Ahdistaako muita vanhoja ihmisiä tämä nykymaailman taaksepäin meno?

Voit uskoa miten ahdistaa olla kolmekymppinen töissä käyvä äiti näinä aikoina.

Maailmanmeno ylipäätään on nykyään omituista. Ei oikein tiedä itkiskö vaiko nauraisko. Olen 70-luvun lapsi ja 80-luvun nuori/nuori aikuinen. Meillä oli niin paljon parempi lapsuus ja nuoruus, meillä oli sentään vapautta olla omia itsejämme. Ei ollut näin paljon ongelmia kuin nykyään ja tulevaisuuteen uskottiin. Ja oli ihan ok käydä amis ja työskennellä vaikka koko ikänsä kampaajana tai myyjänä tai sähköasentajana. Meitä ei valmennettu kehdosta asti loistavaan tulevaisuuteen, eikä meidän vanhemmat olleet lähellekään täydellisiä. Ihan tässä viimeisen 10 vuoden aikana Suomi ja varmaan suurin osa maailmaa on tullut hulluksi. Eikä ole vain minun mielipide, vaan jopa meidän lapset (siis jo aikuisia) ovat samaa mieltä. Kaikki tämä mielensäpahoittaminen ja se, että kaikesta tehdään ihan hirveä numero, itsekeskeisyys ja täydellinen itsekkyys, some, omituinen "vihreys", jolla ei oikein ole mitään tekemistä luonnonsuojelun kanssa. jne

En tunnista aloittajan kuvailemaa nykyaikaa.

Menkää lääkäriin.

Minua ahdistaa, tuntuu etten enää osaa olla kuten nykyään kuuluisi. Olen 45.

ketäpä ei

Vierailija kirjoitti:

Voit uskoa miten ahdistaa olla kolmekymppinen töissä käyvä äiti näinä aikoina.

Uskon, kun seuraa tyttäreni ja hänen ystäviensä elämää. 30v sitten äitiyskin oli paljon rennonpaa, juuri eilen yksi työkaveri lähti töistä lapsensa kouluun lapsen arviointiin, toinen pähkäili koska ihmeessä ehtii kun kouluikäisiä on kolme.

Ihan ihmisiä on tullut lapsistani ilman opseja, hopseja, vilmoja, joka kuukautisia kehityskeskusteluja jne.

Varmaan ahdistaisi, jos törmäisin kuvailemaasi maailmanmenoon median (erityisesti sosiaalisen median) ulkopuolella. 

Mua ahdistaa eniten se, että samaan aikaan, kun työt vähenevät ja kilpailu joka alalla kasvaa, tavallisen arjen ja työn arvostus on todella alhainen. Kaikki haluaisivat olla jossain arvostetussa ja hohdokkaassa työssä. Ihan tavallisen yhteiskuntaa ylläpitävän työn arvostus on nollassa ja se näkyy erityisesti työnantajien kohdalla. Työntekijöitä ei pidetä arvokkaina ja tärkeinä toiminnan ylläpidon ja menestyksen kannalta, vaan lähinnä kertakäyttöisenä taakkana, jolle pitää aina maksaa liikaa.

Johtavassa asemassa olevat maksavat lyhytnäköisyydessään ja ahneudessaan toisilleen bonuksia siitä, kuka säästää eniten työntekijöiden (ja veronmaksajien) kustannuksella. Ja silloinhan ne yritykset eivät menesty, koska tuotteet ja palvelut eivät ole enää laadukkaita ja toimivia, kun ruohonjuuritasolla ollaan katkeria ja kyllästyneitä.

Minua ahdistaa se, kuinka kaikkea mahdollista pitää nykyään muuttaa. Vaikka muutokset olisivat huonompaan suuntaan, niin ne ovat muka "kehitystä".

Jos muutoksia arvostelee, sanotaan, että on muutosvastainen.

Maailma on mielestäni mennyt entistä sekavammaksi. On entistä vaikeampaa toimia oikein. Sääntöjä kun muutetaan koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Maailmanmeno ylipäätään on nykyään omituista. Ei oikein tiedä itkiskö vaiko nauraisko. Olen 70-luvun lapsi ja 80-luvun nuori/nuori aikuinen. Meillä oli niin paljon parempi lapsuus ja nuoruus, meillä oli sentään vapautta olla omia itsejämme. Ei ollut näin paljon ongelmia kuin nykyään ja tulevaisuuteen uskottiin. Ja oli ihan ok käydä amis ja työskennellä vaikka koko ikänsä kampaajana tai myyjänä tai sähköasentajana. Meitä ei valmennettu kehdosta asti loistavaan tulevaisuuteen, eikä meidän vanhemmat olleet lähellekään täydellisiä. Ihan tässä viimeisen 10 vuoden aikana Suomi ja varmaan suurin osa maailmaa on tullut hulluksi. Eikä ole vain minun mielipide, vaan jopa meidän lapset (siis jo aikuisia) ovat samaa mieltä. Kaikki tämä mielensäpahoittaminen ja se, että kaikesta tehdään ihan hirveä numero, itsekeskeisyys ja täydellinen itsekkyys, some, omituinen "vihreys", jolla ei oikein ole mitään tekemistä luonnonsuojelun kanssa. jne

Veit sanat suustani.

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa eniten se, että samaan aikaan, kun työt vähenevät ja kilpailu joka alalla kasvaa, tavallisen arjen ja työn arvostus on todella alhainen. Kaikki haluaisivat olla jossain arvostetussa ja hohdokkaassa työssä. Ihan tavallisen yhteiskuntaa ylläpitävän työn arvostus on nollassa ja se näkyy erityisesti työnantajien kohdalla. Työntekijöitä ei pidetä arvokkaina ja tärkeinä toiminnan ylläpidon ja menestyksen kannalta, vaan lähinnä kertakäyttöisenä taakkana, jolle pitää aina maksaa liikaa.

Johtavassa asemassa olevat maksavat lyhytnäköisyydessään ja ahneudessaan toisilleen bonuksia siitä, kuka säästää eniten työntekijöiden (ja veronmaksajien) kustannuksella. Ja silloinhan ne yritykset eivät menesty, koska tuotteet ja palvelut eivät ole enää laadukkaita ja toimivia, kun ruohonjuuritasolla ollaan katkeria ja kyllästyneitä.

komppaan

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa eniten se, että samaan aikaan, kun työt vähenevät ja kilpailu joka alalla kasvaa, tavallisen arjen ja työn arvostus on todella alhainen. Kaikki haluaisivat olla jossain arvostetussa ja hohdokkaassa työssä. Ihan tavallisen yhteiskuntaa ylläpitävän työn arvostus on nollassa ja se näkyy erityisesti työnantajien kohdalla. Työntekijöitä ei pidetä arvokkaina ja tärkeinä toiminnan ylläpidon ja menestyksen kannalta, vaan lähinnä kertakäyttöisenä taakkana, jolle pitää aina maksaa liikaa.

Johtavassa asemassa olevat maksavat lyhytnäköisyydessään ja ahneudessaan toisilleen bonuksia siitä, kuka säästää eniten työntekijöiden (ja veronmaksajien) kustannuksella. Ja silloinhan ne yritykset eivät menesty, koska tuotteet ja palvelut eivät ole enää laadukkaita ja toimivia, kun ruohonjuuritasolla ollaan katkeria ja kyllästyneitä.

Mahdollisimman monet työt yritetään saada robottien ja automaation tehtäväksi. Kustannusten kannalta se onkin järkevää. Mutta se tietysti lisää työttömyyttä, kun ihmisten työ siirtyy roboteille.

Ei tarvi kuin muistella ruokia mitä syötiin 70-luvulla, niin se antaa jo hyvän kuvan entisajan ja nykyajan erosta. Helppoa perusruokaa, ei mitään ihmeellisyyksiä. Ei luettu sisustuslehdistä miltä kodin pitää näyttää. Lapset saivat olla lapsia ja lähinnä leikkiä ja puuhastella ulkona. Nuoret kuunteli rokkia ja kävi kavereillaan ja tutustui vastakkaiseen sukupuoleen ja saattoipa joskus tutustua alkoholiinkin, se ei toki haittaa, vaikka se vieraaksi jäisikin, bändejä käytiin katsomassa, eikä koulua otettu niin kamalan vakavasti. Ei ollut vasuja sun muita, päiväkodeista en tiedä, kun ei ole kokemusta, mutta perhepäivähoitajalla me syötettiin lehmille turnipseja ja siliteltiin vasikoita. Saakohan nykyään viedä hoitolapsia edes navettaan? Siinähän voi lapsille tulla traumoja tai lehmät saada lapsista bakteereja? Hoitaja oli ihana, vähän kuin oltaisiin oltu mummolassa, hän teki meille yleensä vain niitä ruokia, joista me lapset tykättiin: maitoperunakeittoa, paistinperunoita, riisipuuroa ja makaronilaatikkoa. Ja voita ja makkaraa leivän päälle ja lasiin maitoa suoraan navetasta. Välipalalla lättyjä. 

Vanhukset sai kuolla pois aikanaan, kun ei ollut kaikenmaailman lääkkeitä, joilla pitkitetään elämää sieltä loppupäästä jopa yli 10 v. Mummot ja vaarit asuivat mökeissään ja kuolivat pois ennenkuin olivat niin huonossa kunnossa, että olisivat tarvinneet koko ajan hoitoa. Vanhainkotiasukkaatkin olivat parempikuntoisia kuin nykyään nämä kotona yksin makaavat ysikymppiset. 

Vierailija kirjoitti:

Maailmanmeno ylipäätään on nykyään omituista. Ei oikein tiedä itkiskö vaiko nauraisko. Olen 70-luvun lapsi ja 80-luvun nuori/nuori aikuinen. Meillä oli niin paljon parempi lapsuus ja nuoruus, meillä oli sentään vapautta olla omia itsejämme. Ei ollut näin paljon ongelmia kuin nykyään ja tulevaisuuteen uskottiin. Ja oli ihan ok käydä amis ja työskennellä vaikka koko ikänsä kampaajana tai myyjänä tai sähköasentajana. Meitä ei valmennettu kehdosta asti loistavaan tulevaisuuteen, eikä meidän vanhemmat olleet lähellekään täydellisiä. Ihan tässä viimeisen 10 vuoden aikana Suomi ja varmaan suurin osa maailmaa on tullut hulluksi. Eikä ole vain minun mielipide, vaan jopa meidän lapset (siis jo aikuisia) ovat samaa mieltä. Kaikki tämä mielensäpahoittaminen ja se, että kaikesta tehdään ihan hirveä numero, itsekeskeisyys ja täydellinen itsekkyys, some, omituinen "vihreys", jolla ei oikein ole mitään tekemistä luonnonsuojelun kanssa. jne

Minä en kyllä saman ajan lapsena tunnista tuota oikein ollenkaan. Jos katsoo sen ajan luokkakuvia niin kaikilla on ihan samanlaiset tukat, samat vaatteet ja samanlaiset rillit. Juuri kukaan ei poikennut massasta. Ja siihen oli kyllä hyvä syy. Kiusaamiseen riitti että ei ollut samanlaiset farkut kuin muilla. Kukaan ei puhunut seksuaalivähemmistöistä, mielenterveyden ongelmista eikä kukaan ollut erivärinen tai toisen kielinen.

Vierailija kirjoitti:

Maailmanmeno ylipäätään on nykyään omituista. Ei oikein tiedä itkiskö vaiko nauraisko. Olen 70-luvun lapsi ja 80-luvun nuori/nuori aikuinen. Meillä oli niin paljon parempi lapsuus ja nuoruus, meillä oli sentään vapautta olla omia itsejämme. Ei ollut näin paljon ongelmia kuin nykyään ja tulevaisuuteen uskottiin. Ja oli ihan ok käydä amis ja työskennellä vaikka koko ikänsä kampaajana tai myyjänä tai sähköasentajana. Meitä ei valmennettu kehdosta asti loistavaan tulevaisuuteen, eikä meidän vanhemmat olleet lähellekään täydellisiä. Ihan tässä viimeisen 10 vuoden aikana Suomi ja varmaan suurin osa maailmaa on tullut hulluksi. Eikä ole vain minun mielipide, vaan jopa meidän lapset (siis jo aikuisia) ovat samaa mieltä. Kaikki tämä mielensäpahoittaminen ja se, että kaikesta tehdään ihan hirveä numero, itsekeskeisyys ja täydellinen itsekkyys, some, omituinen "vihreys", jolla ei oikein ole mitään tekemistä luonnonsuojelun kanssa. jne

Tässäpä tiivistettynä olennaisimnat. Olen jo vuosia miettinyt, että kumpi tässä on hullumpi, minä vai maailma.

Joo, paitsi että 70-luvun lapsi ja 80-luvun nuori aikuinen ei kyllä ole vielä vanha.

Onneksi sain syntyä jo 60-luvulla.

Elämä oli rikkaampaa ja rennompaa kuin nyt.

Nykyperheet hukkuvat krääsään ja valittavat silti köyhyyttä. Oikeasti niillä taitaa olla tylsää.

Naurettavaa miten vanhemmat hössöttävät lasten synttäreistä ja harrastuksista ja koulutöistä. Mahtaa kasvaa avuttomia aikuisia. Mutta eihän se haittaa. Työvoima tuotetaan kehitysmaista.

Ei ahdista, mutta ärsyttää koko ajan vaan enemmän ja enemmän. Todellakin tuntuu kuin ihmiset olisivat tulleet hulluiksi. Kaikesta kohkataan ja nipotetaan ihan järjettömästi. Joskus tuntuu jo melkein, että tulisipa nyt joku joka sanoisi, että hemmetti nyt riittää. Että nyt turhat pulinat pois ja katsotaan rauhassa mitä tehdään. Olen vankkumaton demokratian kannattaja, mutta tuntuu, että tästä ei nyt tule kerta kaikkiaan kohta mitään, jos meno jatkuu tällaisena.

Näin käy, kun tehostetaan äärimmilleen. 

No joo, ei se nyt ahdista, mutta onhan tuossa totuuden siemen. Nykyään ollaan olevinaan niin kovin vapaata ja uniikkia, ja kuitenkin tuntuu, että elämisen ja olemisen raamit ovat paljon ahtaammat kuin ennen. Kaikkea paheksutaan ja asioista ollaan vallan pöyristyneitä tämän tästä. Liekö tämä somen syytä, joka on tehnyt koko maailmasta aika pienen hiekkalaatikon.

Toisaalta ajattelen niin, että eihän niihin kaiken maailman raameihin ja pöyristyksiin ole pakko lähteä mukaan - on vain niin kuin on ja antaa ihmisten kaakattaa, kyllä maailmaan kaakatusta mahtuu.