Kellään muulla tunnetta ettei vain jaksa puhua kenellekään. On vain turta ja välinpitämätön elämänsä suhteen.

<3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vähän sama olo. Oikeastaan elämä menee kuin sumussa monesti. Minulla muutenkin dissosiaatio ja depersonalisaatio kokemuksia jo nuoresta asti. Olen ollut kiusattu ja yksinäinen koko nuoruuteni.  Ja tästä varmaan johtunut nämä asiat. Jotenkin sellainen ulkopuolisuuden tunne aina ja en oikein enää osaa olla muiden kanssa luontevasti. Nyt vaan jotenkin ajelehdin eteenpäin ja mitään järkevää ei tule tehtyä. Minäkin tavaallaan elän juuri muiden ohjissa ja se hallinnan tunne on kadonnut. Tuntuu, että vaan haaveissani voi olla vapaa. Ymmärrän todellakin, että elämä omissa käsissiä, mutta minulla voi mennä "sumussa" ihan vuosia ilman, että niistä jää mitään käteen. En uskalla edes käyttää alkoholia, koska pelkään että pää menisi sekaisin entistä pahemmin.

Minulla oli yksi pahempi jakso, mutta sen jälkeen oikeastaan vaan turta olo ja muuten ahdistus pysynyt aika hyvin pois. Itselläkään ei ole mitään diagnoosia ja oikeastaan haluaisin vaan jutella jollekin, mutta ei ole oikeastaan edes rahaa mihinkään terapiaan. Muutenkaan ei ole läheisiä tai ystäviä ja yksinäinen olen. Jotenkin silti mietin, että jaksaisinko jos olisi ja mitä voisin itse heille antaa. Tiedän, että minulla varmaan huonompi tilanne ja jotenkin pärjään vielä.

Kuulostatte viisailta kuitenkin kaikki, ja tunnistan nuo oireet itsessäni. Vertaistuki, on se ainoa asia mikä auttaa, osaavan psykiatrin johdolla.

Kiitos sinulle jos ajattelet minun "kuulostavan" viisaalta. Kirjoitin siis tuon kommentin mitä lainasit. Itsellänikään ei silti ole edes mitään virallista diagnoosia ja senkin takia todella hankalaa saada mitään apua ja monesti mietin, että muilla menee huonommin. Nämä oireet eivät kuitenkaan niin hirveästi häiritse elämääni, mutta juuri se on varmaan pahinta, että itse vaan ajelehdin ja en todellakaan tiedä mitä tekisin ja sillä tavalla en meinaa pärjätä elämässä. Tuntuu monesti etten vaan kestä niin paljon. Aina silti se ajatus, että siihen asti pärjään jos ei ahdistus tule takaisin ja sitä yrittää välttää, mutta samalla jään kokoajan muista jälkeen. En ole päässyt opiskelemaan ja töitäkään ei nyt ole, joten aika kelvoton olo monesti ja häpeän itseäni. Ja olen siis yksinäinen ja muutenkin huonoja kokemuksia ihmisistä, joten en oikein uskalla tutustua ja muutenkin jännitän paljon.

Ap:lle täytyy sanoa se, että minusta olet tehnyt jo paljon töitä elämäsi eteen ja oikeasti osoittanut sen, että olet vahva ihminen. Sen vuoksi on nyt ihan oikein kuunnella itseään ja antaa tarvittaessa vähän periksi. Oma hyvinvointi  kuitenkin tärkein ja sinun täytyy arvostaa itseäsi, vaikka et jaksaisikaan kaikkea. Minusta olet jo nyt päässyt ihan hyvin elämässäsi eteenpäin jos vertaa esim minuun. Olet arvokas ihminen muista se ja kuuntele itseäsi ja tee niin kuin arvelet itsellesi olevan parasta.

Onko ap nuo päihteet ainoa riippuvuutesi? Mitä jätät kertomatta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vähän sama olo. Oikeastaan elämä menee kuin sumussa monesti. Minulla muutenkin dissosiaatio ja depersonalisaatio kokemuksia jo nuoresta asti. Olen ollut kiusattu ja yksinäinen koko nuoruuteni.  Ja tästä varmaan johtunut nämä asiat. Jotenkin sellainen ulkopuolisuuden tunne aina ja en oikein enää osaa olla muiden kanssa luontevasti. Nyt vaan jotenkin ajelehdin eteenpäin ja mitään järkevää ei tule tehtyä. Minäkin tavaallaan elän juuri muiden ohjissa ja se hallinnan tunne on kadonnut. Tuntuu, että vaan haaveissani voi olla vapaa. Ymmärrän todellakin, että elämä omissa käsissiä, mutta minulla voi mennä "sumussa" ihan vuosia ilman, että niistä jää mitään käteen. En uskalla edes käyttää alkoholia, koska pelkään että pää menisi sekaisin entistä pahemmin.

Minulla oli yksi pahempi jakso, mutta sen jälkeen oikeastaan vaan turta olo ja muuten ahdistus pysynyt aika hyvin pois. Itselläkään ei ole mitään diagnoosia ja oikeastaan haluaisin vaan jutella jollekin, mutta ei ole oikeastaan edes rahaa mihinkään terapiaan. Muutenkaan ei ole läheisiä tai ystäviä ja yksinäinen olen. Jotenkin silti mietin, että jaksaisinko jos olisi ja mitä voisin itse heille antaa. Tiedän, että minulla varmaan huonompi tilanne ja jotenkin pärjään vielä.

Kuulostatte viisailta kuitenkin kaikki, ja tunnistan nuo oireet itsessäni. Vertaistuki, on se ainoa asia mikä auttaa, osaavan psykiatrin johdolla.

Kiitos sinulle jos ajattelet minun "kuulostavan" viisaalta. Kirjoitin siis tuon kommentin mitä lainasit. Itsellänikään ei silti ole edes mitään virallista diagnoosia ja senkin takia todella hankalaa saada mitään apua ja monesti mietin, että muilla menee huonommin. Nämä oireet eivät kuitenkaan niin hirveästi häiritse elämääni, mutta juuri se on varmaan pahinta, että itse vaan ajelehdin ja en todellakaan tiedä mitä tekisin ja sillä tavalla en meinaa pärjätä elämässä. Tuntuu monesti etten vaan kestä niin paljon. Aina silti se ajatus, että siihen asti pärjään jos ei ahdistus tule takaisin ja sitä yrittää välttää, mutta samalla jään kokoajan muista jälkeen. En ole päässyt opiskelemaan ja töitäkään ei nyt ole, joten aika kelvoton olo monesti ja häpeän itseäni. Ja olen siis yksinäinen ja muutenkin huonoja kokemuksia ihmisistä, joten en oikein uskalla tutustua ja muutenkin jännitän paljon.

Ap:lle täytyy sanoa se, että minusta olet tehnyt jo paljon töitä elämäsi eteen ja oikeasti osoittanut sen, että olet vahva ihminen. Sen vuoksi on nyt ihan oikein kuunnella itseään ja antaa tarvittaessa vähän periksi. Oma hyvinvointi  kuitenkin tärkein ja sinun täytyy arvostaa itseäsi, vaikka et jaksaisikaan kaikkea. Minusta olet jo nyt päässyt ihan hyvin elämässäsi eteenpäin jos vertaa esim minuun. Olet arvokas ihminen muista se ja kuuntele itseäsi ja tee niin kuin arvelet itsellesi olevan parasta.

Kiitos kun kirjoitit. Mun mielestä kuulostat todella empaattiselta ihmiseltä, jotenkin aidolta. Kuulostaa ehkä vähän typerältä ja harvoin tällain alan palstalla kirjoittelemaan mutta jotenkin rivien välistä voin tuntea suurta samanhenkisyyttä.

Olet aika turtuneen oloinen myös. On vain usein tunne ettei saa siitä jostain kiinni mitä oikeasti tarvitsee.

Sullakin on mahdollisuuksia vielä vaikka mihin, toivon, että pystyt muuttamaan elämääsi sellaiseksi kun tahdot. Ihan oikeasti.

Pakko tähän väliin lyhennettynä kirjoittaa, että minulla ei oikeastaan olisi mennyt näinkin hyvin jos en olisi ollut hengenvaarassa.

Ilman sitä tilannetta, olisin joko kuopattuna tai todellakin syrjäytynyt ja eristyksissä.

Tahdon vain sanoa, että olosuhteet tekevät joskus pakon muuttamaan elämää vaikka ei oikeasti itseensä tai parantumiseen uskoisi.

Se vaati kyllä rohkeutta mutta koska taustalla oli väkivaltaisia läheisiä, alkoholisti vanhemmat ja miesystävä, sekä oma masennus ja tajuton tyhjyys, talousongelmat, riippuvuudet, abortti, hyvin väärä kaveripiiri ja muut niin oli pakko lähteä ja astua sinne työelämään kiinni täysin uudessa ja tuntemattomassa kaupungissa vaikka olin aivan tuhon partaalla. Ei ollut vaihtoehtoja eikä oikeastaan mitään menetettävää.

Päätin yrittää vielä kerran elämäni saada takaisin ja jos huonosti menee niin suosiolla sitten lopetan pelin kesken kokonaan.

No siitä on jo monta vuotta aikaa mutta tosiaan, joskus kun kaikki käy liian siedettäväksi niin ihminen viimeisillä voimillaankin voi rutistaa ihmeellisesti elämän täysin uuteen uskoon.

En kadu mitään sinänsä, tämä ainainen kivireki vaan alkaa olemaan aika raskas toisinaan koska raahaan vieläkin liikaa vanhoja juttuja mukanani.

Siksi tein tuon aloituksen. Se johtuu omasta kyvyttömyydestä vieläkään asettaa rajoja ja pitäisi oikeasti pysähtyä nyt parantamaan menneisyyden haamutkin.

Niin monia asioita ja juttuja, että niiden alle tuntuu joskus oikeasti tukehtuvan.

Olen toki kiitollinen monista asioita mutta pakko puhua joskus.

Onneksi teille voi puhua ja toivottavasti sustakin tuntuu paremmalta kun voit keskustella.

Halusin vain kertoa, että oikeasti sinä et ole heikompi tai huonompi ja toivon, että jonkun hyvän ratkaisun saavutat paremman tulevaisuuden suhteen. ♡

Ap

Sietämättömäksi piti kirjoittaa :) ^

Ompa kiva keskustelu

^

Up

Itse taas olen säälittävän vastakohta, mutta tunnen hyvin samoin. Mietin melko suuria joka päivä sekä yö eikä sellainen arkinen japatus puhuttele tai hetkauta mitenkään. Joskus noista sentään kehkeytyy jotain hauskaakin.

öö, sulla on mies.

Ap tosi hienoa, että otat asiaa puheeksi ja mietit, miten voisit parantaa elämänlaatuasi! Ensinnäkin olet tosi nuori vielä. Enkä nyt tarkoita vähättelyllä, vaan siitä näkökulmasta, että ajattele kuinka paljon olet saavuttanut! Oot ollut vain muutaman vuoden työelämässä ja sulle on annettu todella paljon vastuuta ja olet työuupumuksen kanssakin voittanut kaikki muut hakijat tuohon toiseen työpaikkaan ja tehnyt hyvää jälkeä töissä! Mutta voisitko ajatella, että sä olet näyttänyt kaikille ja ennen kaikkea itsellesi ns. voittaneesi taustasi ja pystyväsi todella isoihin voittoihin - tarvitseeko sun hakea hyväksyntää ja omaa arvoa sitä kautta jatkuvasti. Olet arvokas ihan juuri omana itsenäsi! Supersankareillekin on tehty kryptoniittejä ja heikkouksia, jotta heidät koettaisiin inhimillisempinä ja vielä suurempina sankareina.

Ite neuvoisin, että anna itsellesi aikaa. Sulla on vielä vuosikymmeniä aikaa löytää se kiinnostus ja sisäinen palo. Samallalailla kun urheilijoilla on kausia, jolloin se heitto tai juoksu ei vaan lähde, niin yhtälailla aivotyössä on kausia, jolloin sitä flowta ei vaan löydy. Se on harmittavaa, turhauttavaa ja tuntuu siltä, ettei oikein elä sellasta elämää kuin voisi elää. Mutta siihen kovaa menemiseen liittyy aina se, että se seinä tulee jossain vaiheessa. En ehkä lähde neuvomaan täysin niiden vauhtiaikojen vähentämistä, mutta vähän keskitielle pyrkimistä. Jos tuo adhd kuulostaa tutulta, niin ota ihmeessä lääkärin kanssa puheeksi. Ehkä löydät tätä kautta heti ison palikan siihen, miksi tulee otettua helposti liikaa lautaselle. Mutta tärkeintä on se, ettet ole liian ankara itsellesi, etenkään siitä ettet saa sytytettyä kiinnostusta mihinkään. Sitten vain rauhallisemmin eteenpäin ja vanhojen painolastien (ja/tai tuon mahdollisen adhd:n) työstämistä, niin kyllä se yleensä sieltä jossain vaiheessa palautuu. Kaikkea hyvää! :)

Luin taas tämän ketjun läpi. Olin eilen jotenkin sumussa vastauksien paljouksista ja ajatuksia oli älyttömästi päässä, on ollut ihana kirjoittaa tälle palstalle.

Piti vain tulla sanomaan kuinka paljon sydäntä lämmittää teidän tsempit sekä, se, että olette jakaneet omia kokemuksia sekä samaistuneet aiheeseen. Tää keskustelu on ollut jotenkin surullisuudessaan niin lämmin ja lohduttava.

Kiitos tosi paljon.

Lisäksi viesti 51, taas tuli kyyneleet silmiin.

Oletpa ihana ja kannustava.

Kiitos sulle, ymmärrän mitä tahdot sanoa. Täytyy vähän nyt olla realistinen ja lopettaa tuo korkealle hapuilu. Vaikka mielestäni en sitä aikoihin ole tehnyt tarkoituksella, silti olen ihan ihme tilanteissa aika usein.

Elämää se kai on vain ja minä hölmön tunnollisena sitten olen ottanut vähän liikaakin juttuja vastaan jälleen.

Eilen muuten soittelin pomoni kanssa, tuli hyvä mieli, että hän halusi minun hidastavan tahtia ja kertoi, että voin vähentää tunteja. Sekä painotti, ettei kukaan suutu minulle. Sekä lisäksi sanoi, että täytyy pitää huolta itsestään ja että hän kuulee äänestäni, että olen vähän paniikissa jaksamisen suhteen.

Tämä oli tavallaan edistysaskel jo itsessäni että uskalsin puhua pomon kanssa uupumisen pelosta vaikka onkin aikalailla vanhan liiton miehiä ja itse ollut jo vuosia uupunut.

Onneksi kuitenkin ymmärsi ja tuli luottavaisempi olo.

Luen vielä viestisi muutaman kerran läpi varmasti, kiitos tuestasi ja hyvää jatkoa sinullekin ♡

Ap

Todella hieno juttu! Pienin askelin. :)

Asioita kertyy helposti monista puroista, ja itse ainakin tunnistan ajoittain kaipuun siihen kiireiseen "pystyn mihin vain" -aikaan, se on koukuttavaa - vähän kuin maratoonia juoksisi ilman että tuntuu missään. Hinta jälkeenpäin on kuitenkin saanut pohtimaan onko se aina sen arvoista.

Kiitos lämpimistä sanoistasi!