Lue keskustelun säännöt.
Pahenevatko mt-ongelmat jatkuvasti iän myötä?
31.08.2019 |
Nuorempana oli joo paha olla, mutta vuosien saatossa tämä ahdistus muuttunut jotenkin kokonaisvaltaisemmaksi, jo fyysistä terveyttä rapauttavaksi, tuntuu että pää lahoaa. Ikää kuitenkin vasta reilu 30 vuotta. Monet täällä myös sanovat että yksinäisyyteen tottuu, mutta itsestä tullut paljon seuran kipeämpi ja kumppanin kaipuisa nyt vähän vanhempana kuin mitä nuorena. Mielenkiinto myös kadonnut kaikkia nuoruuden nörttiharrastuksia kohtaan, mikä sekin jättänyt tyhjän päälle. Nyt haluaisi vain osata tehdä jotain luovaa, mutta ei motivaatiota aloittaa nollasta uutta harrastusta. Myös ongelmat työttömyyden kanssa ja yhteiskunnasta ulkopuolisuus tuntuvat paljon pahemmilta nyt kun vaikka vain 5 vuotta sitten. Paheneeko tämä vain loputtomiin? Olisipa joku kertonut minulle asioiden laidan, niin olisin yrittänyt nuorempana vielä kovempaa. Luulin että jollain tavalla edes pysyisin kasassa.
Kommentit (10)
Teininä alkoi lievä masennus. 28-vuotiaana eläkkeelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Teininä alkoi lievä masennus. 28-vuotiaana eläkkeelle.
Leppoisia eläkepäiviä.
Tiettyä urautumiskehitystä usein tapahtuu. Jos ei nuorena löydä kumppania, ystäviä eikä töitä, niin ei ole mielenterveyttä tukevia rakenteita, eikä opi niitä taitoja, jotka edistävät yhteiskuntaan sopeutumista ja kokemusta elämän mielekkyydestä. Vanheneminen johtaa myös näköalattomuuden lisääntymiseen, koska on jäänyt paitsi niistä eri kehitysvaiheiden kokemuksista, joita suurin osa ihmisistä on käynyt läpi. Kun takana on riittävän monta vuotta, jossa on lyöty kanveesiin, niin psyykkinen joustavuus heikkenee. Edessä oleva aika lyhenee ja takana oleva aika pitenee. Epätoivo ja onnettomuus lisääntyy kun tajuaa, että elämä on jäänyt elämättä eikä ole saanut niitä asioita, mitä on halunnut. Mutta aina voi löytää jonkun väylän pois umpikujasta. On paljon esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat päässeet pois vaikka vuosikymmenien päihdekierteestä tai yksinäisyydestä. Muutos vaatii vain epämukavuusalueelle joutumista ja se on ahdistavaa, kun ei edes aina tiedä, miten sinne joudutaan.
Vierailija kirjoitti:
Tiettyä urautumiskehitystä usein tapahtuu. Jos ei nuorena löydä kumppania, ystäviä eikä töitä, niin ei ole mielenterveyttä tukevia rakenteita, eikä opi niitä taitoja, jotka edistävät yhteiskuntaan sopeutumista ja kokemusta elämän mielekkyydestä. Vanheneminen johtaa myös näköalattomuuden lisääntymiseen, koska on jäänyt paitsi niistä eri kehitysvaiheiden kokemuksista, joita suurin osa ihmisistä on käynyt läpi. Kun takana on riittävän monta vuotta, jossa on lyöty kanveesiin, niin psyykkinen joustavuus heikkenee. Edessä oleva aika lyhenee ja takana oleva aika pitenee. Epätoivo ja onnettomuus lisääntyy kun tajuaa, että elämä on jäänyt elämättä eikä ole saanut niitä asioita, mitä on halunnut. Mutta aina voi löytää jonkun väylän pois umpikujasta. On paljon esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat päässeet pois vaikka vuosikymmenien päihdekierteestä tai yksinäisyydestä. Muutos vaatii vain epämukavuusalueelle joutumista ja se on ahdistavaa, kun ei edes aina tiedä, miten sinne joudutaan.
Hyvä vastaus.
Sairastuin masennukseen 30 vuotiaana ymmärtämättä sitä itse ja jota kesti kymmenisen vuotta, kunnes asia ilmeni isomman vastoinkäymisen kohdatessani. Kävin terapiassa kolme vuotta Kelan tuella ja selvisin. Elämäni alkoi noin 46 vuoden iässä mielenrauhalla ja ilolla ja löysin siis terapian kautta keinot pärjätä heikkouksieni kanssa. Ennakoimaan ja varomaan ja myös tekemään asioita, joista nautin nyt liki 60 vuotiaana. MInua pidetään ennakkoluulottomana, nuorekkaana ja valtavirrasta poikkeavana, joista osa johtuu vaikeasta ajastani nuorempana. Olen empatiakykyinen ja käyn puhumassa ihmisille, joille haluan antaa toivoa huomiseen.
Vanha mielipiteeni on, että elämässä selviää jos uskaltaa avoimesti ja rehellisesti olla heikkoa ja vahva. Kun ei jaksa on mentävä puhumaan, pyytämään apua, avattava suunsa tilanteessa kuin tilanteessa silläkin uhalla että lentää kuraa niskaan.
Ikä ei ole suunta helvettiin, vaan päinvastoin pois helvetistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin masennukseen 30 vuotiaana ymmärtämättä sitä itse ja jota kesti kymmenisen vuotta, kunnes asia ilmeni isomman vastoinkäymisen kohdatessani. Kävin terapiassa kolme vuotta Kelan tuella ja selvisin. Elämäni alkoi noin 46 vuoden iässä mielenrauhalla ja ilolla ja löysin siis terapian kautta keinot pärjätä heikkouksieni kanssa. Ennakoimaan ja varomaan ja myös tekemään asioita, joista nautin nyt liki 60 vuotiaana. MInua pidetään ennakkoluulottomana, nuorekkaana ja valtavirrasta poikkeavana, joista osa johtuu vaikeasta ajastani nuorempana. Olen empatiakykyinen ja käyn puhumassa ihmisille, joille haluan antaa toivoa huomiseen.
Vanha mielipiteeni on, että elämässä selviää jos uskaltaa avoimesti ja rehellisesti olla heikkoa ja vahva. Kun ei jaksa on mentävä puhumaan, pyytämään apua, avattava suunsa tilanteessa kuin tilanteessa silläkin uhalla että lentää kuraa niskaan.
Ikä ei ole suunta helvettiin, vaan päinvastoin pois helvetistä.
Olen aina luullut, että suunta on mahdollinen vain huonompaan. Hienoa kuulla, että noinkin voi käydä.
Itse mennyt parempaan päin, välillä takapakkia, mutta pääasiallisesti voin hyvinkin normaalisti nykyään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu mielenterveysongelmasta ja varmasti aika paljon siihen saadusta hoidosta sekä yksilön omista ominaisuuksista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teininä alkoi lievä masennus. 28-vuotiaana eläkkeelle.
Leppoisia eläkepäiviä.
Kiitos. Kyllä sitä tulikin töitä jo tarpeeksi paiskittua.
Itsellä alkoi mt-ongelmat siinä 25 ikävuoden aikoihin ja joka vuosi menevät vain pahemmaksi. M30