Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Jatkuva tietoisuus kuolevaisuudesta ja kaiken rajallisuudesta
11.08.2019 |
Olen koko elämäni kärsinyt tästä tietoisuudesta, lapsesta saakka. Tietyin väliajoin se iskee erityisen pahana, kestää aikansa ja sitten taas joksikin aikaa ikään kuin unohtuu (tai ainakin väistyy taka-alalle muiden asioiden tieltä).
Se tietoisuus, että jossain vaiheessa menetämme kaiken, ahdistaa minua juuri tällä hetkellä niin paljon, että se syö elämäniloni kokonaan. Tiedostan, että joskus läheiseni jättävät minut jälkeensä tälle pallolle, tai sitten minä jätän heidät. Jos olen onnekas, siihen on vielä kymmeniä vuosia aikaa. Toivon ainakin sitä. Toivon, että kohdalle ei satu sairauksia eikä mitään yllätyksiä. Mutta niin tai näin, niin rakkaani eivät ole ikuisesti luonani. Tämä ajatus tuntuu ahdistavana tunteena vatsanpohjassa, ja saa välillä ihan itkemään. Halatessani miestäni tarraudun kiinni kuin takiainen.
Ihmettelen myös kadulla kulkiessani, miten muut ihmiset osaavat olla iloisia ja huolettomia, vaikka tämä kertomani koskettaa jokaista meistä. Ehkä jotkut eivät asiaa ajattele, tai osaavat elää ilolla nyt, kun se on mahdollista. Minulta tämä tulee tuskin koskaan onnistumaan. Olen kyllä ahdistumiseen taipuvainen muutenkin, mutta kuoleman ja menetyksen väistämättömyys menee kirkkaasti ohi kaikkien muiden ahdistuksen aiheiden. Täytin juuri 30, ja toivon saavani ainakin yhden lapsen - mutta en osaa edes kuvitella miten kamalaksi tämä ahdistus menisi lapsen myötä...
Ajatteleeko / tunteeko kukaan koskaan niin kuin minä? Ja miten tätä ahdistusta voisi lievittää? Onko siihen mitään keinoja? Kadehdin syvästi niitä jotka voivat uskoa johonkin taivaaseen ja jälleennäkemiseen siellä, mutta itselleni sellainen usko on mahdottomuus. Tämä elämä on tässä ja nyt, ja sen on riitettävä. Koska muuta vaihtoehtoa ei ole.
Kommentit (51)
Käy meediolla, voit yllättyä. Elämä ei pääty fyysiseen kuolemaan, vaan jatkamme olemistamme toisessa ulottuvuudessa ihan samana persoonana kuin ennenkin. Tosin rakastavampina ja tyynempinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen pelännyt esim.äitini menettämistä koko ikäni, läheisten menettämistä jne. Minullakin tuo ahdistus on koko ajan läsnä. Kaikki tuntuu menevän alamäkeen sen takia. Ihmiset vanhenevat, tulee sairauksia jne. Millään ei ole merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen pelännyt esim.äitini menettämistä koko ikäni, läheisten menettämistä jne. Minullakin tuo ahdistus on koko ajan läsnä. Kaikki tuntuu menevän alamäkeen sen takia. Ihmiset vanhenevat, tulee sairauksia jne. Millään ei ole merkitystä.
Juuri niin, kaikki tuntuu olevan turhaa! Mitä väliä on esimerkiksi uudella työpaikalla tai hienolla autolla, kun aika kuluu huimaa vauhtia ja me vain vanhenemme ja rapistumme...
Ap
Minulla on tuota samaa. Jos joku on löytänyt jonkilaisen helpotuksen niin kertokaa.
Vasta näin vanhemmiten tuo ahdistus on hiipimässä minulla, kun huomaan vanhempieni vanhenevan ja heille alkaa tulemaan kaikenlaisia vaivoja. En niinkään omasta vanhenemisestani välitä, mutta se ahdistaa että vanhemmilla ei ehkä ole kovinkaan montaa vuotta enää elinaikaa. Sisaruksenikin ovat minua nuorempia, joten sitä jotenkin alitajuisesti olettaa, että tulen kuolemaan ennen heitä. Vaikka eihän se välttämättä tietysti niin mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kukaan omassa voimassaan usko taivaaseen, Jumalaan ja jälleennäkemiseen. Vain Jumala antaa uskon. Pyydä häneltä sitä.
On se raskasta tämä elämän rajallisuus. Joskus toivon, että voisi elää useita elämiä. Yhden Suomessa vaikka ja muut ulkomailla...
Vierailija kirjoitti:
Yksitttäisen ihmisen rajalllisuuus on yhtä kuiiin ihmisen käsitys maaailmasta.
Einsteiin sanoi hirosiman pommitusten jlkeeen "jos oliiisin tiennyt tämän, oliiisin alkanut kellosepäksi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen jo hyväksynyt tuon kaiken. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Älä kiinny liikaa väliaikaisiin asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voit lohduttautua sillä että kaikki muutkin kuolevat. Ei se ole mikään kirous, joka on langetettu vain sinun päällesi.
Mun mielestä te ahdistelette vähän turhaan. Minulta on kuollut läheisiä ja kyllä siitä selvinnyt olen. Heillä on ollut sairauksia, joten en ole ollut liian pahoillaan siitä että pääsivät pois. Kenenkään läheisen "turhaan" nuorena kuolemista en ole kokenut.
On hirveää tuhlausta olla ahdistunut elämässä, jossa ei ole mitään vikaa.
Itsekin tunnen kuoleman läheisyyden ja sen takia mietin tarkkaan, mitä haluaisin tehdä ja mitä en. Asioiden opettelu ja hötkyily tuntuu vähän merkityksettömältä. Esimerkiksi yksi kuollut läheiseni opetteli harrastuksenaan kieliä. Hänellä oli paljon tietoa, mutta suurin osa siitä kuoli hänen mukanaan. Mitä hyötyä oli kaikesta opiskelusta, paitsi aivojumppa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo hyväksynyt tuon kaiken. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Älä kiinny liikaa väliaikaisiin asioihin.
Olenkin todennut että esimerkiksi materiaan ei parane kiintyä, mutta läheisistäni en haluaisi joutua luopumaan...
Ap
Ei kuolema pelota enää, kun uskon Jeesukseen. 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kuolema pelota enää, kun uskon Jeesukseen. 😊
Ja kehtaat kertoa julkisesti psykoosistasi.
On se joskus nuorena .vaivannut.
Alkoi lapsena ydinsodan pelosta.
Lakkasi ahdistamassa jossain vaiheessa.
Saa nähdä, iskeekö ahdistus oman lopun lähestyessä.
Sukulaisia ja jahtikavereita olen hautaan saattanut monia, ei oma loppu ole alkanut ahdistamaan.
Uskonnot ovat varmasti syntyneet lääkkeeksi tähän vaivaan.
Itse uskoni menetin, sekavaan kirjoituskokoelmaan pohjautuva kummallinen
kristinoppi tuo vastausten sijaan vain lisää kysymyksiä.
En tiedä, miten tuota ahdostusta voisi lievittää, kun se lievittyi itsestään kohdallani.
Oletko kokeillut ottaa härkää sarvista ja lukea aihetta käsittelevää kirjallisuutta?
Suosikkini on Kari Enqvistin "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat".
Pelkäsin kuolemaa pienestä pitäen, mutta varmaan vähän eri tavalla kuin sinä, ap. Mulla se liittyi siihen, että olin varma, että kuolisin mielisairaan vanhemman kynsissä. Jouduin kohtaamaan kuolevaisuuteni aivan liian nuorena, todennäköisesti jo vauvaiässä, ja vielä sellaisen ihmisen kohdalla, jonka olisi pitänyt olla tukeni ja turvani, vaikka koko muu maailma pettäisi. Tuosta jäi sellainen jälki aivoihini, että olin aivan kauhuissani kuoleman suhteen parikymppiseksi asti.
Sitten aloitin terapian, jossa olen korjannut tuota alkuperäistä turvattomuutta niin, että nykyään olen suht sinut asian kanssa. Kuolema ei enää pelota minua, vaan koen, ettei kehoni jaksaisikaan elää ikuisesti! Ei sitä ole suunniteltu sellaiseen. Toivon vain, etten kuole liian aikaisin, ennen kuin olen saanut kokea haluamani asiat, mutta sehän ei ole täysin omissa käsissäni. Kun kuolema tulee, se on vain hyväksyttävä. Elämäni on ollut myös niin raskasta, että minusta tuntuu ihanalta ajatus siitä, että kuoleman jälkeen mitään ei enää ole. Sitten saan "levätä".
Myös suhteeni siihen on muuttunut, että olen jo menettänyt rakkaita ihmisiä. Ennen olin loputtoman surullinen siitä, etteivät he enää ole täällä, mutta niin kliseistä kuin tämä onkin, olen sittemmin ymmärtänyt, että heidän vaikutuksensa on kuolematon. Kuvittele, terapiassa keskeisessä osassa minulla oli muisto ihmisestä, joka kykeni rakastamaan minua ehdoitta kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja oli terapiahetkellä ollut jo kymmenen vuotta kuolleena. Hänen rakkaudestaan tuli sisäisen turvallisuuteni kulmakivi, ja nykyään "hän" on tukenani joka päivä sisäisessä puheessani sekä mielikuvissa. Näin koen, että se, mikä meissä ihmisissä on oleellista, elää ikuisesti.
Toki sitten voi ajatella, etteivät ne muistotkaan yhdestä tietystä ihmisestä niin kauaa säily, kun jälkipolvetkin kuolevat. Siitä ajattelen, että ei meistä kukaan nyt NIIN tärkeä ole, että juuri meidät pitäisi henkilökohtaisesti muistaakaan loputtomiin. Ajattelen, että jos minä teen hyvää jollekin, ja se joku sitten muille, se hyvä säilyy ja lisääntyy maailmassa, ja siinä jokainen, joka hyvää on tehnyt, säilyy myös. Eli sillä *on* merkitystä, mitä täällä teemme, vaikkemme kaikkia seurauksia olekaan näkemässä.
No voi hyvää päivää taas. Kyllähän kuolema pelottaa, mutta lukeminen auttaa aina: hae kirjastosta Gina Cerminara Monta asuinsijaa.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä te ahdistelette vähän turhaan. Minulta on kuollut läheisiä ja kyllä siitä selvinnyt olen. Heillä on ollut sairauksia, joten en ole ollut liian pahoillaan siitä että pääsivät pois. Kenenkään läheisen "turhaan" nuorena kuolemista en ole kokenut.
On hirveää tuhlausta olla ahdistunut elämässä, jossa ei ole mitään vikaa.
Itsekin tunnen kuoleman läheisyyden ja sen takia mietin tarkkaan, mitä haluaisin tehdä ja mitä en. Asioiden opettelu ja hötkyily tuntuu vähän merkityksettömältä. Esimerkiksi yksi kuollut läheiseni opetteli harrastuksenaan kieliä. Hänellä oli paljon tietoa, mutta suurin osa siitä kuoli hänen mukanaan. Mitä hyötyä oli kaikesta opiskelusta, paitsi aivojumppa?
No mitäs jos läheisiä on vähän, kaikki vanhoja? Tulisitko sinä toimeen täysin ilman läheisiä? Bullshit.
Alue: Aihe vapaa
Yksitttäisen ihmisen rajalllisuuus on yhtä kuiiin ihmisen käsitys maaailmasta.