Järjetön häpeän tunne aina sosiaalisten tilanteiden jälkeen

Minäminäminäminä. Kasva aikuiseksi.

Tuo johtuu suomalaisesta häpeäkulttuurista.

Suomalaiset kasvaa lapsina häpeällä (ainakin ennen), ja se jää koko elämäksi tuollaisina voimakkaina häpeän tunteina.

Joku esim. kognitiivinen terapia voisi auttaa, ja asian tiedostaminen.

ihan tavallista ja kun olet kuusikymppinen, huomaat, että se kaikki oli aivan turhaa.

Olen samanlainen. Epävakaa, vääristynyt minäkuva, olematon itsetunto.

Vierailija kirjoitti:

Olen samanlainen. Epävakaa, vääristynyt minäkuva, olematon itsetunto.

Mistä luulet kohdallasi tämän johtuvan?

Ap

Minulla ihan sama, paitsi että kun joku asia lipsahtaa, en hätäänny mutta häpeän kyllä hölisemistäni.

Nytkin mietin kuinka tuli lipsautettua McDonaldsin työntekijälle, että olen ollut tekemässä kosketusnäyttövehkeitä, vaikka juuri kerroin käyttäväni sellaista ensi kertaa ruuan tilaamiseen. Hän oli aika "yllättynyt" (selvästi luuli että valehtelen), ja nyt jälkeenpäin hävettää nim birust; olisi pitänyt vain olla hiljaa. (Työhistoriani on hassu, eivätkä ihmiset usko puoliakaan; parempi olla hiljaa kuin hävetä.)

Kognitiivis-behavioristinen terapia -- eli yksinkertaisesti tilanteiden harjoittelu terapeutin avulla -- auttoi todella paljon, vaikka olenkin jo lähes keski-ikäinen äijä.

Morkkis se on, juo vähemmän seuraavassa sosiaalisessa tilanteessa

Kyllä. Minulla se on vielä tuplasti pahempi, kun olen vastakkaisen sukupuolen kanssa tekemisissä. En siis ole parisuhteessa, tai koskaan ollutkaan. Ja tuskin tätä menoa tulen olemaankaan. Se itseinhon, v-tutuksen ja elämästä paitsi jäämisen tunne on aina senverran musertava sosiaalisten kanssakäymisten (tarkoittaen siis kaikenlaisia työpaikan saunailtoja yms. "Pidetään hauskaa"-tapahtumia) jälkeen että usein haluaisin elää täysin erakkona niin ei tarvitsisi rasittaa pollaansa tällaisilla asioilla.

Niin se on, ennen kasvatettiin häpeällä. Minäkin häpeän itseäni mahdottomasti, jos joudun puhumaan vieraampien keskellä ja pahinta on isossa joukossa puhuminen. Nykyään lapset ovat keskimäärin vapaampia häpeästä. Minusta on ikävää, että jotkut häpeällä kasvatetut ja jotka ovat omat lapsensa kasvattaneet samoin eivät ymmärrä edes koko asian vahingollisuutta, vaan saattavat pitää huonosti kasvatettuina lapsia, joilla ei ylimääräistä häpeää ole ja jotka näyttävät tunteita.

Selvästi sosiaalisten tilanteiden pelkoa, tunnistaa jälkikäteisestä häpeästä. 

Tuttua... Tuota häpeää on vaikeaa poistaa järjellä mutta kannattaa yrittää pitää mielessä, että että ei kukaan jää sinun sanomisillesi naureskelemaan, tuskin edes muistavat mitä olet puhunut tai tehnyt. Suhtauduthan itsekin neutraalisti muihin, ja jos joku nyt joskus puhuu ohi suunsa niin et sinä häntä tuomitse, toivottavasti. Ei muutkaan niin tee. Plus että tällainen tuntuu olevan aika yleistä joten todennäköisempää että muutkin jäävät miettimään vaan omia juttujaan :)

Aivan kuin musta olisit kirjottanu, kuulostaa niin tutulta.

Tuli jotenkin helpottunut olo että jossain on joku ihan samanlainen tyyppi, ainaki meitä on sitte edes kaks "outoa" :)

Hei ap. 

Kerrot kipeästä kokemuksesta: Häpeä on raskas kantaa. Se on niin perinjuurin olemukseen käypää.  Koska häpeän juuret juontavat usein kauas menneisiin kokemuksiin, voisi olla hyvä käsitellä tätä asiaa ihan vaikka terapiassa. Ansaitset elämän, jossa voit kohdata toisia vapautuneesti, sättimättä itseäsi jälkeenpäin. Sen saavuttamiseksi kannattaa tehdä työtä oman minäkuvan korjaamiseksi. Häpeä haihtuu nähdyksi tulemisella

Minäkin olen häpeäherkkä ja kuvailemasi ajatukset ovat tuttuja. Ymmärrän, uskon ja tiedän, että häpeäni on liiallista, turhaa, mutta hirveän vaikea siitä on käytännössä oppia eroon. 

Ajattelen että yksi häpeän funktioista on, että mokauksia seuraava epämiellyttävä tunne saa olemaan vastaisuudessa varovaisempi ihmisten seurassa. Uskon siis häpeän tunteen olevan lähtökohtaisesti hyödyllinen ihmiselle.

Mutta siitä on haittaa, jos se on liiallinen ja kattaa koko minuuden; ei edes ole varsinaisesti sanonut mitään typerää, vaan häpeän tunteen aktivoitumiseen riittää jo se, että sanoja olin minä!

Yksi viisas näkökulma on, että muistuttaa itseään siitä tosiasiasta, että kaikki mokailevat, kaikki sanovat joskus typeriä asioita ja näyttävät muiden silmissä typeriltä. Ei se ole vaarallista.

Toinen, mistä olen saanut apua, on itsensä kehuminen niistä asioista, joissa on onnistunut. Pienistä kynnyksen ylittämisistä ja vaivannäöistä, jotka varmuudella ovat hyvää ja oikein, vaikka niissäkin altisti itsensä epäonnistumislle ja häpeälle.

Vaikka niitä tehdessään olisi mokaillutkin vähän, niin sen rinnalla, että ne olivat hyvää ja oikein varmasti, mahdollinen häpeän tunne laimenee.

Onko sinulle tapahtunut jotain ikävää sosiaalisissa tilanteissa, kiusaamista ym. joista tuo voisi johtua?

Minulla on samanlaista vatvomista ja tunnen häpeää useasti sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Tunnistan, että minulla tämä kaikki on sidoksissa traumaattiseen tapahtumaketjuun työyhteisöissä ja kiusaamiskokemukseen, mikä on myös huonontanut itseluottamustani merkittävästi. Tuntuu siltä, että monet ihmiset, joita pidin ystävinä pettivät minut siinä tilanteessa. Nykyisin minun on vaikea luottaa ja päästää lähelle ihmisiä ja varsinkin työtilanteissa tarkkailen ja mietin omaa käytöstäni todella paljon.  Mielelläni olisin vain ihan yksin, vaikka perusluonteeltani olen aina ollut suht sosiaalinen ja avoin. Olen yrittänyt työstää asiaa monin tavoin, mutta vaatii vielä paljon töitä. 

Minulla sama. Ei ole kuitenkaan mitään diagnooseja, en saa sellaista enkä edes haluaisi, joten en pääse terapiaan muuten kuin täysin omakustanteisesti, ja siihen minulla ei ole varaa. Joten voiko sitä työtä tehdä itse ilman terapeutin apua ja jos voi, mistä saa tietoa miten se tapahtuu?

Tämä henkilö on kirjoittanut oivaltavia kirjoja aihepiiristä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Juhani_Mattila

Varsinaisesti ei hävetä (no ehkä joskus), yleensä vähän harmittaa, että mitä tuli taas lauottua. Onneksi menee ohi nopeasti. 

Esimerkiksi saatan nostaa hemmetinmoisen mekkalan jos vastaantulija antaa koiransa juosta irrallaan. En edes pelkää koiria, mutta silti niitten ei pitäisi antaa juosta irrallaan.

Monta kertaa täysien tuppisuiden kanssa tulee puhutta vähän mitä sattuu ja vain siksi, että tällainen hiljaisuus osaa olla todella vaivaannuttavaa ja meitsi yrittää pitää juttua yllä :D

Olet ap todennäköisesti erityiherkkä. Tee nettitesti. Täällä toinen samanlainen. Elämäni on muuttunut helpommaksi ja tilanteiden miettiminen (negatiivisesti) jälkikäteen melkein kokonaan loppunut, kun olen oppinut tuntemaan omia piirteitäni paremmin ja luonteeni eroavaisuutta ei-erityisherkkiin verrattuna. Kun oppii ymmärtämään paremmin, ei vain itseään, vaan muiden ajattelutapoja, niin kanssakäyminen muuttuu helpommaksi. Varsinkin kun tajuaa sen, ettei ei-erityisherkät eivät kiinnitä sosiaalisissa tilanteissa samanlaisiin asioihin huomiota kuin herkemmät, tai jos kiinnittävätkin, niin heille ne meitä stressaavat asiat/mokat ovat yhdentekeviä ja osaavat meitä helpommin suhtautua sellaiseen hyväntuulisesti nauraen > ei se oo niin tarkkaa. :)

M43 kirjoitti:

Minulla ihan sama, paitsi että kun joku asia lipsahtaa, en hätäänny mutta häpeän kyllä hölisemistäni.

Nytkin mietin kuinka tuli lipsautettua McDonaldsin työntekijälle, että olen ollut tekemässä kosketusnäyttövehkeitä, vaikka juuri kerroin käyttäväni sellaista ensi kertaa ruuan tilaamiseen. Hän oli aika "yllättynyt" (selvästi luuli että valehtelen), ja nyt jälkeenpäin hävettää nim birust; olisi pitänyt vain olla hiljaa. (Työhistoriani on hassu, eivätkä ihmiset usko puoliakaan; parempi olla hiljaa kuin hävetä.)

Kognitiivis-behavioristinen terapia -- eli yksinkertaisesti tilanteiden harjoittelu terapeutin avulla -- auttoi todella paljon, vaikka olenkin jo lähes keski-ikäinen äijä.

Älä häpeä, mnä olen asiakaspalvelija ja minun päivääni ainakin piristää, jos joku asiakas poikkeaa yksitoikkoisuudesta jonnekin suuntaan. Sellainen tuo vähän vaihtelua päivään. Tietenkin en tiedä miten kiire mäkkärin kassoilla on. Se taas ei johdu sinusta.