ja vaarallinen paikka. Ainoastaan kotona on turvallista. Se pienentää ympäristöä ja elinpiiriä.
Näin aikuisena vasta olen alkanut todella kyseenalaistaa lapsena opittua näkemystä maailmasta. Koen, että jäin tavallaan muista jälkeen sillä, että elinpiiri oli niin kapea ja uusia kokemuksia niin vähän. Ei matkustettu mihinkään (paitsi sukulaisille 1-2 kertaa vuodessa), ei käyty missään, ei haettu uusia kokemuksia. Monet ehdotetut harrastukset olivat vanhemman mielestä sopimattomia. Kaverit jollain tapaa viallisia ja huonoa seuraa.
Silloin harvoin kun käytiin kodin ulkopuolella, oli kiire takaisin.
Ap
Tuo kotiympäristön palvonta ja kodin autuaaksi julistaminen saavutti älyttömät mittasuhteet jossain historian vaiheessa. Liiallisena se kuitenkin kääntyy itseään vastaan. Etenkin jos koti on enemmän eristyskeino kuin lepopaikka.
Mun vanhemmalle koti on se ainoa autuaaksi tekevä paikka.. Millään ei haluaisi olla pois, enkä enää edes tarjoa vaihtelua elämään. Olisi ihana kokea yhdessäkin uusia asioita, mutta kun kaikki on niin vaikeaa, vaikka joka ikinen kerta nauttii näistä uusista asioista kun saan lähtemään. En vain käsitä. Ihan kuin sen kodin pettäisi jollain tavalla kun sieltä on muutaman päivän pois.
Olen sanonut, että harmittaa kun ei halua oman lapsensa kanssa viettää aikaa muuten kuin niillä meidän muutaman tunnin visiiteillä silloin tällöin. On asioita jotka eivät elämää tee helpoksi ja hän on valinnut sen kärsimisen, uhriutumisen ja marttyyriuden sen sijaan, että haluaisi nauttia ja yrittää elää mahdollisimman hyvää elämää niiden rajoitusten kanssa. Mikäpä minä olen tätä halua vastaan kapinoimaan. En enää ole aloitteellinen joten näin mennään.
Hyvä pointti ap:llä. Tuollaiset vanhemmat luulevat olevansa hyviä vanhempia, mutta itse asiassa siirtävät omat pelkonsa lapseen eivätkä anna lapselle keinoja hallita niitä. Vanhempien tärkein tehtävä on antaa toivoa tulevaisuuteen ja taitoja hallita epävarmuuksia ja negatiivisiakin tunteita. Lapsen pitää antaa tehdä asioita itsekin, jotta itsetunto kasvaa ja tunne siitä, että osaa ja pärjää itsekin. Toisaalta niin, että aina on apua ja tukea saatavilla, jos sitä tarvitsee.
Siinä teke karhunpalveluksen lapsilleen, jos kylvää lähinnä pelkoja, ahdistusta ja epävarmuutta - että maailma on pelkkää kamaluutta ja vaaraa täynnä.
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on äiti, jonka oli vaikea iloita minun kasvamisestani. Jos kerroin kiinnostavasta harrastuksesta, niin kannustamisen sijaan äiti epäili minun halkaisevan pääni. Kun vielä lapsena halusin auttaa häntä keittiössä, niin hän repi kuorimaveitsen kauhistuneena käsistäni ja sopersi, että pelkää minun - ihan järkevän kuusivuotiaan - katkaisevan sormensa sillä. Äiti yritti tehdä kaiken puolestani läksyjä lukuun ottamatta ja koki kaiketi suojelevansa minua maailmalta. Samalla hän jätti minut uusavuttomaksi, eivätkä välimme ole kovin kummoiset. Hän keksi kaikista ideoista ja ajatuksistani vain pelottavat ja huonot puolet.
Minusta tuli aran vastakohta. Jotenkin se, että äidin vainoharhat osoittautuivat kerta kerran jälkeen paikkaansa pitämättömiksi, oli tärkeämpi opetus kuin äidin sanat. Välimme eivät ole kummoiset, koska en edelleenkään halua kertoa hänelle asioitani. Äitini haaveilee minulle hyvin suppeaa ihanne-elämää, ja hänelle on tärkeämpää takertua siihen turvalliseen mielikuvituksen tuotteeseen kiltistä, tyttömäisestä, suloisesta ja nauravaisesta pikkuvaimosta kuin panikoida kaikkea, mitä vuorikiipeilyä harrastava ja metallialalle päätynyt rosoinen isin tyttö saa päähänsä :D
Ihmissuhteissani tunnistan sen, että en halua avautua ajatuksistani ja toisaalta minulla on vaikeuksia sietää heikkoutta muissa ihmisissä. Mutta olen sitä tasapainoisempi, mitä kauemmas pääsen pahanilmanlinnusta, jolle olen vääränlainen ainoa tytär. Esim 400 km on jo ihan hyvä.
Ohis: en tykkäisi, että tyttöni päätyisi metallialalle ja harrastaisi vuorikiipeilyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä ihmettelen että eikö se elämätön elämä häiritse ihmistä itseään?
Siskoni jätti lukion kesken koska se oli ”liian vaikeaa”, töissä nippa nappa kykeni käymään kun äitini koko ajan avusti, kokkasi ja siivosi.
Nyt on monisairas, lapseton ja yksinäinen.
Meidän mökille pääsee just ja just jos kyyditään mutta sieltä ei kykene edes lähtemään eetkelle viereiseen kaupunkiin.
16
Sanot, että nyt hän on monisairas. Luulenpa, että ne sairaudet antoivat jo alku merkkejä silloin lukioiässä ja siksi ei jaksanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä ihmettelen että eikö se elämätön elämä häiritse ihmistä itseään?
Siskoni jätti lukion kesken koska se oli ”liian vaikeaa”, töissä nippa nappa kykeni käymään kun äitini koko ajan avusti, kokkasi ja siivosi.
Nyt on monisairas, lapseton ja yksinäinen.
Meidän mökille pääsee just ja just jos kyyditään mutta sieltä ei kykene edes lähtemään eetkelle viereiseen kaupunkiin.
16
Sanot, että nyt hän on monisairas. Luulenpa, että ne sairaudet antoivat jo alku merkkejä silloin lukioiässä ja siksi ei jaksanut.
Ei antanut. Ne on tulleet ihwn ylipainosta ja liikkumattomuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toinen vanhemmistani iskosi selkäytimeeni lausahduksen ”mieti vähän mitä ihmiset tuostakin sanoo!”, ja sen seurauksena mietin aina mitä ihmiset nyt tästäkin sanoo, enkä pysty hahmottamaan omia tarpeitani tai persoonallisuuttani juurikaan.
Muutenkin hän pelotteli muilla ihmisillä ja ei pidetty yhteyttä edes sukulaisiin tai tuttaviin, kaikista puhuttiin aina pahaa ja jo lapsena olin käsityksessä että myös muut puhuvat minusta yhtä ikävästi kun en ole paikalla. Itsetuntoni on nolla, koen jatkuvaa ulkopuolisuutta ja ahdistun kaikesta.
Olen ajatellut että minä ja äitini ollaan erityisherkkiä, mutta ehkä tämä on vain opittua ahdistuneisuusherkkyyyttä tai jokin minulle siirretty trauma. Kiitos tästä ketjusta!
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmalle koti on se ainoa autuaaksi tekevä paikka.. Millään ei haluaisi olla pois, enkä enää edes tarjoa vaihtelua elämään. Olisi ihana kokea yhdessäkin uusia asioita, mutta kun kaikki on niin vaikeaa, vaikka joka ikinen kerta nauttii näistä uusista asioista kun saan lähtemään. En vain käsitä. Ihan kuin sen kodin pettäisi jollain tavalla kun sieltä on muutaman päivän pois.
Olen sanonut, että harmittaa kun ei halua oman lapsensa kanssa viettää aikaa muuten kuin niillä meidän muutaman tunnin visiiteillä silloin tällöin. On asioita jotka eivät elämää tee helpoksi ja hän on valinnut sen kärsimisen, uhriutumisen ja marttyyriuden sen sijaan, että haluaisi nauttia ja yrittää elää mahdollisimman hyvää elämää niiden rajoitusten kanssa. Mikäpä minä olen tätä halua vastaan kapinoimaan. En enää ole aloitteellinen joten näin mennään.
Kotia pitää vartioida, niin kuin siellä olisi vieläkin lukottomat ovet, arvokkaat kotieläimet ja elävä tuli aamusta iltaan. Joku voisi myös tulla kertomatta käymään.
Omat appivanhemmat on edelleen ajatuksessa, että mökille tulee varkaita kun sieltä poistutaan kauppaan. Ei silloin kun paikka on kuukausia tyhjillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minunkin oli pakko irrottautua kokonaan äidistäni, koska se kaikki hallitsi liikaa elämääni. Kun en ollut puhunut äitini kanssa moneen vuoteen, alkoi avautua ihan uudenlainen elämä, lopetin terapian, uskalsin alkaa matkustella, kokeilla uusia harrastuksia, vaihtaa alaa, ja huomasin että onkin todennäköisempää pysyä hengissä kuin kuolla, jos poistuu kotoa. :D
Minä en halua hakea hyväksyntää omilta vanhemmiltani ja parantaa heidän haavojaan, vaan haluan keskittyä omiin lapsiini ja olla heille tukena ja turvallinen vanhempi.
Hylkäsit siis epävarman äitisi. Aika julmaa minusta. Et ols tavannut vuosiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmalle koti on se ainoa autuaaksi tekevä paikka.. Millään ei haluaisi olla pois, enkä enää edes tarjoa vaihtelua elämään. Olisi ihana kokea yhdessäkin uusia asioita, mutta kun kaikki on niin vaikeaa, vaikka joka ikinen kerta nauttii näistä uusista asioista kun saan lähtemään. En vain käsitä. Ihan kuin sen kodin pettäisi jollain tavalla kun sieltä on muutaman päivän pois.
Olen sanonut, että harmittaa kun ei halua oman lapsensa kanssa viettää aikaa muuten kuin niillä meidän muutaman tunnin visiiteillä silloin tällöin. On asioita jotka eivät elämää tee helpoksi ja hän on valinnut sen kärsimisen, uhriutumisen ja marttyyriuden sen sijaan, että haluaisi nauttia ja yrittää elää mahdollisimman hyvää elämää niiden rajoitusten kanssa. Mikäpä minä olen tätä halua vastaan kapinoimaan. En enää ole aloitteellinen joten näin mennään.
Kotia pitää vartioida, niin kuin siellä olisi vieläkin lukottomat ovet, arvokkaat kotieläimet ja elävä tuli aamusta iltaan. Joku voisi myös tulla kertomatta käymään.
Omat appivanhemmat on edelleen ajatuksessa, että mökille tulee varkaita kun sieltä poistutaan kauppaan. Ei silloin kun paikka on kuukausia tyhjillään.
Höh. Siellä mökillä on tietysti kesällä jotain arvokasta, joka viedään talveksi pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minunkin oli pakko irrottautua kokonaan äidistäni, koska se kaikki hallitsi liikaa elämääni. Kun en ollut puhunut äitini kanssa moneen vuoteen, alkoi avautua ihan uudenlainen elämä, lopetin terapian, uskalsin alkaa matkustella, kokeilla uusia harrastuksia, vaihtaa alaa, ja huomasin että onkin todennäköisempää pysyä hengissä kuin kuolla, jos poistuu kotoa. :D
Minä en halua hakea hyväksyntää omilta vanhemmiltani ja parantaa heidän haavojaan, vaan haluan keskittyä omiin lapsiini ja olla heille tukena ja turvallinen vanhempi.
Hylkäsit siis epävarman äitisi. Aika julmaa minusta. Et ols tavannut vuosiin.
Julma on se äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minunkin oli pakko irrottautua kokonaan äidistäni, koska se kaikki hallitsi liikaa elämääni. Kun en ollut puhunut äitini kanssa moneen vuoteen, alkoi avautua ihan uudenlainen elämä, lopetin terapian, uskalsin alkaa matkustella, kokeilla uusia harrastuksia, vaihtaa alaa, ja huomasin että onkin todennäköisempää pysyä hengissä kuin kuolla, jos poistuu kotoa. :D
Minä en halua hakea hyväksyntää omilta vanhemmiltani ja parantaa heidän haavojaan, vaan haluan keskittyä omiin lapsiini ja olla heille tukena ja turvallinen vanhempi.
Hylkäsit siis epävarman äitisi. Aika julmaa minusta. Et ols tavannut vuosiin.
Lapsen tehtävä ei ole lääkitä vanhempansa epävarmuuksia ja kipeitä pisteitä. Ne on jokaisen hoidettava itse. Varsinkin, kun omien pelkojen kippaaminen jälkikasvun niskaan ei ole terve eikä kestävä tapa parantua. Se vain pitää yllä pahimmillaan sukupolvien mittaista ahdistuksen ja epävarmuuden noidankehää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on äiti, jonka oli vaikea iloita minun kasvamisestani. Jos kerroin kiinnostavasta harrastuksesta, niin kannustamisen sijaan äiti epäili minun halkaisevan pääni. Kun vielä lapsena halusin auttaa häntä keittiössä, niin hän repi kuorimaveitsen kauhistuneena käsistäni ja sopersi, että pelkää minun - ihan järkevän kuusivuotiaan - katkaisevan sormensa sillä. Äiti yritti tehdä kaiken puolestani läksyjä lukuun ottamatta ja koki kaiketi suojelevansa minua maailmalta. Samalla hän jätti minut uusavuttomaksi, eivätkä välimme ole kovin kummoiset. Hän keksi kaikista ideoista ja ajatuksistani vain pelottavat ja huonot puolet.
Minusta tuli aran vastakohta. Jotenkin se, että äidin vainoharhat osoittautuivat kerta kerran jälkeen paikkaansa pitämättömiksi, oli tärkeämpi opetus kuin äidin sanat. Välimme eivät ole kummoiset, koska en edelleenkään halua kertoa hänelle asioitani. Äitini haaveilee minulle hyvin suppeaa ihanne-elämää, ja hänelle on tärkeämpää takertua siihen turvalliseen mielikuvituksen tuotteeseen kiltistä, tyttömäisestä, suloisesta ja nauravaisesta pikkuvaimosta kuin panikoida kaikkea, mitä vuorikiipeilyä harrastava ja metallialalle päätynyt rosoinen isin tyttö saa päähänsä :D
Ihmissuhteissani tunnistan sen, että en halua avautua ajatuksistani ja toisaalta minulla on vaikeuksia sietää heikkoutta muissa ihmisissä. Mutta olen sitä tasapainoisempi, mitä kauemmas pääsen pahanilmanlinnusta, jolle olen vääränlainen ainoa tytär. Esim 400 km on jo ihan hyvä.
Ohis: en tykkäisi, että tyttöni päätyisi metallialalle ja harrastaisi vuorikiipeilyä.
Miksi et?
Minun äitini on syntynyt 1950-luvulla ja ollut samanlainen maailmalla pelottelija kuin monien muiden tässä ketjussa kirjoittaneiden vanhemmat. Niin tuttua kauraa nuo älähdykset, että "maailma on paha paikka", "mitä muutkin ajattelee"", "ei pidä odottaa liikoja", "sinäkö muka pärjäisit siellä" ja mitä niitä nyt ikinä olikaan. Äitini on siis itse jollain tapaa traumatisoitunut lapsuudessaan ja malliesimerkki siitä, kuinka raskas ja pahimmillaan sietämätön ihmisestä voi tulla, jos omia pelkojaan ja haavojaan ei koskaan tule käsitelleeksi. Ylisuojelevuudestaan huolimatta hän ei koskaan varsinaisesti puolustanut minua. Monesti hän todisti mm. sitä, kuinka jouduin kiusatuksi naapurin lasten toimesta tai kuinka sukulaismies ahdisteli minua ollessani ala-asteikäinen. Hän ei ollut huomaavinaankaan, lähti pois paikalta tai naureskeli kiusaantuneena. Silti hän jaksoi aina painottaa sitä, että hän on niin empaattinen ihminen ja hänestä tuntuu kauhealta, että miten ihmiset ovat toisiaan kohtaan niin hirveitä.
Minut varmasti pelasti se, että isäni oli ja on edelleen äitiäni paljon reipasluonteisempi ja itsetunnoltaan vahvempi. Muistan hänen itse asiassa muutaman kerran jopa tulleen väliin silloin, kun äitini kauhukuvien maalailut menivät aivan älyttömyyksiin. Hän myös kannusti minua enemmän kokeilemaan minua kiinnostavia asioita ja ottamaan itse niistä selvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minunkin oli pakko irrottautua kokonaan äidistäni, koska se kaikki hallitsi liikaa elämääni. Kun en ollut puhunut äitini kanssa moneen vuoteen, alkoi avautua ihan uudenlainen elämä, lopetin terapian, uskalsin alkaa matkustella, kokeilla uusia harrastuksia, vaihtaa alaa, ja huomasin että onkin todennäköisempää pysyä hengissä kuin kuolla, jos poistuu kotoa. :D
Minä en halua hakea hyväksyntää omilta vanhemmiltani ja parantaa heidän haavojaan, vaan haluan keskittyä omiin lapsiini ja olla heille tukena ja turvallinen vanhempi.
Hylkäsit siis epävarman äitisi. Aika julmaa minusta. Et ols tavannut vuosiin.
Lapsen tehtävä ei ole lääkitä vanhempansa epävarmuuksia ja kipeitä pisteitä. Ne on jokaisen hoidettava itse. Varsinkin, kun omien pelkojen kippaaminen jälkikasvun niskaan ei ole terve eikä kestävä tapa parantua. Se vain pitää yllä pahimmillaan sukupolvien mittaista ahdistuksen ja epävarmuuden noidankehää.
Juuri näin.
Omalla äidilläni oli vaikea äitisuhde ja hän käytti koko aikuisikänsä sen murehtimiseen ja kaikki pyöri sen ympärillä. Siinä samassa vain unohtui että hän itsekin oli äiti ja suhde omiin lapsiin jäi olemattomaksi.
En halua tehdä samaa virhettä ja käyttää elämääni äitisuhteeni kipuiluun, vaan haluan olla läsnä omille lapsilleni.
Haluan korjata virheet tulevien sukupolven kanssa, menneiden sukupolvien virheitä ei voi enää muuksi muuttaa.
Miten omaa itsetuntoa vois kehittää, ettei huomaamatta siirrä tätä kaikkea seuraavalle sukupuolvelle?
T.ylisuojelevan negistelijän lapsi, kahden lapsen äiti
Täällä myös yksi jota lapsesta asti varoiteltu ja peloteltu. Ja kuinka ollakaan, nyt omille lapsilleni oleN Välillä ihan samanlainen.
Jokainen vaaranpaikka pitää ikäänkuin nähdä ennalta ja varoittaa jottei satu pahasti, aivot jotenkin automaattisesti haluaa olla jatkuvasti askeleen edellä. Raskasta ja kokoajan saa tehdä töitä asian eteen. Olen erittäin epävarma itsestäni enkä vieläkään näin kolmekymppisenä osaa luottaa omiin päätöksiini.
Ja kyllä, vanhempi saattaa soittaa vieläkin vaikka kolmekin kertaa parin tunnin ajomatkan aikana ja varoittaa mahdollisista peuroista/hirvistä jos tietää, että ollaan reissussa.
Ukkosella pitää aina soittaa ja varoittaa ettei vain olla ulkona tai ikkunat auki.. autoa jos kysyn lainaan niin ajamista pitää aina ”harjoitella” etukäteen yhdessä (Ajokortti ollut yli 10 vuotta) ja tietysti vieraaseen kaupunkiin ei kannata mennä, tarjoutuu aina tulemaan viemään mielummin. Aina yritän ajatella että parasta hän vain tarkoittaa mutta eihän se todellisuudessa sitä ole. Olisi mielenkiintoista tietää mikä tälläisen ajatusmallin taustalla on..
Vierailija kirjoitti:
Miten omaa itsetuntoa vois kehittää, ettei huomaamatta siirrä tätä kaikkea seuraavalle sukupuolvelle?
T.ylisuojelevan negistelijän lapsi, kahden lapsen äiti
Hanki oma elämä ja omia harrastuksia, muiden aikuisten seuraa. Käykää retkillä ja matkoilla, erilaisissa tilaisuuksissa perheenä ja yksin/pariskuntana. Älä elä vain lastesi kautta. Jos sulla on joku erityinen haaste, esim. et uskalla lähteä yksin vieraaseen kaupunkiin, niin tee just se. Huomaat, että pärjäät! Ja älä tuo esille lapsillesi, että olet koko ajan huolissasi jostain. Jos tekee mieli varotella ja negailla, niin kysy ensin itseltäsi, onko aihetta, vai onko kyse turhasta huolesta. Jos huomaat negailevasi lapsille, niin koita heti keksiä myös jotain positiivista sanottavaa. Tai voit sanoa, että äiti taitaa huolehtia ihan turhasta, kyllä te pärjäätte ja osaatte!
Älä vaan koskaan dissaa itseäsi tai puolisoasi lasten kuullen.
Kiitos, ketjusta. Olen pyöritellyt näitä asioita mielessä paljon ja tosiaan lohdullista, vaikkakin harmittaa että meitä on niin paljon.
Olen nyt +40 ikäisenä tajunnut paljon asioita ja siitä miten erilaista olisi ollut jos olisin ymmärtänyt nuorempana enemmän. Asiat on kuitenkin menneet näin, sille en voi enää mitään, mutta eteenpäin voin katsoa ihan uudella tavalla. Onneksi.