Ylipääsemätöntä?

Emme pidä yhteyttä, mutta tyhmänä en pääse eteenpäin täydellisesti. Tiedän, että olen vahvasti addiktoitunut ja rakastunut mielikuvaan tästä ihmisestä enkä oikein usko, että tunne olisi enää molemminpuolinen. Eikä varmaan olekaan, miehellä on lapsikin, tosin ei välttämättä rakasta lapsen äitiä kun lapsi syntyi PAM vuosi heidän tapaamisestaan.. tai sitten on oppinut rakastamaan, ei kuulemma rakastanut odotusaikana. No, en kuitenkaan halunnut hyödyntää sitä tilaisuutta palata yhteen. Enkä pääse siitä nyt yli, että taisin päästää tämän rakkauteni menemään koska v*tun moraali! Olimme siis seurustelleet tätä ennen, mutta molempien ajatus oli palata yhteen. Siinä välissä molemmat tapailimme muita, miehestä tuli isä. No ei palattu yhteen ja torjuin hänet. Ja vieläkin ajattelen, että h*lvetti haluan vain hänet.

Tämä on todella kiduttava tunne, miten pääsen yli, auttakaa! En halua tehdä mitään typerää, mutta minulla on voimakas tarve tehdä jotain tosi typerää.

Mä tiedän, että mies josta  erosin (siis löysi toisen, joka sittemmin kuoli) olisi ollut mun elämän mies. Tästä on nyt jo aikaa, mutta tiedän että meillä natsasi hyvin. Hän pelästyi sitä, että olisin halunnut lapsen.

En tiedä saanko rauhaa jos en tapaa enää koskaan tätä miestä. Toisaalta en uskalla. Haluaisin olla aivan varma siitä mitä haluan jos päätyisin tapaamaan hänet. Koska pohjimmainen toive minulla on vain mennä ja tunnustaa rakkauteni ja varastaa tämä mies ja elää hänen kanssaan. No, sen "suunnitelman" kanssa en ole sinut vaikka olen aika varma, että se olisi realitinenkin tapahtumaketju... Haluaisin tavata hänet, selvittää vaivaamaan jääneet asiat, siis ihan keskustellen, saada joku selvyys välillemme ja sopia, että ei tässä nyt oikein ole tilaisuutta olla toistemme. Että tavataan sitten kun on tilaisuus, ehkä 50+ iässä. Istuuhan ihmiset vankilassakin elinkautisia, kyllä sen vapaudessa jaksaa odottaa...

Viisaampaa ajankäyttöähän olisi päästä hänestä yli ja rakastua uuteen mieheen. Miten? Onko se mahdollista? Onko kellään kokemusta tällaisesta?

Miehellä on kaiken lisäksi sairaus, jonka vuoksi ei ehkä kannata odottaa sinne 50+ asti, että jos silloin sitten voisimme jälleen kohdata, ei varmaan ole terveenä enää sitten pitkään enää. Että mielenrauhani vuoksi meidän pitäisi varmaan tavata pian. Vai pitääkö? väitänkö vain niin itselleni, että pääsen lähelle ja sitten sanonkin jotain "En voi pitää tätä sisälläni enää, rakastan sua enemmän kuin mitään koskaan, pliiis ole mun, tehdäänkö lapsi, mun kaksioon mahtuu, siinä on kiva piha ja saadaan laina isompaan asuntoon, olen kiva sun esikoisellekin, en voi elää ilman sua, tuu takas!"

Kuulostan seinähullulta, en ole puhunut tästä kenenkään kanssa. Pitäisi mennä terapiaan näköjään, en ole käsitellyt näitä tunteita vaan yrittänyt työntää ne syrjään. Nyt tulen hulluksi sitten näköjään. Ette uskois jos näkisitte, siksi mietinkin ovatko kaikki muutkin näin sekaisin, mutta salaavat sen.

Noniin nyt mun päässä lopullisesti naksahti ja pakkomielteisesti hion suunnitelmaa kuinka otan häneen yhteyttä ja avaudun tunteistani eikä ole mitään muita vaihtoehtoja.. taidanpa varata istunnon itselleni ja avautua ammattilaiselle ensin. Kuten näkyy, rypeminen sydänsuruissa yli 7 vuotta jättää jälkensä mielenterveyteen.

Ap.

Vieläkin vertaistukitarinoita olen valmis lukemaan. Tai viisaita sanoja.

Minä annoin uskomani elämäni miehen mennä. Perustin jopa perheen toisen miehen kanssa, jota myös rakastin, mutten kuitenkaan yhtä syvästi. Erosimme mieheni petettyä, meillä oli aivan hyvä yhteys ja rakkautta ja seksiäkin, mutta mieheni koki itsensä riittämättömäksi kanssani ja lopulta ihastui ja rakastui toiseen ja aloitti suhteen. Se tuli ilmi nopeasti ja oli minulle oikeastaan helpotus.

Tässä vaiheessa lapset olivat jo muuttaneet kotoa. Keräsin rohkeutta hetken enkä olisi kehdannutkaan syöksyä heti tavoittelemaan kaipaamaani miestä. Ex-mieheni olisi saanut vahvistuksen tunteilleen, ettei hän ollut minulle tärkein ja ehkä jopa ajatellut, ettei hän merkinnyt mitään. Elin vuoden yksin kunnes tapasin ensirakkauteni sattumalta toisessa kaupungissa. Hän oli muuttunut, mutta niin olin minäkin. Sain jonkinlaisen mielenrauhan ja aloimme tapailla. Lopulta olimme kuitenkin jo niin erilaiset, ettei suurempia tunteita enää syttynyt. Olemme ystäviä edelleen, mutta pidämme yhteyttä vain harvakseltaan.

Nykyisin tapailen miestä, johon olen hyvin ihastunut, mutten ole vielä varma mitä tästä tulee. Aika näyttää.

Sinuna selvittäisin tosiaan ajatuksiani, puhuisin jollekulle. Sinun on jotenkin käsiteltävä tunteesi, mutta pidä järki mukana. Toimi harkiten.

Kyllä vaan. Ikinä en tätä tule kenellekään kertomaan. Kukaan ei ymmärtäisi. Olen yrittänyt seurustella eron jälkeen, mutta kun en vain pysty kiinnostumaan aidosti kenestäkään muusta. Ja miehet huomaavat sen, ja suuttuvat kun en ole lääpälläni. Anteeksi vaan kauheasti, mutta en voi väkisin kehenkään rakastua.

En tiedä onko tämä normaalia, mutta toki sen tajuan etten voi sanoa kenellekään haikailevani exän perään jonka kanssa en ole ollut tekemisissä vuosiin. Joutuisin naurun alaiseksi. Joten välit on sitten viilenneet kavereihinkin. Heille kun tuntuu "elämän mieheksi" kelpaavan kuka tahansa treffikumppani.

Sanottakoon vielä, että minulla ei ole mitään ulkonäkö- tai tulotasokriteerejä. Ainoa kriteerini on tunne. Ja se tunne ei vaan nyt herää kenenkään kanssa. Enkä halua elää tunteettomassa suhteessa (yritetty on, sille toiselle osapuolellehan se oli kiva ratkaisu kun hänen ei tarvinnut olla yksin, mutta minulle ei toiminut). Yksin on minulle kaikista paras, ja sillä mennään.