Lue keskustelun säännöt.
Mistä on kyse? Ylisuojeleva vanhempi luo uhkakuvia, ei suojele yhtään
30.11.2019 |
Mietin omaa huonoa itsetuntoa ja kasvatuksen vaikutusta siihen, että tuntee olevansa muita huonompi ja kykenemättömämpi. Ylisuojelevan vanhemman tavat sopivat tavallaan omaan vanhempaani, mutta en oikein näe kohtelua suojeluja. Ei niin, että lasta olisi paapottu ja pidetty pumpulissa. Vaan niin, että ensin luodaan mielikuvat koko maailmasta vaaroja täynnä olevana paikkana, sitten jätetään yksin.
Esimerkiksi pesu- ja tiskikoneeseen ei saanut teininäkään koskea, ettei kalliit koneet mene rikki. Ruuan laittoon ei otettu mukaan eikä mitään opetettu, mutta kun ikää oli tarpeeksi, oletus oli että pitää osata. Hyvin nuorella iällä, lukioiässä saa muuttaa pois ilman, että on opetettu mitään käytännön taitoja.
Vaarakuvat maailmasta ovat todella mielikuvituksellisia. En ymmärrä, mikä niiden pointti on paitsi kylvää pelkoa. Vaarat ovat sellaisia, että mitä tahansa saattaa tapahtua koska tahansa. Joku syttyä tuleen, terve aikuinen ihminen eksyä vieraassa paikassa (ei kannata lähteä) tai vaikka saada sähköiskun rautaisesta huonekalusta.
Mistä tällaisessa vanhemman käytöksessä on kyse? Eihän se suojelua ole ollenkaan.
Löytyykö vertaistukea ja saman kokeneita, niitä jotka ymmärtävät mistä puhun?
Kommentit (72)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei kaikille
Olen mykistyneenä lukenut tätä ketjua (kirjoittelin jo aiemmin onko tämä 40-luvun ihmisten ongelma?).
Nyt ketju on pidentynyt huomattavasti ja toinen toistaan surullisempia tarinoita mitä pelot voivat aiheuttaa ja miten niitä syötetään muille.
”mitä minä sanoin”-asenne, pelko tehdä yhtään mitään ettei vaan epäonnistu, ei käytetä rahaa yhtään mihinkään (istutaan vaan rahapinon päällä), reissaaminen on turhaa, ulkomaat etenkin, muut tekevät *aina* kiusallaan ikävyyksiä, tiedetään asiat paremmin kuin ammattilaiset/muut eivät tiedä tai osaa mitään, taikauskoisuus, ei kiitetä mistään, vähätellään saavutuksia.
Vielä lienee muutakin mutta nyt silmäni avautuivat kuinka monella on samoja kokemuksia. Ja itse naivina en ole tajunnut kyseenalaista kuinka totaalisen väärin tämä on ollut minuakin kohtaan. Joku täällä kirjoittikin että hämmästyttävän hyväksi ihmiseksi hän on kasvanut huolimatta kodin "opeista".
Tosiaan, itse terapioin nyt näitä pois, osa asioista on vaan hyvin syvällä ja en tajua vielä kaikkea. Harmittaa että omat ihmissuhteeni ovat kärsineet tästä erityisen paljon ja olen pitänyt itseäni "syyllisenä" :-/
Jos jotain hyvääkin, niin minusta on tullut erittäin suvaitseva ja empaattinen.
Olen pyrkinyt pitämään huolen ettei tyttärelleni periytyisi mitään näitä pskuuksia - aika näyttää miten onnistuin.
Kiitos
Teini-iässä eron tällaisen uhkia luovan ja normaalin vanhemman välillä huomasi siinä, miten suhtaudutaan vaikka luokkaretkeen, muuhun nuorten tekemään matkaan tai nuorten pirskeisiin. Oli hämmentävää nähdä, kuinka normaali vanhempi suhtautuu matkaan innoissaan ja luo positiivista virettä. Saattaa vaikka kysyä suunnitelmista ja mitä nuori aikoo käydä katsomassa. Pirskeisiin lähtiessä toivotetaan hauskaa iltaa. Samaan aikaan omassa kodissa matkoista vaietaan täysin - niitä ei suunnitella, niistä ei puhuta ja niiden jälkeen ei kysytä, miten reissussa meni. Nuorten juhliin ei todellakaan toivoteta hyvää iltaa: ennemmin saatetaan puhista, kannattaako lähteä ollenkaan ja paheksua mahdollista menoa, sitä millaista juhlisss ehkä on. Normaali vanhempi ymmrärtää, ettö nuorilla on nuorten jutut; uhkakuvia luovan vanhemman mielessä nuorten kokoontumiset ovat yhtä viinaa, seksiä ja syntiä.
Minua ylisuojellaan, vaikka olen aikuinen. Lisäksi puolestani tehdään asioita. Sitä tekee noin 90% ihmisistä, eli kaikki paitsi ujot/etäiset yms.
Koen sen loukkauksena, koska olen noin kolmikymppinen nainen. VAIKKA OLEN UJO, EN TARVITSE KETÄÄ TEKEMÄÄN PUOLESTANI ASIOITA.
Myös kaikenlaiset vanhemman tekemät muutokset ja siten päätökset elämässä olivat hyvin vaikeita. Jollakin tapaa oma elämä ei tunnu olevan omissa käsissä. Minkäänlainen elämäntapamuutos tai päätös ei vain onnistuisi. Elämä valuu päivästä toiseen omalla painollaan. "Katsotaan, mietitään".
Pieniäkin asioita jäätiin jahkaamaan niin, että aika saattoi ajaa asian ohi. Esimerkiksi jos lapsena pyytää tietyn tyyppisiä luistimia, niitä jäädään pohtimaan useammaksi vuodeksi - jos on ala-asteella luistinvillityksen aikaan esittänyt toiveen, saa luistimet yläasteella lahjaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Teini-iässä eron tällaisen uhkia luovan ja normaalin vanhemman välillä huomasi siinä, miten suhtaudutaan vaikka luokkaretkeen, muuhun nuorten tekemään matkaan tai nuorten pirskeisiin. Oli hämmentävää nähdä, kuinka normaali vanhempi suhtautuu matkaan innoissaan ja luo positiivista virettä. Saattaa vaikka kysyä suunnitelmista ja mitä nuori aikoo käydä katsomassa. Pirskeisiin lähtiessä toivotetaan hauskaa iltaa. Samaan aikaan omassa kodissa matkoista vaietaan täysin - niitä ei suunnitella, niistä ei puhuta ja niiden jälkeen ei kysytä, miten reissussa meni. Nuorten juhliin ei todellakaan toivoteta hyvää iltaa: ennemmin saatetaan puhista, kannattaako lähteä ollenkaan ja paheksua mahdollista menoa, sitä millaista juhlisss ehkä on. Normaali vanhempi ymmrärtää, ettö nuorilla on nuorten jutut; uhkakuvia luovan vanhemman mielessä nuorten kokoontumiset ovat yhtä viinaa, seksiä ja syntiä.
Tämäkin!! Käsittämätöntä. Ihan sama juttu itsellänikin. Ja olin/olen sosiaalisesti kömpelö juurikin kun nuorena ei itsellä ollut mitään kokemusta tai ohjeistusta miten käyttäytyä niin olen nyt se stressaava juhliinmenijä kun tuntuu pelottavalle olla "rennosti" ja en oikeastaan tiedä miten siellä olla.
Vähän samaa. Olen itse jäljittänyt tämän perheessäni isoäitiini, joka jäi leskeksi sodan jälkeen useamman pienen lapsen kasvattajaksi yksin jälleenrakentamaan. Lapsia kasvatettiin pelottelemalla, etenkin tyttöjä. Poikien oletettiin pärjäävän kovassa maailmassa. Kaikkea piti pelätä, tulipaloa, ukkosta, venäläisiä loikkareita, karhuja. Minusta tuntuu, että koko kanskunta oli vähän säikähtänyttä sodan jälkeen, monelta oli mennyt suojeleva mies, veljet, enot, sedät, isovanhemmat sodassa.
Se, että mitään ei opetettu mutta odotettiin osaavan kuitenkin, on aika erikoinen ja tuttu käytäntö. Onko sekin vanhan kulttuurin perua, jossa lapset olivat aina mukana taloustöissä ja oppivat hiljaisesti siinä sivussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä juuri näitä asioita mietin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutun kuuloista. Joissain asioissa tosin sain enemmän narua kuin toisissa. Mutta esimerkiksi autolla ajaminen on jotenkin aivan käsittämätöntä minun äidille. Ajan vuodessa ihan kohtuullisesti ja en ole ollut ikinä edes lähelläkään mitään vaaratilanteita. Mutta silti, jos äiti on kyydissä niin hänellä on tarve varoittaa vastaantulevista autoista (ihan kuin jokainen kohtaaminen olisi potentiaalinen nokkakolari) tai että parkkeerattaessa pitää varoittaa, etten aja jyrkänteeltä alas tai että varo tolppaa (ai, onko meidän autokatokseen ilmestynyt tolppa? Kiitos kun kerroit, en tiennytkään tästä).
Eipä noita omia asioita hänelle paljoa viitsi jakaa. Töihin päädyin eräälle teollisuuden saralle, missä olen vastuussa miljoonaluokan koneista. Toisaalta ehkä jotain hyvää taustasta voidaan hakea: läpisäikyteltynä ja arkana pikkulikkana osasin kyllä sitten olla varovainen, ja merkitä aina muistiin koneen huollot, tehdyt säädöt ja havaitut viat & huoltotarpeet. Se on ollut iso ero noihin takkiauki -sankareihin, niiden itsevarmuudesta on välillä ollut isoa laskua yritykselle tuotantokatkoksina. Toisaalta siis pelottelu loi alustan vastuulliselle toimimiselle, mutta kyllä vähempikin olisi riittänyt.
Meillä myös tuon autoilun kanssa vastaavaa, oikeasti huvittavaakin. Äiti häslää kokoaja ja varoittelee, samaan aikaan pitäisi hänen mieliksi myös ihmetellä maisemia ja siinä kohtaa on oikeasti vaaranpaikka. Sitten se huutaa säikähdyksissään. Se on oikeasti kuin mistäkin farssista. Ja mä olen ihan poikki sen autoilun jälkeen😵
M43 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teini-iässä eron tällaisen uhkia luovan ja normaalin vanhemman välillä huomasi siinä, miten suhtaudutaan vaikka luokkaretkeen, muuhun nuorten tekemään matkaan tai nuorten pirskeisiin. Oli hämmentävää nähdä, kuinka normaali vanhempi suhtautuu matkaan innoissaan ja luo positiivista virettä. Saattaa vaikka kysyä suunnitelmista ja mitä nuori aikoo käydä katsomassa. Pirskeisiin lähtiessä toivotetaan hauskaa iltaa. Samaan aikaan omassa kodissa matkoista vaietaan täysin - niitä ei suunnitella, niistä ei puhuta ja niiden jälkeen ei kysytä, miten reissussa meni. Nuorten juhliin ei todellakaan toivoteta hyvää iltaa: ennemmin saatetaan puhista, kannattaako lähteä ollenkaan ja paheksua mahdollista menoa, sitä millaista juhlisss ehkä on. Normaali vanhempi ymmrärtää, ettö nuorilla on nuorten jutut; uhkakuvia luovan vanhemman mielessä nuorten kokoontumiset ovat yhtä viinaa, seksiä ja syntiä.
Tämäkin!! Käsittämätöntä. Ihan sama juttu itsellänikin. Ja olin/olen sosiaalisesti kömpelö juurikin kun nuorena ei itsellä ollut mitään kokemusta tai ohjeistusta miten käyttäytyä niin olen nyt se stressaava juhliinmenijä kun tuntuu pelottavalle olla "rennosti" ja en oikeastaan tiedä miten siellä olla.
Mulla sama. Kömpelyys esille erityisesti esille siviilielämässä. Ja jos äitini sattuu olemaan paikalla mun tuntosarvet kokoajan äärimmilleen viritettynä. Äitini saattaa suuttua näissä tilaisuuksissa mistä vaan ja jos on Alkoa ottanut niitä vihaisia mulkaisuja ja nyrkinpuisteluja saan sitten katsella😩
Esimerkkejä pelottelusta ja pelottavista asioista:
-maantiellä kuolema on kahden metrin päässä (nokkakolari)
-itsensä tarkkailu ja kyhmyjen etsiminen itsestä
-ei annettu lupaa lähteä kotikorttelia kauemmas tai vieläkin pidemmälle, minkä vuoksi asioita piti tehdä salaa
-muita ihmisiä haukuttiin
-perheenjäseniä haukuttiin
-heikkoutta ei kehdannut näyttää eli tunteita padottiin
-lapset olivat rasite
-tulta ei saanut käsitellä
-nuoret työnnettiin maailmalle mielellään, mutta ilman kunnon sosiaalista kasvatusta
Kai tämä kasvatuskulttuuri johtuu sodan traumoista...