Lue keskustelun säännöt.
Kellään muulla tunnetta ettei vain jaksa puhua kenellekään. On vain turta ja välinpitämätön elämänsä suhteen.
03.11.2019 |
En näe elämässä oikein mitään. Tunnen olevani ulkopuolinen sekä epäonnistunut.
Säälittävää ja toisaalta myöskin ihan sama.
En jaksa välittää, en jaksa puhua kenellekään.
Elän, käyn töissä, olen pirteä ja piiloudun positiivisen kuoreni alle.
En puhu ystävilleni, en perheelle enkä puolisolleni todellisista tunteistani.
Menen vain eteenpäin, alkoholi lohduttaa ja jatkan vaikka en jaksa. En jaksa parisuhdetta enkä ketään ympärilläni. En myöskään jaksa sitä syyllisyyttä ja ponnistusta eteenpäin taas jos teen päätöksiä. En jaksa nyt mitään radikaalia.
Kaikki painostaa ympärillä ja olen tottunut olemaan vahva. Olen tottunut miellyttämään toisia ja olemaan helvetin sinnikäs arjessa ja työelämässä. Olen myöskin kokenut työuupumuksen enkä näin reilun vuoden jälkeen tunne vieläkään olevani täysin parantunut mutta silti joudun tai ajauduin tietämättäni tilanteeseen että joudun ottamaan vastuuta ja tekemään enemmän kuin jaksan ja se pelottaa.
Ei enää kiinnosta mikään. Ei kiinnosta puhua.
Haluan vain pois, haluan vain pois.
Kommentit (53)
Aika huolestuttava tilanne sinulla. Oletko ajatellut mennä puhumaan jonkuu ammatti-auttajan kanssa? Yksin ei tarvitse yrittää jaksaa, apua kyllä löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika huolestuttava tilanne sinulla. Oletko ajatellut mennä puhumaan jonkuu ammatti-auttajan kanssa? Yksin ei tarvitse yrittää jaksaa, apua kyllä löytyy.
Apua löytyy vain sellaisille, joilla on tuuria olla juuri oikeanlaisesti sairas ja päästä juuri oikeaan paikkaan. Aloittaja ei mitenkään varmasti kuulu tähän ryhmään. Aina on niitä, jotka saavat oven kuvan kasvoihin kerta toisensa jälkeen, saamatta mitään oikeaa apua. Miksi ap olisi jotenkin poikkeuksellisen uniikkki lumihiutale, joka varmasti kuuluu niihin oikeanlaisiin?
Ap, et ole toipunut, vaan oireilet ihan selvästi sitä uupumusta.
Kannattaisi ottaa aikalisä työn suhteen, työnkuvan muutos tms. Terapiasta voisi olla hyötyä, jos löydät sopivan terpan. Ehdottomasti sinun pitäisk pästä purkamaan paha olosi ulos, että saat jäsenneltyä elämääsi.
Terv. Työuupumuksesta eläkkeelle
Mä ymmärrän, olla jotenkin hukassa. Mee juttelemaan jonkun kanssa, vaikkei huvita, ev.lut kirkon diakoni tai pappikin on yks vaihtoehto. Mä olin joskus hukassa kaiken kanssa, mä löysin lopulta sen suunnan, tarkotuksen ja elämän sit Jeesuksesta. Jumala rakastaa sua ja näkee sut, ja haluaa auttaa. Lue vaikka Johanneksen evankeliumi Raamatusta, siinä löydät mitä kaipaat. Ps myös ihmisiltä saa pyytää apua, esim jos oot masentunut niin hakee siihen apua vaikka työterveyshuollosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnekuormitusta on. Entäs pieni irtiotto ja lomalle muuanne aurinkoon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla samankaltainen olo. Kävin runsas vuosi sitten.psykiatrisella sairaanhoitajalla. Ihan yhtä tyhjän kanssa. Samoin monivuotinen psykoterapia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samankaltaisia tuntemuksia täälläkin loppuunpalamisen jälkeen. On sentään pari kiinnostuksenkohdetta ja periaatteessa mietittynä suunta, jonne haluan elämässäni alkaa edetä. Mutta kun en vaan etene. En elä, vaan pelkästään olen olemassa ja samalla nihilismi syö elämältä hitaasti sitäkin valoa, jonka kuvittelin jo löytäneeni.
Minulla on vähän sama olo. Oikeastaan elämä menee kuin sumussa monesti. Minulla muutenkin dissosiaatio ja depersonalisaatio kokemuksia jo nuoresta asti. Olen ollut kiusattu ja yksinäinen koko nuoruuteni. Ja tästä varmaan johtunut nämä asiat. Jotenkin sellainen ulkopuolisuuden tunne aina ja en oikein enää osaa olla muiden kanssa luontevasti. Nyt vaan jotenkin ajelehdin eteenpäin ja mitään järkevää ei tule tehtyä. Minäkin tavaallaan elän juuri muiden ohjissa ja se hallinnan tunne on kadonnut. Tuntuu, että vaan haaveissani voi olla vapaa. Ymmärrän todellakin, että elämä omissa käsissiä, mutta minulla voi mennä "sumussa" ihan vuosia ilman, että niistä jää mitään käteen. En uskalla edes käyttää alkoholia, koska pelkään että pää menisi sekaisin entistä pahemmin.
Minulla oli yksi pahempi jakso, mutta sen jälkeen oikeastaan vaan turta olo ja muuten ahdistus pysynyt aika hyvin pois. Itselläkään ei ole mitään diagnoosia ja oikeastaan haluaisin vaan jutella jollekin, mutta ei ole oikeastaan edes rahaa mihinkään terapiaan. Muutenkaan ei ole läheisiä tai ystäviä ja yksinäinen olen. Jotenkin silti mietin, että jaksaisinko jos olisi ja mitä voisin itse heille antaa. Tiedän, että minulla varmaan huonompi tilanne ja jotenkin pärjään vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämähän on vain sairas vitsi, mitäpä sitä murehtimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika huolestuttava tilanne sinulla. Oletko ajatellut mennä puhumaan jonkuu ammatti-auttajan kanssa? Yksin ei tarvitse yrittää jaksaa, apua kyllä löytyy.
Apua löytyy vain sellaisille, joilla on tuuria olla juuri oikeanlaisesti sairas ja päästä juuri oikeaan paikkaan. Aloittaja ei mitenkään varmasti kuulu tähän ryhmään. Aina on niitä, jotka saavat oven kuvan kasvoihin kerta toisensa jälkeen, saamatta mitään oikeaa apua. Miksi ap olisi jotenkin poikkeuksellisen uniikkki lumihiutale, joka varmasti kuuluu niihin oikeanlaisiin?
Jos taustalla on seksuaalista hyväksikäyttöä, niin on mahdollisuuksia Kela-terapiaan. Jos ap:lla on työ, niin jonkin verran varaa terapiaan ehkä on. Auttaviin puhelimiin ja chatteihin voi kuka tahansa osallistua, vaikka se ei olekaan mikään kunnon apu.
Mulla on aika samanlaisia tunnelmia. Taustalla traumoja ja koko elämän ajan kestänyt yksinäisyys. Väärä alavalinta opinnoissa. En tiedä mitä haluaisin tehdä tai miten haluaisin elää ja tunnen olevani umpikujassa. En ole tehnyt omia elämänvalintoja vaan ajautunut siihen missä olen. Valintojen tekemiseen pitäisi olla vähän enemmän jaksamista kuin mulla on. Eniten haaveilen rakkaudesta ja asioiden jakamisesta jonkun läheisen ihmisen kanssa, mutta en luultavasti koskaan löydä sellaista. En jaksa puhua asioistani millekään terapeutille.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aika samanlaisia tunnelmia. Taustalla traumoja ja koko elämän ajan kestänyt yksinäisyys. Väärä alavalinta opinnoissa. En tiedä mitä haluaisin tehdä tai miten haluaisin elää ja tunnen olevani umpikujassa. En ole tehnyt omia elämänvalintoja vaan ajautunut siihen missä olen. Valintojen tekemiseen pitäisi olla vähän enemmän jaksamista kuin mulla on. Eniten haaveilen rakkaudesta ja asioiden jakamisesta jonkun läheisen ihmisen kanssa, mutta en luultavasti koskaan löydä sellaista. En jaksa puhua asioistani millekään terapeutille.
Olet umpikujassa. Puhu asioistasi terapeutille, vaikka et jaksakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aika samanlaisia tunnelmia. Taustalla traumoja ja koko elämän ajan kestänyt yksinäisyys. Väärä alavalinta opinnoissa. En tiedä mitä haluaisin tehdä tai miten haluaisin elää ja tunnen olevani umpikujassa. En ole tehnyt omia elämänvalintoja vaan ajautunut siihen missä olen. Valintojen tekemiseen pitäisi olla vähän enemmän jaksamista kuin mulla on. Eniten haaveilen rakkaudesta ja asioiden jakamisesta jonkun läheisen ihmisen kanssa, mutta en luultavasti koskaan löydä sellaista. En jaksa puhua asioistani millekään terapeutille.
Olet umpikujassa. Puhu asioistasi terapeutille, vaikka et jaksakaan.
Mitä se auttaa? Ja miten niin olen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aika samanlaisia tunnelmia. Taustalla traumoja ja koko elämän ajan kestänyt yksinäisyys. Väärä alavalinta opinnoissa. En tiedä mitä haluaisin tehdä tai miten haluaisin elää ja tunnen olevani umpikujassa. En ole tehnyt omia elämänvalintoja vaan ajautunut siihen missä olen. Valintojen tekemiseen pitäisi olla vähän enemmän jaksamista kuin mulla on. Eniten haaveilen rakkaudesta ja asioiden jakamisesta jonkun läheisen ihmisen kanssa, mutta en luultavasti koskaan löydä sellaista. En jaksa puhua asioistani millekään terapeutille.
Olet umpikujassa. Puhu asioistasi terapeutille, vaikka et jaksakaan.
Mitä se auttaa? Ja miten niin olen?
No, päättelin siitä kun tuossa tekstissäsi sanot, että "tunnen olevani umpikujassa".
:D
Jos tällaisia asioita tuntuu olevan vaikea myöntää silloin kun ne tulevat jonkun muun suusta, niin siinä saattaisi olla yksi oljenkorsi, mistä lähteä purkamaan.
Jos on umpikujassa, kannattaa ottaa askel laatikon ulkopuolelle. Psykoterapeutti on ihminen joka katsoo tilannettasi ulkoapäin ja saattaa saada jotain liikkeelle. Ihminen on aina jokseenkin sokea itselleen ja tilanteelleen.
Toivottavasti joskus vielä koettavat paremmat ajat!
Ap täällä, kiitos tosi paljon teille vastauksista.
Haluan vielä vähän selventää tilannettani.
Uuvuin tosiaan reilu vuosi sitten.
Sitä ennen olin aika kovissa paineissa, todella intohimoinen alaani kohtaan ja tahdoin oppia laajasti työkuvion kokonaisuudessaan. Olinhan vasta päässyt työelämään(2016v.) enkä halunnut tuottaa pettymystä ja pelkäsin työn jatkuvuuden puolesta. Halusin olla paras ja pidetty, se oli itselleni kuin huumaa tavallaan kun olin alkuun päässyt.
Rakastin työn rankkuutta ja itsensä äärirajoille viemistä, en yksinkertaisesti ymmärtänyt rajoja. Tiesin työuupumuksesta mutta en osannut kuvitellakaan millaista se oikeasti on.
Halusin ylentyä, saada korotuksia.
Halusin olla vastuutehtävissä, se oli todella vauhdikasta ja määrätietoista aikaa.
Sain kiitoksia, sain korotuksia, sain lisää töitä ja haalin vain vieläkin lisää.
Parhaimmillaan tein useita viikkoja 16h työpäiviä useana kertana viikossa joko samassa työpisteessä tai sitten joka päivä eri pisteessä ja aina vastuuta ottamassa. En kyennyt edes näkemään toiminnassani mitään väärää.
Sitten se tuli ja yllätti. Törmäsin ihan täysiä kuin seinään. Tietysti joitakin juttuja oli havaittavissa. Esim. Unettomuus, kova väsymys, itkuisuus, lihominen, muistiongelmat, vihaisuus yms mutta lopulta oli vain pakko irtisanoa itsensä vaikka rakastin tavallaan työpaikkaani ja sitä yhteisöä.
Pidin pari viikkoa lomaa.
Seuraavassa työpaikassa eri työnantajalla taas täysillä mukana ja vastuutehtävät. Puolivuotta jaksoin ja taas pois kuvioista.
Muutin eri kaupunkeihin, kärsin masennukseni ja epäonnistumisen tunteen aika syvästi. Halusin vain paeta kaikkea enkä tehnyt töitä kun vain sen verran kun oli pakko. Pari kertaa viikossa siis. Muuten olin kotona ja keskityin omaan hyvinvointiin ja laihduin. Oli taas voimia enemmän ja haaveita.
Sitä ihanaa aikaa kesti ehkä nelisen kuukautta ja viime kesä meni taas täysillä töissä. Satoja tunteja tuli tehtyä pariin kuukauteen. Tarkoitus oli säästää rahaa, jotta voisin tehdä syksyllä paljon vähemmän.
Myöskin rakastuin kesällä.
Sitten alkoi juokseminen kotona, töissä ja rakkaan kotona. Kaikki nämä eri kaupungeissa.
Kesä oli aika vauhdikasta myös.
Lisäksi alkoholi, säästöjen hiipuminen, oman itsensä kadottaminen taas on saanut itseni miettimään kaikkea. Koko elämääni.
Miksi epäonnistun. Edes parisuhde ei vaikuta ihan oikealta. Suorastaan pelottavalta toisinaan.
Minua painostetaan muuttamaan kodistani pois, niin miesystäväni kuin työnantajani.
Ne ovat tosiaan eri kaupungeissa. Kuljen kolmen kaupungin väliä ja kaikki tuntuvat haluavan minulta jotain.
Onneksi ei ole lapsia sentään. Miten joku jaksaa perhe-elämää, olen usein miettinyt.
Töitä lisääntyy ja vastuu kasvaa taas, jotenkin suostuin taas kaikkeen hiljalleen.
Enkä ole läheskään yhtä tehokas kun joskus olin. En ole päässyt koskaan enää samaan tehoon tai saanut Intohimoa takaisin mikä oli silloin reilu vuosi sitten.
Enemmän tuntuu siltä, että en osaa enää mitään, olen unohtanut paljon taitojani joita oli, kadottanut itseni ja väsynyt kaikkeen. Tekisi mieli vain huutaa, että saisin olla rauhassa mutta uskallanko jos menetän kaiken.
Tosin työnantaja onneksi ymmärtää minua jonkin verran. Tosin ei tiedä että voimia on näin vähän taas.
Pelottaa, että pärjäänkö.
Ap
En jaksa edes itseäni ottaa vakavasti.
Kaikki on jotenkin aivan samantekevää.
Ihan sama kuinka paljon minua haukuttaisiin tai muuta niin tuntuu kuin se olisi vain tökkimistä ilman mitään tuntemusta.
Olen henkisesti täysin turta ja tiedän että se johtuu epäterveistä taustoista, huonosta itsetunnosta, väkivaltaisesta suhteesta, riippuvuuksista, seksuaalisesti hyväksikäytöstä yms. Paljon on kertynyt nuoreen ikääni nähden mutta en pysty puhumaan tai jaksa taistella enää ratkoakseni asioita. Aina olen kuitenkin jotenkin väärissä tilanteissa vaikka elämääni suuntaa olen useaan kertaan luullut muuttavani. Aina kuitenkin olen jotenkin sellaisessa lähtöpisteessä etten ymmärrä mitä tapahtui. Tajuan etten elä itselleni vaan toisten ohjissa vaikka en haluaisi. Se vain tapahtuu. En tiedä ymmärtääkö kukaan.
Ap