Itkeekö pienet lapset aina äitiä hoidossa ollessaan, vaikka äiti olisi kelvoton?

Itkee. Eihän se lapsi ymmärrä sitä vielä pienenä, ettei äiti kykene huolehtimaan hänestä ja parempi olla vaikka siellä hoidossa.

Usein nämä huonot äidit osaa pieniä lapsia vieläpä manipuloida antamalla periksi asoissa, mm pienikin lapsi voi välillä saada palan suklaata ja lempileluja vaikka epäsopivissa tilanteissa, jotta lapsi olisi helpompi. Tottakai se lapsi sitten itkee ja kaipailee äitiään, kun ei hoidossa saakaan tahtoa läpi

Lapsethan pitää omia vanhempia aina parhaina ja kauneimpina ja mahtavimpina 0-5v. Sen jälkeen alkavat jo vertailla vanhempiaan ympärillä näkeviin vanhempiin ja voivat tuntea surua esim.omien vanhempien välinpitämättömyydestä, huonokäytöksisyydestä yms

Miten kiintymyssuhde liittyy siihen että ei voi huolehtia?

Itkee. Minusta sanotaan että en voi huolehtia lapsista ja kyllä tuo vajaa 2v kovasti itkee äitiä kuulemma hoidossa. Mutta vanhempi, 5-vuotias ei itkekään enää ja juurikin pettyy kun menen hakemaan.

Eli olisko se raja just tuossa noin 5-vuotiaissa?

Pieni lapsi ei osaa vertailla asioita, eikä ymmärrä oman äidin tai isän vanhemmuuden hyvyyttä/huonoutta. Pieni lapsi itkee sitä, että tuttu ja turvallinen aikuinen on poissa. Tai jos perusturvallisuus on kunnossa, niin ei välttämättä edes itse vanhemman perään. Riippuu täysin lapsesta. Ei voi vetää nopeita johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen...

Lapseni eivät koskaan ole itkeneet hoitoon jätettäessä ja hoitajien mukaan eivät päivän aikanakaan ilmaisseet ikävää mitenkään . Alle puolitoistavuotiaina kuitenkin menneet kaikki päiväkotiin. 

Tämä lie verraten erkioista? Joku voi näin päin ajatella, että olin kelvoton äiti. 

Iloisesti vain vilkuttivat ja sanoivat hei, hei, 

Mutta hoitajat kannustivat, kun vähän asiaa ihmettelin. Sanoivat, että luottamus on jo todella vahva, ei mitään syyllistävää. 

Nyt ovat jo aikusia ja kaikilla asiat kuosissa. 

Mutta varmasti on niin, että lapsi usein itkee läheisimmän ihmisen perään, vaikka olisi "kelvoton". Eihän lapsella mitään vertailukohtaa ole. 

Mitä tarkoitat kelvottomalla? Väkivaltaista ja laiminlyövää? Kyllä hoidossa vaistotaan, jos näin ja lapsi itkee vähän muita juttuja kuin ikäväänsä 

On myös kiintymyssuhdehäiriö, jossa lapsi ei vierasta ketään. Ei siis ole oppinut, että maailmassa olisi tärkein läheinen, johon tukeutua, vaan kuka tahansa satunnainen hoitaja kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Pieni lapsi ei osaa vertailla asioita, eikä ymmärrä oman äidin tai isän vanhemmuuden hyvyyttä/huonoutta. Pieni lapsi itkee sitä, että tuttu ja turvallinen aikuinen on poissa. Tai jos perusturvallisuus on kunnossa, niin ei välttämättä edes itse vanhemman perään. Riippuu täysin lapsesta. Ei voi vetää nopeita johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen...

Mitä mulla on kokemusta niin parhaiten ja reippaimmin selviää juuri ne, joilla on kotiasiat kunnossa. Ne lapset, jotka itkee paljon äidin perään, ovat niitä, jotka saattavat oikeasti olla jopa huolissaan äidistä, että palaako se äiti esim. hakemaan lapsen.

Eli jos parivuotias ei itke eikä aina halua lähteä päiväkodista, onko äiti/vanhemmat silloin jotenkin poikkeuksellisen huonoja? Oon ajatellut että lapseni vaan on reipas ja samaa kuullut päivähoidostakin...

Vierailija kirjoitti:

On myös kiintymyssuhdehäiriö, jossa lapsi ei vierasta ketään. Ei siis ole oppinut, että maailmassa olisi tärkein läheinen, johon tukeutua, vaan kuka tahansa satunnainen hoitaja kelpaa.

Kaikkeen positiiviseenkin käyttäytymiseen pitää nykyään olla jokin saakelin dignoosi. 

Ystävän lapsi ei vierastanut koskaan, hymyili kaikille ja oli valmis jokaisen syliin silloin kuin tämä vierastamiskausi olisi pitänyt olla. 

On niin kiva nuori nyt, että parempaa saa hakea eikä löydä. Oikealla tavalla sosiaalinen, mutta myös napakka. Ei toisten vietävissä lainkaan. 

Että ei jaksa... 

Itku loppuu heti kun vanhempi katoaa pois silmistä.

Älkää herkät lukeko.

K*dutettu baby Peter itki aina kauhuissaan kun isänsä joutui palauttamaan äidin ja uuden miehen luo isäviikonlopun jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Eli jos parivuotias ei itke eikä aina halua lähteä päiväkodista, onko äiti/vanhemmat silloin jotenkin poikkeuksellisen huonoja? Oon ajatellut että lapseni vaan on reipas ja samaa kuullut päivähoidostakin...

Tämä. Kaikkien huonoksi vanhemmaksi leimaamana kun lapsi kiukuttelee haettaessa ja heittäytyy jalattomaksi. Eihän siinä voinut kuin antaa lapsen pois kun näin huono vanhempi oli.

Ja toki kestää ympäristön halveksunnan myös, vaikka eikö hyvyydeksi pitäisi lukea se että tietää milloin on parempi antaa toinen mahdollisuus?

Minulla ei ole kokemusta eikä faktatietoa, mutta uskoisin, että voivat itkeä. Vaikka äiti olisi laiminlyönyt lapsen tarpeita, lapsi varmaan silti kääntyy äidin puoleen, odottaa äidiltä tarpeiden täyttämistä? Tuttuus on varmaan tärkeä tekijä eli jos lapsi on kasvanut äidin kanssa, äiti on tuttu ja turvallinen ihminen, vaikka olisikin laiminlyönyt lapsen tarpeita. Tuttuus merkitsee turvallisuutta ihmiselle yleensä.

Mitä se tarkoittaa että äiti on kelvoton?

Mitä se tarkoittaa ettei pysty huolehtimaan?

Minusta sanoo mm ex-mies vanhempineen tätä lastensuojeluun. Päiväkodilla ovat myös huolissaan "jaksamisestani". Omasta mielestäni ei ole mitään ongelmaa?

Mikä se juttu on ettei voi huolehtia jos hankkii lapsille ruoat ja vaatteet, käy töissä, ei käytä päihteitä, eikä ole mt-ongelmia tai pahoja fyysisiä sairauksia?

Joku voi varmaan nyt ajatella kun pienempi lapseni itkee äitiä päivän aikana, koska löysäilen ja kotona on kivempaa..

Ai tästäkin nykyään vedetään päiväkodilla johtopäätöksiä?

Jos itkee niin on äidillä jotakin ongelmia ja jos taas ei niin sekin on paha, kun ei ole kiintymyssuhdetta?

Kyllä nykyään sais jäädä lapset tekemättä kun on aina lasu kimpussa, oli niin tai näin!

Jonkinlainen kiintynyssuhte pitää olla, jotta osaa kysellä äitiä. Se voi olla turvallinen, turvaton tai ristiriitainen. Mikään ei ole itsessään patologinen, sen sijaan organisoimaton on, siinä lapsi ei ole kiinnittynyt kehenkään. Näitä sitten on vankilat täynnään. Ei pelkkä itku kerro sen enempää kiintymyssuhteesta, myös muu tapa olla vuorovaikutuksessa vaikuttaa. Lapsilla on myös erilaisia temperamentteja, mitkä vaikuttavat lapsen käyttäytymisen ilmiasuun. Samanlainen toiminta voi johtua eri syistä, vastakkaisistakin, se huomattiin, kun edistyttiin alkua pidemmälle lasten kiintymyssuhdekäyttäytymisen tutkimuksessa (Bolwby-Ainsworth). Eiköhän ammattitaitoiset vo:t ja vh:t  tiedä, ettei kannata vetää yksinkertaistettuja päätelmiä lapsen käyttäytymisen perusteella lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteesta. He kuitenkin havainnoivat päivittäin yhteistoimintaa ja vuorovaikutusta muutenkin, mikä osaltaan auttaa ymmärtämään lapsen käyttäytymistä. Ja keskustelemalla vanhempien kanssa. 

Lapsesta huolehtiminen on tuota edelläkuvailtua fyysisistä tarpeista huolehtimista mutta myös lasten tunnetarpeisiin vastaamista. Eli pitää jaksaa olla läsnä, kuunnella mitä lapsi kertoo ja validioida lapsen kertoma, eli ottaa se todesta, ei vähätellä tai itse kertoa, miten lapsen tulee oikeasti kokea jokin asia ( ei sattunut, ei tarvitse itkeä; ruoka ei ole pahaa, syöhän nyt...). Vanhemmalla tulee olla paukkuja auttaa lasta hankalissa tunnetiloissa, eikä jättää tätä yksin itkemään tai kiukuttelemaan eikä voi tietenkään huutaa tai suuttua. Vanhemman tehtävä on auttaa lasta tunteiden säätelyssä ja se onnistuu vain olemalla itse rauhallinen ja ohjaava. Vanhempi ei voi hukata itseään lapsen ulottumattomiin kännykälle ja vetäytyä omiin oloihinsa lapsen tavoittamattomiin. Silloin ollaan huolissaan, jos vanhempi ei jaksa ohjata lastaan, asettaa rajoja joita lapsi tarvitsee (lapsi ei voi päättää milloin on ruoka-aika, nukkumaanmenoaika, saako toista satuttaa jne) ja olla läsnäoleva, ottaa lapsen tunteita vastaan. Huolentiminen tarkoittaa siis paljon muutakin tärkeää kuin ruoan tarjoamisen, hygieniasta huolehtimisen, riittävästä nukkumisesta huolehtimisen  yms. Itse asiassa jo näissä on tutkimusten mukaan noin kolmasosalla lapsia puutteita!