Voisiko syy perustyytyväiseen olooni olla se, että en juuri koskaan käytä sanaa "täydellinen"?

En kertakaikkiaan vaadi täydellisyyttä koskaan enkä missään enkä keneltäkään. Ihmiset nyt lähinnä vain ovat mitä ovat. Osa osaa ottaa kritiikkiä vastaan, iso osa taas ei osaa, jolloin on aika turha lähteä yrittämään toisen muokkaamista itseäni miellyttävämpään suuntaan. Ja asiat taas, ne sujuu tosi hyvin tai joskus tosi huonosti huolimatta siitä, miten paljon minä yritän. Aina ei kaikkeen voi vaikuttaa vaikka kuinka haluaisi.

Muutaman kerran eteeni on tupsahtanut ihminen, joka on kritisoinut minua monesta asiasta (kuten liiallisesta siisteydestä, liian matalasta koulutuksesta, lasten lukumäärästä, miehen valinnasta, matkustelusta, elämästäni yleensä). Eniten heitä on kuitenkin tuntunut ärsyttävän se, että olen niin rauhallinen elämän suhteen. Toki teen virheitä, toki suutun ja räiskyn, ja minussa on näin jälkikäteen tarkasteltuna asunut aina pieni zen-tila, joka ei vaadi, että minkään tulisi olla täydellistä.

Se ei tarkoita, ettenkö yrittäisi tai ponnistelisi eteenpäin tai haluaisi kehittyä. Se on sitä, että joskus vähempikin riittää.