Isovanhemmuus ja kuolemanpelko
isovanhemmuus on itselleni ollut mullistava kokemus. Kaiken sen mukanaan tuoman ihanuuden lisäksi olen alkanut paljon aiempaa enemmän miettimään kuolemaa. En varsinaisesti pelkää sitä, mutta mieleen on tullut huolenaiheita siitä, kuinka kauan saan heistä nauttia ja saanko nähdä heidän kasvavan aikuisiksi.
Olen vasta viisikymppinen, joten huoli ei ole ihan relevantti. Omat vanhempani ovat kuolleet, joten tiedostan myös olevani "vanhin sukupolvi".
Onko teillä muilla samanlaisia tuntemuksia? Tai mitä muutoksia uusi elämänvaihe isovanhempana on tuonut sinun ajatuksiisi?
Kommentit (2)
En ole isovanhempi ja aika epätodenäköistä , että tulisin joskus olemaan tai sitten olen siinä aiheessa jo täyskääkkä.
Ajatuksesi ovat ymmärrettäviä , en kuitenkaan allekirjoita niitä. Näen asian toisin. Kun on kuollut niin on kuollut, sen jälkeen et sure enää yhtään mitään. Jäljelle jäävät ovat heitä , jotka ovat suruissaan siitä ettei mummi ollut näkemässä kun Maija pääsi ylioppilaaksi tai vihittiin.
Nauti lapsenlapsista ja luo heille muistoja, he muistavat ne läpi elämän.
Muistan oman mummini ja vaarini , lapseni muistaa isovanhempiansa kanssa vietetyn ajan , matkat , hyvän ruuan, mitä mummi hauskaa mummi sanoi silloin kerran.
Yksi yli 60v
Olen tuore isoäiti, myös viisikymppinen.
Kuolemaa on ollut lähipiirissä sen verran paljon, että sitä en pelkää. Osuu sitten kuin osuu, turha murehtia etukäteen.
Lapsenlapsen syntyminen oli mahtavaa ja vielä mahtavampaa on saada seurata hänen kasvamistaan. Vaikka hän on vielä pikkuinen, löydän hänestä omia piirteitäni muiden mukana. Minulla on sellainen olo, että koska osa minua on hänessä, en kuole kokonaan silloin kun heitän oman lusikan nurkkaan. Omien lasten synnyttyä ei tämä asia tullut silleensä mieleen, nyt vasta.
Ehkä oma kuolevaisuus alkaa kalvaa mieltä sitten, kun on perheen vanhin. Mulla elää vielä äiti, on jo ysikymppinen.