Lue keskustelun säännöt.
Kellään muulla tunnetta ettei vain jaksa puhua kenellekään. On vain turta ja välinpitämätön elämänsä suhteen.
03.11.2019 |
En näe elämässä oikein mitään. Tunnen olevani ulkopuolinen sekä epäonnistunut.
Säälittävää ja toisaalta myöskin ihan sama.
En jaksa välittää, en jaksa puhua kenellekään.
Elän, käyn töissä, olen pirteä ja piiloudun positiivisen kuoreni alle.
En puhu ystävilleni, en perheelle enkä puolisolleni todellisista tunteistani.
Menen vain eteenpäin, alkoholi lohduttaa ja jatkan vaikka en jaksa. En jaksa parisuhdetta enkä ketään ympärilläni. En myöskään jaksa sitä syyllisyyttä ja ponnistusta eteenpäin taas jos teen päätöksiä. En jaksa nyt mitään radikaalia.
Kaikki painostaa ympärillä ja olen tottunut olemaan vahva. Olen tottunut miellyttämään toisia ja olemaan helvetin sinnikäs arjessa ja työelämässä. Olen myöskin kokenut työuupumuksen enkä näin reilun vuoden jälkeen tunne vieläkään olevani täysin parantunut mutta silti joudun tai ajauduin tietämättäni tilanteeseen että joudun ottamaan vastuuta ja tekemään enemmän kuin jaksan ja se pelottaa.
Ei enää kiinnosta mikään. Ei kiinnosta puhua.
Haluan vain pois, haluan vain pois.
Kommentit (53)
Ap, koetat syödä nyt liian isoa kakkua. Olet saanut jo paljon. Olet aika kiinni ulkoisissa tunnustuksissa, ja nyt täytyy alkaa löytää jotain muuta tilalle. Sisäinen arvo, eikä se miltä näytät ulospäin. Rahaa täytyy olla sen verran että pärjää, mutta et sinä tarvi työtäsi mihinkään muuhun, jos se imee sinusta elinvoiman. Vähennä töitä rajusti. Älä vertaa itseäsi muihin. Tässä on sinulle nyt oppitunti hyväksyä hiljalleen itseltäsi sellainen jaksaminen mikä on juuri sinua varten. Se on vaikeaa ja voi viedä vuosia mutta aivan varmasti pystyt siihen, kun olet saanut elämässä noin paljon kaikkea muutakin aikaan. Toivottavasti asiat kääntyvät helpommiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aika samanlaisia tunnelmia. Taustalla traumoja ja koko elämän ajan kestänyt yksinäisyys. Väärä alavalinta opinnoissa. En tiedä mitä haluaisin tehdä tai miten haluaisin elää ja tunnen olevani umpikujassa. En ole tehnyt omia elämänvalintoja vaan ajautunut siihen missä olen. Valintojen tekemiseen pitäisi olla vähän enemmän jaksamista kuin mulla on. Eniten haaveilen rakkaudesta ja asioiden jakamisesta jonkun läheisen ihmisen kanssa, mutta en luultavasti koskaan löydä sellaista. En jaksa puhua asioistani millekään terapeutille.
Olet umpikujassa. Puhu asioistasi terapeutille, vaikka et jaksakaan.
Mitä se auttaa? Ja miten niin olen?
No, päättelin siitä kun tuossa tekstissäsi sanot, että "tunnen olevani umpikujassa".
:D
Jos tällaisia asioita tuntuu olevan vaikea myöntää silloin kun ne tulevat jonkun muun suusta, niin siinä saattaisi olla yksi oljenkorsi, mistä lähteä purkamaan.
Jos on umpikujassa, kannattaa ottaa askel laatikon ulkopuolelle. Psykoterapeutti on ihminen joka katsoo tilannettasi ulkoapäin ja saattaa saada jotain liikkeelle. Ihminen on aina jokseenkin sokea itselleen ja tilanteelleen.
Toivottavasti joskus vielä koettavat paremmat ajat!
Se että tuntee olevansa ei tarkoita että olisi. Voi olla että vaihtoehtoja on mutta niitä ei pysty näkemään. Ja jos sä oletat että oikeasti olen umpikujassa niin silloin terapeutit tai mikään muukaan ei voi auttaa mitenkään.
Tuntuu, että haluat nyt vain keksiä vastaan sanomista kaikkeen, mitä joku sanoo. En minä sinua tunne. Suosittelen terapiaa, koska se on yleensä aina plussaa tilanteeseen, jossa tuntee olevansa umpikujassa.
Vierailija kirjoitti:
Ap, koetat syödä nyt liian isoa kakkua. Olet saanut jo paljon. Olet aika kiinni ulkoisissa tunnustuksissa, ja nyt täytyy alkaa löytää jotain muuta tilalle. Sisäinen arvo, eikä se miltä näytät ulospäin. Rahaa täytyy olla sen verran että pärjää, mutta et sinä tarvi työtäsi mihinkään muuhun, jos se imee sinusta elinvoiman. Vähennä töitä rajusti. Älä vertaa itseäsi muihin. Tässä on sinulle nyt oppitunti hyväksyä hiljalleen itseltäsi sellainen jaksaminen mikä on juuri sinua varten. Se on vaikeaa ja voi viedä vuosia mutta aivan varmasti pystyt siihen, kun olet saanut elämässä noin paljon kaikkea muutakin aikaan. Toivottavasti asiat kääntyvät helpommiksi.
Kiitos ♡ Ap täällä vähän itkee kun luki kommentin.
Jännä kun tuntuu, ettei kuitenkaan osaa mitään enää. Tuntuu kun vuosien kova työ olisi ollu tavallaan turhaa vaikka se ei ole totta. Olen vain kadonnut jonnekin toistaiseksi. Kaikki se into on vaan kadonnut ja vaikeinta oli hyväksyä uupumus silloin koska olin vaikeiden kokemuksien jälkeen rakentanut identiteetin oikeasti uudestaan työnteon ja sitä kautta saamani arvostuksen kautta.
Tuossa kun pidin taukoa ja uupumisen jälkeen muutin nykyiseen kaupunkiin niin tunsin saavani ainakin hetkellisesti itseni takaisin.
Se oli rankka läpikäyminen asioiden kanssa mutta sen jälkeen oli todella vahva kun keskityin itseeni. Alani ei kiinnostanut enkö ottanut siitä paineita. Lähinnä keskityin tulevaan ja parempaan mikään. Haaveilin terapiasta, uusista harrastuksista, terveellisemmästä elämästä ja se uusi alku olikin tosi hyvällä mallilla. Olin todella ylpeä itsestäni ja onnellinen. Se oli aikakausi, jonka tarvitsin. Kunnes nyt olen ollut jo kuukausia alamäessä. Elämä vähän ohjaili ja tartuin vähän vääristä päätöksistä kiinni ja nyt olen todella onneton.
Kaikki ne asiat jotka sain uudelle alulle ovat olleet vaakalaudalla jo kesästä lähtien.
Harmittaa vietävästi. Jospa oppisin kuuntelemaan todellisia halujani ja pitäisin omista päätöksistäni kiinni, niistä jotka oikeasti saavat minut eläväiseksi ja elämän merkitykselliseksi.
Ap
Anteeksi muuten kirjoitusvirheet. Aika vauhdilla näpyttelin tässä :)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aika samanlaisia tunnelmia. Taustalla traumoja ja koko elämän ajan kestänyt yksinäisyys. Väärä alavalinta opinnoissa. En tiedä mitä haluaisin tehdä tai miten haluaisin elää ja tunnen olevani umpikujassa. En ole tehnyt omia elämänvalintoja vaan ajautunut siihen missä olen. Valintojen tekemiseen pitäisi olla vähän enemmän jaksamista kuin mulla on. Eniten haaveilen rakkaudesta ja asioiden jakamisesta jonkun läheisen ihmisen kanssa, mutta en luultavasti koskaan löydä sellaista. En jaksa puhua asioistani millekään terapeutille.
Olet umpikujassa. Puhu asioistasi terapeutille, vaikka et jaksakaan.
Mitä se auttaa? Ja miten niin olen?
No, päättelin siitä kun tuossa tekstissäsi sanot, että "tunnen olevani umpikujassa".
:D
Jos tällaisia asioita tuntuu olevan vaikea myöntää silloin kun ne tulevat jonkun muun suusta, niin siinä saattaisi olla yksi oljenkorsi, mistä lähteä purkamaan.
Jos on umpikujassa, kannattaa ottaa askel laatikon ulkopuolelle. Psykoterapeutti on ihminen joka katsoo tilannettasi ulkoapäin ja saattaa saada jotain liikkeelle. Ihminen on aina jokseenkin sokea itselleen ja tilanteelleen.
Toivottavasti joskus vielä koettavat paremmat ajat!
Se että tuntee olevansa ei tarkoita että olisi. Voi olla että vaihtoehtoja on mutta niitä ei pysty näkemään. Ja jos sä oletat että oikeasti olen umpikujassa niin silloin terapeutit tai mikään muukaan ei voi auttaa mitenkään.
Tuntuu, että haluat nyt vain keksiä vastaan sanomista kaikkeen, mitä joku sanoo. En minä sinua tunne. Suosittelen terapiaa, koska se on yleensä aina plussaa tilanteeseen, jossa tuntee olevansa umpikujassa.
En halua mutta sulla oli logiikkavirhe tuossa ja sä et halua sitä myöntää. Jos on oikeasti umpikujassa niin silloin terapia ei voi auttaa, eikä mikään muukaan. En tiedä olenko vai tunnenko vain olevani. Tuntui vähän ikävältä kun joku tulee sanomaan että olet umpikujassa, eli että tilanteesi on täysin toivoton. Jos se todella on niin, niin miksi yrittää edes sitä terapiaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, koetat syödä nyt liian isoa kakkua. Olet saanut jo paljon. Olet aika kiinni ulkoisissa tunnustuksissa, ja nyt täytyy alkaa löytää jotain muuta tilalle. Sisäinen arvo, eikä se miltä näytät ulospäin. Rahaa täytyy olla sen verran että pärjää, mutta et sinä tarvi työtäsi mihinkään muuhun, jos se imee sinusta elinvoiman. Vähennä töitä rajusti. Älä vertaa itseäsi muihin. Tässä on sinulle nyt oppitunti hyväksyä hiljalleen itseltäsi sellainen jaksaminen mikä on juuri sinua varten. Se on vaikeaa ja voi viedä vuosia mutta aivan varmasti pystyt siihen, kun olet saanut elämässä noin paljon kaikkea muutakin aikaan. Toivottavasti asiat kääntyvät helpommiksi.
Kiitos ♡ Ap täällä vähän itkee kun luki kommentin.
Jännä kun tuntuu, ettei kuitenkaan osaa mitään enää. Tuntuu kun vuosien kova työ olisi ollu tavallaan turhaa vaikka se ei ole totta. Olen vain kadonnut jonnekin toistaiseksi. Kaikki se into on vaan kadonnut ja vaikeinta oli hyväksyä uupumus silloin koska olin vaikeiden kokemuksien jälkeen rakentanut identiteetin oikeasti uudestaan työnteon ja sitä kautta saamani arvostuksen kautta.
Tuossa kun pidin taukoa ja uupumisen jälkeen muutin nykyiseen kaupunkiin niin tunsin saavani ainakin hetkellisesti itseni takaisin.
Se oli rankka läpikäyminen asioiden kanssa mutta sen jälkeen oli todella vahva kun keskityin itseeni. Alani ei kiinnostanut enkö ottanut siitä paineita. Lähinnä keskityin tulevaan ja parempaan mikään. Haaveilin terapiasta, uusista harrastuksista, terveellisemmästä elämästä ja se uusi alku olikin tosi hyvällä mallilla. Olin todella ylpeä itsestäni ja onnellinen. Se oli aikakausi, jonka tarvitsin. Kunnes nyt olen ollut jo kuukausia alamäessä. Elämä vähän ohjaili ja tartuin vähän vääristä päätöksistä kiinni ja nyt olen todella onneton.
Kaikki ne asiat jotka sain uudelle alulle ovat olleet vaakalaudalla jo kesästä lähtien.
Harmittaa vietävästi. Jospa oppisin kuuntelemaan todellisia halujani ja pitäisin omista päätöksistäni kiinni, niistä jotka oikeasti saavat minut eläväiseksi ja elämän merkitykselliseksi.
Ap
Se on aivan normaalia, että samaan lankaan menee monta kertaa. Samat asiat pitää oppia uudelleen ja uudelleen, kunnes alkaa ymmärtää kuvion. Täällä saa epäonnistua ja kannattaakin, silloin ymmärtää muidenkin elämää paremmin. Ihmisyys on muutenkin haasteellista, ja luultavasti olet sellainen luonne joka ei tule koskaan pysähtymään vaan haluaa aina uutta, joten joudut aina vähän kuin kamppailemaan sen asian kanssa, samalla kirous ja siunaus. Elämä on aina aaltoilua ja eteenpäin puksutellaan omaan tahtiin. Tsemppiä! :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aika samanlaisia tunnelmia. Taustalla traumoja ja koko elämän ajan kestänyt yksinäisyys. Väärä alavalinta opinnoissa. En tiedä mitä haluaisin tehdä tai miten haluaisin elää ja tunnen olevani umpikujassa. En ole tehnyt omia elämänvalintoja vaan ajautunut siihen missä olen. Valintojen tekemiseen pitäisi olla vähän enemmän jaksamista kuin mulla on. Eniten haaveilen rakkaudesta ja asioiden jakamisesta jonkun läheisen ihmisen kanssa, mutta en luultavasti koskaan löydä sellaista. En jaksa puhua asioistani millekään terapeutille.
Olet umpikujassa. Puhu asioistasi terapeutille, vaikka et jaksakaan.
Mitä se auttaa? Ja miten niin olen?
No, päättelin siitä kun tuossa tekstissäsi sanot, että "tunnen olevani umpikujassa".
:D
Jos tällaisia asioita tuntuu olevan vaikea myöntää silloin kun ne tulevat jonkun muun suusta, niin siinä saattaisi olla yksi oljenkorsi, mistä lähteä purkamaan.
Jos on umpikujassa, kannattaa ottaa askel laatikon ulkopuolelle. Psykoterapeutti on ihminen joka katsoo tilannettasi ulkoapäin ja saattaa saada jotain liikkeelle. Ihminen on aina jokseenkin sokea itselleen ja tilanteelleen.
Toivottavasti joskus vielä koettavat paremmat ajat!
Se että tuntee olevansa ei tarkoita että olisi. Voi olla että vaihtoehtoja on mutta niitä ei pysty näkemään. Ja jos sä oletat että oikeasti olen umpikujassa niin silloin terapeutit tai mikään muukaan ei voi auttaa mitenkään.
Tuntuu, että haluat nyt vain keksiä vastaan sanomista kaikkeen, mitä joku sanoo. En minä sinua tunne. Suosittelen terapiaa, koska se on yleensä aina plussaa tilanteeseen, jossa tuntee olevansa umpikujassa.
En halua mutta sulla oli logiikkavirhe tuossa ja sä et halua sitä myöntää. Jos on oikeasti umpikujassa niin silloin terapia ei voi auttaa, eikä mikään muukaan. En tiedä olenko vai tunnenko vain olevani. Tuntui vähän ikävältä kun joku tulee sanomaan että olet umpikujassa, eli että tilanteesi on täysin toivoton. Jos se todella on niin, niin miksi yrittää edes sitä terapiaa?
Ok, se oli logiikkavirhe. Ja anteeksi, kun loukkasin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisillä on rajalliset resurssit. Sikksi kannataknkin 6h n työpäiviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap täällä, kiitos tosi paljon teille vastauksista.
Haluan vielä vähän selventää tilannettani.Uuvuin tosiaan reilu vuosi sitten.
Sitä ennen olin aika kovissa paineissa, todella intohimoinen alaani kohtaan ja tahdoin oppia laajasti työkuvion kokonaisuudessaan. Olinhan vasta päässyt työelämään(2016v.) enkä halunnut tuottaa pettymystä ja pelkäsin työn jatkuvuuden puolesta. Halusin olla paras ja pidetty, se oli itselleni kuin huumaa tavallaan kun olin alkuun päässyt.
Rakastin työn rankkuutta ja itsensä äärirajoille viemistä, en yksinkertaisesti ymmärtänyt rajoja. Tiesin työuupumuksesta mutta en osannut kuvitellakaan millaista se oikeasti on.
Halusin ylentyä, saada korotuksia.
Halusin olla vastuutehtävissä, se oli todella vauhdikasta ja määrätietoista aikaa.
Sain kiitoksia, sain korotuksia, sain lisää töitä ja haalin vain vieläkin lisää.
Parhaimmillaan tein useita viikkoja 16h työpäiviä useana kertana viikossa joko samassa työpisteessä tai sitten joka päivä eri pisteessä ja aina vastuuta ottamassa. En kyennyt edes näkemään toiminnassani mitään väärää.Sitten se tuli ja yllätti. Törmäsin ihan täysiä kuin seinään. Tietysti joitakin juttuja oli havaittavissa. Esim. Unettomuus, kova väsymys, itkuisuus, lihominen, muistiongelmat, vihaisuus yms mutta lopulta oli vain pakko irtisanoa itsensä vaikka rakastin tavallaan työpaikkaani ja sitä yhteisöä.
Pidin pari viikkoa lomaa.
Seuraavassa työpaikassa eri työnantajalla taas täysillä mukana ja vastuutehtävät. Puolivuotta jaksoin ja taas pois kuvioista.
Muutin eri kaupunkeihin, kärsin masennukseni ja epäonnistumisen tunteen aika syvästi. Halusin vain paeta kaikkea enkä tehnyt töitä kun vain sen verran kun oli pakko. Pari kertaa viikossa siis. Muuten olin kotona ja keskityin omaan hyvinvointiin ja laihduin. Oli taas voimia enemmän ja haaveita.
Sitä ihanaa aikaa kesti ehkä nelisen kuukautta ja viime kesä meni taas täysillä töissä. Satoja tunteja tuli tehtyä pariin kuukauteen. Tarkoitus oli säästää rahaa, jotta voisin tehdä syksyllä paljon vähemmän.
Myöskin rakastuin kesällä.
Sitten alkoi juokseminen kotona, töissä ja rakkaan kotona. Kaikki nämä eri kaupungeissa.
Kesä oli aika vauhdikasta myös.
Lisäksi alkoholi, säästöjen hiipuminen, oman itsensä kadottaminen taas on saanut itseni miettimään kaikkea. Koko elämääni.
Miksi epäonnistun. Edes parisuhde ei vaikuta ihan oikealta. Suorastaan pelottavalta toisinaan.
Minua painostetaan muuttamaan kodistani pois, niin miesystäväni kuin työnantajani.
Ne ovat tosiaan eri kaupungeissa. Kuljen kolmen kaupungin väliä ja kaikki tuntuvat haluavan minulta jotain.
Onneksi ei ole lapsia sentään. Miten joku jaksaa perhe-elämää, olen usein miettinyt.Töitä lisääntyy ja vastuu kasvaa taas, jotenkin suostuin taas kaikkeen hiljalleen.
Enkä ole läheskään yhtä tehokas kun joskus olin. En ole päässyt koskaan enää samaan tehoon tai saanut Intohimoa takaisin mikä oli silloin reilu vuosi sitten.
Enemmän tuntuu siltä, että en osaa enää mitään, olen unohtanut paljon taitojani joita oli, kadottanut itseni ja väsynyt kaikkeen. Tekisi mieli vain huutaa, että saisin olla rauhassa mutta uskallanko jos menetän kaiken.
Tosin työnantaja onneksi ymmärtää minua jonkin verran. Tosin ei tiedä että voimia on näin vähän taas.
Pelottaa, että pärjäänkö.
Ap
Kuulostaa uuvuttavalta. Kuulostaa myös siltä että sulla saattaa olla uupumuksen taustalla adhd, mikä saa poukkoilevan kuluttavan elämän aikaisiksi ja aiheuttaa uupumista. Myös tuo ensin töissä ilmiömäisesti suoriutuminen kunnes tulee seinä vastaan on adhd piirre. Lisäksi adhd naiset on usein kokeneet väkivaltaa, vaikeita ihmissuhteita, päihderiippuvuutta jne. Tutustu aiheeseen ja tee huviksesi netissä pari testiä. Kannattaa lukea aikuisten naisten adhdstä.
Samoja fiiliksiä täällä. Ei huvita mikään ja kaikille muille tapahtuu kaikenlaista mukavaa sitten lopulta kuitenkin (avioliitto, lapset) mutta omalle kohdalle ei. Lisäksi olen töissä missä ei vois vähempää kiinnostaa käydä mutta pakko palkan vuoksi. Yksin tuntuu turhalle suunnitella mitään tulevaisuutta ja oikeastaan hankalaa myös kun ei ole mitkään ihmeelliset tulot niin kaikki on vain yhtä säästämistä. Kyllä on aivan sairaan tylsää elämää! enpä ois tälläseksi ajatellut muuttuvani ajan myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän sama olo. Oikeastaan elämä menee kuin sumussa monesti. Minulla muutenkin dissosiaatio ja depersonalisaatio kokemuksia jo nuoresta asti. Olen ollut kiusattu ja yksinäinen koko nuoruuteni. Ja tästä varmaan johtunut nämä asiat. Jotenkin sellainen ulkopuolisuuden tunne aina ja en oikein enää osaa olla muiden kanssa luontevasti. Nyt vaan jotenkin ajelehdin eteenpäin ja mitään järkevää ei tule tehtyä. Minäkin tavaallaan elän juuri muiden ohjissa ja se hallinnan tunne on kadonnut. Tuntuu, että vaan haaveissani voi olla vapaa. Ymmärrän todellakin, että elämä omissa käsissiä, mutta minulla voi mennä "sumussa" ihan vuosia ilman, että niistä jää mitään käteen. En uskalla edes käyttää alkoholia, koska pelkään että pää menisi sekaisin entistä pahemmin.
Minulla oli yksi pahempi jakso, mutta sen jälkeen oikeastaan vaan turta olo ja muuten ahdistus pysynyt aika hyvin pois. Itselläkään ei ole mitään diagnoosia ja oikeastaan haluaisin vaan jutella jollekin, mutta ei ole oikeastaan edes rahaa mihinkään terapiaan. Muutenkaan ei ole läheisiä tai ystäviä ja yksinäinen olen. Jotenkin silti mietin, että jaksaisinko jos olisi ja mitä voisin itse heille antaa. Tiedän, että minulla varmaan huonompi tilanne ja jotenkin pärjään vielä.
Kuulostatte viisailta kuitenkin kaikki, ja tunnistan nuo oireet itsessäni. Vertaistuki, on se ainoa asia mikä auttaa, osaavan psykiatrin johdolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankiudu nyt ap ihan ekana eroon siitä pelottavasta parisuhteesta! Ei sellaisen kanssa pidä olla, jota pelkää.
Ap lla sentään työpaikka ei tarvi kulkea työttömän leima otsassa ja vältellä ihmisiä sen takia, ettei vaan joutuisi sanomaan ääneen olevansa työtön luuseri. Kärsin erinäisistä neurologisista ongelmista enkä tiedä mitä työtä voisin tehdä jos sattuisikaan ikinä työhaastattelua pitemmälle pääsemään.
Päivästä toiseen samaa, ihan tismalleen samanlaista. Lapset kouluun, kotiin, kauppaan ja lapset harrastuksiin, kotiin ja nukkumaan ja huomenna sama homma alusta. Hävettää edes olla olemassa...
Samaistun tekstiisi, ap. Paljon voimia <3
Vierailija kirjoitti:
Ap lla sentään työpaikka ei tarvi kulkea työttömän leima otsassa ja vältellä ihmisiä sen takia, ettei vaan joutuisi sanomaan ääneen olevansa työtön luuseri. Kärsin erinäisistä neurologisista ongelmista enkä tiedä mitä työtä voisin tehdä jos sattuisikaan ikinä työhaastattelua pitemmälle pääsemään.
Päivästä toiseen samaa, ihan tismalleen samanlaista. Lapset kouluun, kotiin, kauppaan ja lapset harrastuksiin, kotiin ja nukkumaan ja huomenna sama homma alusta. Hävettää edes olla olemassa...
Älä herran jestas häpeä. Jokainen on arvokas. Eikä työtön ole mikään luuseri, jos joku sinulle niin sanoo niin sen ihmisen voi jättää omaan arvoonsa. Sitäpaitsi sinähän olet kotiäiti, siinä on aivan tarpeeksi työtä varsinkin jos on neurologisia ongelmia. Näe ihmeessä ihmisiä ja unohda se häpeäminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap täällä, kiitos tosi paljon teille vastauksista.
Haluan vielä vähän selventää tilannettani.Uuvuin tosiaan reilu vuosi sitten.
Sitä ennen olin aika kovissa paineissa, todella intohimoinen alaani kohtaan ja tahdoin oppia laajasti työkuvion kokonaisuudessaan. Olinhan vasta päässyt työelämään(2016v.) enkä halunnut tuottaa pettymystä ja pelkäsin työn jatkuvuuden puolesta. Halusin olla paras ja pidetty, se oli itselleni kuin huumaa tavallaan kun olin alkuun päässyt.
Rakastin työn rankkuutta ja itsensä äärirajoille viemistä, en yksinkertaisesti ymmärtänyt rajoja. Tiesin työuupumuksesta mutta en osannut kuvitellakaan millaista se oikeasti on.
Halusin ylentyä, saada korotuksia.
Halusin olla vastuutehtävissä, se oli todella vauhdikasta ja määrätietoista aikaa.
Sain kiitoksia, sain korotuksia, sain lisää töitä ja haalin vain vieläkin lisää.
Parhaimmillaan tein useita viikkoja 16h työpäiviä useana kertana viikossa joko samassa työpisteessä tai sitten joka päivä eri pisteessä ja aina vastuuta ottamassa. En kyennyt edes näkemään toiminnassani mitään väärää.Sitten se tuli ja yllätti. Törmäsin ihan täysiä kuin seinään. Tietysti joitakin juttuja oli havaittavissa. Esim. Unettomuus, kova väsymys, itkuisuus, lihominen, muistiongelmat, vihaisuus yms mutta lopulta oli vain pakko irtisanoa itsensä vaikka rakastin tavallaan työpaikkaani ja sitä yhteisöä.
Pidin pari viikkoa lomaa.
Seuraavassa työpaikassa eri työnantajalla taas täysillä mukana ja vastuutehtävät. Puolivuotta jaksoin ja taas pois kuvioista.
Muutin eri kaupunkeihin, kärsin masennukseni ja epäonnistumisen tunteen aika syvästi. Halusin vain paeta kaikkea enkä tehnyt töitä kun vain sen verran kun oli pakko. Pari kertaa viikossa siis. Muuten olin kotona ja keskityin omaan hyvinvointiin ja laihduin. Oli taas voimia enemmän ja haaveita.
Sitä ihanaa aikaa kesti ehkä nelisen kuukautta ja viime kesä meni taas täysillä töissä. Satoja tunteja tuli tehtyä pariin kuukauteen. Tarkoitus oli säästää rahaa, jotta voisin tehdä syksyllä paljon vähemmän.
Myöskin rakastuin kesällä.
Sitten alkoi juokseminen kotona, töissä ja rakkaan kotona. Kaikki nämä eri kaupungeissa.
Kesä oli aika vauhdikasta myös.
Lisäksi alkoholi, säästöjen hiipuminen, oman itsensä kadottaminen taas on saanut itseni miettimään kaikkea. Koko elämääni.
Miksi epäonnistun. Edes parisuhde ei vaikuta ihan oikealta. Suorastaan pelottavalta toisinaan.
Minua painostetaan muuttamaan kodistani pois, niin miesystäväni kuin työnantajani.
Ne ovat tosiaan eri kaupungeissa. Kuljen kolmen kaupungin väliä ja kaikki tuntuvat haluavan minulta jotain.
Onneksi ei ole lapsia sentään. Miten joku jaksaa perhe-elämää, olen usein miettinyt.Töitä lisääntyy ja vastuu kasvaa taas, jotenkin suostuin taas kaikkeen hiljalleen.
Enkä ole läheskään yhtä tehokas kun joskus olin. En ole päässyt koskaan enää samaan tehoon tai saanut Intohimoa takaisin mikä oli silloin reilu vuosi sitten.
Enemmän tuntuu siltä, että en osaa enää mitään, olen unohtanut paljon taitojani joita oli, kadottanut itseni ja väsynyt kaikkeen. Tekisi mieli vain huutaa, että saisin olla rauhassa mutta uskallanko jos menetän kaiken.
Tosin työnantaja onneksi ymmärtää minua jonkin verran. Tosin ei tiedä että voimia on näin vähän taas.
Pelottaa, että pärjäänkö.
ApKuulostaa uuvuttavalta. Kuulostaa myös siltä että sulla saattaa olla uupumuksen taustalla adhd, mikä saa poukkoilevan kuluttavan elämän aikaisiksi ja aiheuttaa uupumista. Myös tuo ensin töissä ilmiömäisesti suoriutuminen kunnes tulee seinä vastaan on adhd piirre. Lisäksi adhd naiset on usein kokeneet väkivaltaa, vaikeita ihmissuhteita, päihderiippuvuutta jne. Tutustu aiheeseen ja tee huviksesi netissä pari testiä. Kannattaa lukea aikuisten naisten adhdstä.
Ap tässä.
Vou..
Oon just miettinyt tässä taas ihan viime päivinä, että voikohan mulla olla adhd.
Koska ensinnäkin oon aina ollut aika rämäpää loppuen lopuksi. Tosin kai traumaattiset kokemukset on saanut mut toisinaan väliaikaisesti hiljaiseksi, eristäytyneeksi ja väsyneeksi. Tykkään olla yksin suurimmaksi osaksi.
Mutta olen oikeasti hyvin vilkas ns. parhaimpina aikoina vaikkakin vähän tumpelo mutta silti hyvin suoriutua, sosiaalinen ja hauska tyyppi. Olen kyllä muutenkin töissä hyvin positiivinen usein ja se tyyppi jolle nauretaan kaikenmaailman kömmähdyksille ja nauran itse mukana.
Usein on levoton olo ja se on johtanut myöskin riippuvuuksiin. Olen usein juonut alkoholia levottomuuteen kun tuntuu, että virtaa on ja tekisi mieli rauhoittua ja saada ajatuksia hiljenemään. Alkoholi on oikeasti tepsinyt siihen. Voin pysähtyä, ajatukset lepää.
Tuntuu toisinaan kun suonissani vain virtaisi niin kovaa, puhkun tarmoa ja ajatuksia mutta sitten otan liikaa paineita ja väsyn. Aina sama kierre mutta luonteeni on hankala tämän suhteen. Sitä tunnetta on vähän hankala selittää.
Se on vähän sellaista ristiriitaista jaksamisen ja väsymisen äärirajoilla käymistä.
Voin olla hyvin väsynyt vaikka olisinkin levoton.
Olen onneksi oppinut jo jotain käytökseni seurauksista mutta olen miettinyt sitä aika kauan ja oireet sopivat.
Kuitenkin koska osaan olla myös rauhallinen ja keskittynyt, sekä selviän jotenkutenv niin siksi en kai ole lääkäriin asti tämän takia suunnistanut.
Pitäisi kyllä johonkin hakeutua. Ikää on 24 ja tuntuu, että enemmin tai myöhemmin joudun keskustelemaan kaikesta ammattiauttajan kanssa.
Yleensä löydän itseni aina pohjalta ja sitten yritän taas korjata kaiken täysillä, pusken vain mutta enää en uskaltaisi. Aina yhtä vaikeita nuo kokemukset kun lahoaa.
Ap
Tuskinpa lohduttaa, mutta tiedä ettet ole yksin. Suurin osa ihmisistä tuntee samoin. Se on suoraan sanoen älykkyyden merkki. Fiksut ihmiset miettivät asioita, ja sen miettimisen kautta oppii ymmärtämään asioita elämästä jotka ovat aikalailla masentavia. Joku on joskus sanonut että jos mies nai hyvän naisen, hänestä tulee onnellinen, mutta jos hän nai huonon naisen, hänestä tulee filosofi. Ajattelen vähän samoin elämästä. Jotkut ihmiset eivät pahemmin mieti elämää, seilaavat vain sen läpi. Sellaisten ihmisten on helppo hymyillä; ei ajatustoimintaa, ei huolia. Mutta ihmiset jotka miettivät asioita tulevat aika nopeasti lopputuloksiin jotka vaikuttavat negatiivisesti mielialaan.
Se että tuntee olevansa ei tarkoita että olisi. Voi olla että vaihtoehtoja on mutta niitä ei pysty näkemään. Ja jos sä oletat että oikeasti olen umpikujassa niin silloin terapeutit tai mikään muukaan ei voi auttaa mitenkään.