Mulla ei ole ystäviä

Eikä turvallista tukiverkostoa. Lapsuus oli rikkinäinen, vanhemmat joi ja en menestynyt koulussa. Lapsuuden päällimmäiset tunteet on mulla vieläkin voimakkaita eli häpeä ja pelko. Olin nuorena töissä ja yritin opiskella kaikenlaista mutta en tiennyt mikä olisi ollut elämäni suunta siinä viidakossa. Koskaan en sortunut kuitenkaan huumeisiin, tupakkaan ja alkoholiin normaalisti ja nykyään ei ole niitäkään käytössä. Niistä sain lapsuudessa hyvät neuvot ja ne kantoi aikuisikään asti. Muista asioista olen ihan pihalla ja jäljessä muista. Olen syrjäytynyt, kauppaan meno ahdistaa koska koen olevani normaalien silmissä juuri se syrjäytynyt. Vaatteita en jaksa sovittaa kun näytän kamalalta kun syön iltaisin pullaa ja herkkuja. Niitä annettiin lapsuudessa jos oli itkenyt tai nähnyt jotain kauheaa. Haluaisin vain nukkua ja välillä syödä ja tietää että olen turvassa ja minusta välitetään. Itken kun kuvittelen kuinka löydän kadoteun normaalin perheeni ja voin elää hetken omana itsenään ja muiden veroisena.