Lue keskustelun säännöt.
Jatkuva tietoisuus kuolevaisuudesta ja kaiken rajallisuudesta
11.08.2019 |
Olen koko elämäni kärsinyt tästä tietoisuudesta, lapsesta saakka. Tietyin väliajoin se iskee erityisen pahana, kestää aikansa ja sitten taas joksikin aikaa ikään kuin unohtuu (tai ainakin väistyy taka-alalle muiden asioiden tieltä).
Se tietoisuus, että jossain vaiheessa menetämme kaiken, ahdistaa minua juuri tällä hetkellä niin paljon, että se syö elämäniloni kokonaan. Tiedostan, että joskus läheiseni jättävät minut jälkeensä tälle pallolle, tai sitten minä jätän heidät. Jos olen onnekas, siihen on vielä kymmeniä vuosia aikaa. Toivon ainakin sitä. Toivon, että kohdalle ei satu sairauksia eikä mitään yllätyksiä. Mutta niin tai näin, niin rakkaani eivät ole ikuisesti luonani. Tämä ajatus tuntuu ahdistavana tunteena vatsanpohjassa, ja saa välillä ihan itkemään. Halatessani miestäni tarraudun kiinni kuin takiainen.
Ihmettelen myös kadulla kulkiessani, miten muut ihmiset osaavat olla iloisia ja huolettomia, vaikka tämä kertomani koskettaa jokaista meistä. Ehkä jotkut eivät asiaa ajattele, tai osaavat elää ilolla nyt, kun se on mahdollista. Minulta tämä tulee tuskin koskaan onnistumaan. Olen kyllä ahdistumiseen taipuvainen muutenkin, mutta kuoleman ja menetyksen väistämättömyys menee kirkkaasti ohi kaikkien muiden ahdistuksen aiheiden. Täytin juuri 30, ja toivon saavani ainakin yhden lapsen - mutta en osaa edes kuvitella miten kamalaksi tämä ahdistus menisi lapsen myötä...
Ajatteleeko / tunteeko kukaan koskaan niin kuin minä? Ja miten tätä ahdistusta voisi lievittää? Onko siihen mitään keinoja? Kadehdin syvästi niitä jotka voivat uskoa johonkin taivaaseen ja jälleennäkemiseen siellä, mutta itselleni sellainen usko on mahdottomuus. Tämä elämä on tässä ja nyt, ja sen on riitettävä. Koska muuta vaihtoehtoa ei ole.
Kommentit (51)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä te ahdistelette vähän turhaan. Minulta on kuollut läheisiä ja kyllä siitä selvinnyt olen. Heillä on ollut sairauksia, joten en ole ollut liian pahoillaan siitä että pääsivät pois. Kenenkään läheisen "turhaan" nuorena kuolemista en ole kokenut.
On hirveää tuhlausta olla ahdistunut elämässä, jossa ei ole mitään vikaa.
Itsekin tunnen kuoleman läheisyyden ja sen takia mietin tarkkaan, mitä haluaisin tehdä ja mitä en. Asioiden opettelu ja hötkyily tuntuu vähän merkityksettömältä. Esimerkiksi yksi kuollut läheiseni opetteli harrastuksenaan kieliä. Hänellä oli paljon tietoa, mutta suurin osa siitä kuoli hänen mukanaan. Mitä hyötyä oli kaikesta opiskelusta, paitsi aivojumppa?No mitäs jos läheisiä on vähän, kaikki vanhoja? Tulisitko sinä toimeen täysin ilman läheisiä? Bullshit.
Miksi en tulisi toimeen? Olen todella paljon yksin jo valmiiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo hyväksynyt tuon kaiken. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Älä kiinny liikaa väliaikaisiin asioihin.
Olenkin todennut että esimerkiksi materiaan ei parane kiintyä, mutta läheisistäni en haluaisi joutua luopumaan...
Ap
Mitä ajattelet, että tapahtuu, kun läheisesi kuolee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo hyväksynyt tuon kaiken. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Älä kiinny liikaa väliaikaisiin asioihin.
Olenkin todennut että esimerkiksi materiaan ei parane kiintyä, mutta läheisistäni en haluaisi joutua luopumaan...
Ap
Mitä ajattelet, että tapahtuu, kun läheisesi kuolee?
Ikuinen ero siitä seuraa. Rakas ihminen on menetetty, hän ei enää ole mukana läheistensä elämässä.
Tämä on pahinta mitä voin kuvitella.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo hyväksynyt tuon kaiken. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Älä kiinny liikaa väliaikaisiin asioihin.
Olenkin todennut että esimerkiksi materiaan ei parane kiintyä, mutta läheisistäni en haluaisi joutua luopumaan...
Ap
Mitä ajattelet, että tapahtuu, kun läheisesi kuolee?
Ikuinen ero siitä seuraa. Rakas ihminen on menetetty, hän ei enää ole mukana läheistensä elämässä.
Tämä on pahinta mitä voin kuvitella.
Ap
Ihminen selviää tuollaisestakin menetyksestä. Suru kestää aikansa, mutta sitten ihmiset jatkavat elämää. Kuulostaa tunteettomalta, mutta näin se vaan menee. Ihminen on aika sitkeä sissi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo hyväksynyt tuon kaiken. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Älä kiinny liikaa väliaikaisiin asioihin.
Olenkin todennut että esimerkiksi materiaan ei parane kiintyä, mutta läheisistäni en haluaisi joutua luopumaan...
Ap
Mitä ajattelet, että tapahtuu, kun läheisesi kuolee?
Ikuinen ero siitä seuraa. Rakas ihminen on menetetty, hän ei enää ole mukana läheistensä elämässä.
Tämä on pahinta mitä voin kuvitella.
Ap
Suurin osa ihmisistä selviää läheistensä kuolemasta ja kokee onnellisuutta senkin jälkeen. Etkö tiedä tätä? Miksi ajattelet, että sinä olisit sellainen, joka ei pysty samaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo hyväksynyt tuon kaiken. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Älä kiinny liikaa väliaikaisiin asioihin.
Olenkin todennut että esimerkiksi materiaan ei parane kiintyä, mutta läheisistäni en haluaisi joutua luopumaan...
Ap
Mitä ajattelet, että tapahtuu, kun läheisesi kuolee?
Ikuinen ero siitä seuraa. Rakas ihminen on menetetty, hän ei enää ole mukana läheistensä elämässä.
Tämä on pahinta mitä voin kuvitella.
Ap
Suurin osa ihmisistä selviää läheistensä kuolemasta ja kokee onnellisuutta senkin jälkeen. Etkö tiedä tätä? Miksi ajattelet, että sinä olisit sellainen, joka ei pysty samaan?
No selvisi monet keskitysleirioloissakin mutta minua ainakin vit uttaa muutenkin vain selviytyä. Kyllä onnellisuus laskee 99 % itselläni kun jään yksin aikanaan.
Mulla on samanlaisia fiiliksiä ja olen samaa ikäluokkaa. Ne alkoivat toden teolla äitini äkillisen kuoleman jälkeen. Hän oli 55 v. ja kaikkien mielestä ihan terve elämäntavoiltaan; ei syönyt kauheasti lihaa ja herkkuja, söi monenlaisista aineksista tehtyä ruokaa säännöllisesti, harrasti liikuntaa ainakin 3 krt/vko niin, että syke nousi sopivasti, alkoholia joi vain pari saunakaljaa viikoittain, nukkui tarpeeksi ja kävi lääkärissä aiemmin kuin pää kainalossa. Ainoastaan vyötärö ei enää ollut aivan kapeinta mallia ja hänellä ehti olla muutaman vuoden verenpainelääkitys ennen kuolemaansa. Vanhemmillaan oli kyllä ollut monenlaista lääkitystä, mutta olivat molemmat eläneet yli 80-vuotiaiksi, etten ajatellut sukurasitettakaan kovin vakavaksi.
Sitten hän vain eräänä iltana oli tavanomaisesti mennyt nukkumaan, ei ollut maininnut mitään olevan vähääkään vinossa, ja unen aikana rauhallisesti poistunut tästä maailmasta. Sinänsä ihan "hyvä" kuolema, mutta se laukaisi mussa uudenlaisen kauhun. Olin aiemmin ajatellut, että sairaskohtaukset edes vähän ilmoittavat tulostaan; että rinnassa olisi tuntunut edes vähän omituiselta ja päästä huipannut, hän olisi varmasti silloin yrittänyt ehtiä lääkäriin, ja vain vanhukset kuolevat tuolla lailla hiljaa, kun se aika vain tulee täyteen. Äidin kuolinsyyksi ruumiinavauksessa todettiin määrittelemätön sydänperäinen kohtaus, tms., ei ole sitä paperia nyt tässä.
Olin toki aiemminkin tiedostanut silleen miten normaalisti tiedostetaan, ettei kukaan tiedä varmuudella päiviensä määrää, voi vaikka rattijuoppo ajaa päälle, voi liukastua ja kaatua pää kiveä päin, voi tuhota kroppansa epäsäännöllisellä elämällä. Mutta en osannut kuvitella, että ennen vanhuuttakin voi käydä, kuin joku vain sammuttaisi valot katkaisijasta. Tämän jälkeen kun etsin tietoa, löysin juttuja samanlaisista, kaikki läheiset yllättäneistä tapauksista, ja kauhukseni kaikenikäisillä ihmisillä.
En onneksi ole enää aivan lamaantunut ja ajattele, ettei mitään kannata tavoitella, kun huomenna en ehkä olekaan tuloksista enää nauttimassa. Yritän elää tasapainoista elämää, jossa huolehdin maallisesta majastani, jos saankin elää vanhaksi, niin terveempänä on mukavampaa, mutta jos on illanvietto kavereiden kanssa, en murehdi, miten nyt käy maksan, kun join niin monta shottia. Olen kuitenkin järjestellyt työt niin, että teen nelipäiväistä viikkoa, jotta ehdin oikeasti viettää vapaa-aikaa, enkä vain toipua töistä, kun en todellakaan luota eläväni eläkkeelle saakka. Pieni palkka toki pieneni vielä vähän, mutta pärjään onneksi. Kun lähden töihin, takaraivossa vaanii kuitenkin ajatus, että toivottavasti pääsen kotiin ja mieskin pääsee, ja vielä monena tulevana päivänä.
Uskon myös, ettei kaikki pääty kuolemaan, mutta se ei ole kovasti helpottanut. Vaikka Taivaassa, tai minne sitä mennäänkään, olisi pelkkää iloa ja riemua jota säestetään harpuin, huiluin, kantelein; elämäni on muuten ihan mukavaa ja mahdollisuuksia tuntuu olevan, niin on siellä kuitenkin niin erilaista, etten täältä vielä ihan sovinnolla lähtisi. Sitten juuri tätä elämää ei enää mitenkään pääse kokemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuo ajatus on oikeastaan vapauttavaa, enkä edes kärsi mt-ongelmista.
On aivan oikein elää päivä kerrallaan. Kaikille meille riittää kohtuus. Mitään ei saada mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo hyväksynyt tuon kaiken. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Älä kiinny liikaa väliaikaisiin asioihin.
Olenkin todennut että esimerkiksi materiaan ei parane kiintyä, mutta läheisistäni en haluaisi joutua luopumaan...
Ap
Mitä ajattelet, että tapahtuu, kun läheisesi kuolee?
Ikuinen ero siitä seuraa. Rakas ihminen on menetetty, hän ei enää ole mukana läheistensä elämässä.
Tämä on pahinta mitä voin kuvitella.
Ap
Suurin osa ihmisistä selviää läheistensä kuolemasta ja kokee onnellisuutta senkin jälkeen. Etkö tiedä tätä? Miksi ajattelet, että sinä olisit sellainen, joka ei pysty samaan?
Kyllähän ihminen selviää vaikka mistä kun on pakko. Mutta kun minulle perhe on maailman keskipiste ja tärkein asia, niin siitä luopuminen hajottaisi minut miljoonaksi pieneksi palaksi. En usko että palaisin koskaan entiselleni.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen pelännyt esim.äitini menettämistä koko ikäni, läheisten menettämistä jne. Minullakin tuo ahdistus on koko ajan läsnä. Kaikki tuntuu menevän alamäkeen sen takia. Ihmiset vanhenevat, tulee sairauksia jne. Millään ei ole merkitystä.
Juuri niin, kaikki tuntuu olevan turhaa! Mitä väliä on esimerkiksi uudella työpaikalla tai hienolla autolla, kun aika kuluu huimaa vauhtia ja me vain vanhenemme ja rapistumme...
Ap
Näinpä. Ja turha haalia rahaa ja tehdä sitä vastaan ikävää työtä, kun kaiken saa ilmaiseksi. Tilaan sen konepaketin osamaksulla kun kerran täällä vain eletään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla tähän auttaa viina.
Kyllä kuohuviinipullon juominen hetkeksi auttaakin. Koke olevansa sosiaalinen ja kaikkivoipa, maailma avoinna. Ei vaan voi aina olla hiprakassa tai muussa pöllyssä.
Vierailija kirjoitti:
Psykologian opinnoissani, opettaja kertoi, että jokaikinen pelkää kuolemaa, se on sisäänrakennettu meihin. Tuo tieto, etten olekaan pelkoni kanssa yksin, helpotti mua. Kyllä vieläkin tulee pahoja ahdistuskohtauksia, erityisesti öisin jos en saa unta. Silloin pitää vaan väkisin ajatella mukavia asioita.
Ajattelen asiaa niin, että jos muutkin pystyvät pitämään hauskaa, niin mikä velvollisuus mulla on miettiä jatkuvasti elämän rajallisuutta ja itkeä silmät päästä? Ilo pintaan ja kaikki irti tästä niin kauan kuin pystytään ja kaikki on hyvin. Joskus voi tulla sairauksia tms. jolloin on oikeasti itkun aika ja silloin harmittaa miksen ottanut iloa irti elämästä silloin kun vielä pystyin.
Psykologian opettajasi oli väärässä.
On niin samanlainen tapaus kuin tämä. Syy lienee taas naistyyppinen neuroottisuus.
https://www.seiska.fi/Uutiset/Maria-Veitola-avautuu-vaikeasta-kesastaan…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tähän auttaa viina.
Kyllä kuohuviinipullon juominen hetkeksi auttaakin. Koke olevansa sosiaalinen ja kaikkivoipa, maailma avoinna. Ei vaan voi aina olla hiprakassa tai muussa pöllyssä.
Voipas, mutta sellaisella tyylillä myös kuolee herkemmin. En tosiaan tiedä, onko se huono tapa elää.
Abstrakti näennäinen minä pelkää kuolemaa jos se luulee olevansa elossa. Mutta onko mikään ei löydettävissä oleva elossa?
Psykologian opinnoissani, opettaja kertoi, että jokaikinen pelkää kuolemaa, se on sisäänrakennettu meihin. Tuo tieto, etten olekaan pelkoni kanssa yksin, helpotti mua. Kyllä vieläkin tulee pahoja ahdistuskohtauksia, erityisesti öisin jos en saa unta. Silloin pitää vaan väkisin ajatella mukavia asioita.
Ajattelen asiaa niin, että jos muutkin pystyvät pitämään hauskaa, niin mikä velvollisuus mulla on miettiä jatkuvasti elämän rajallisuutta ja itkeä silmät päästä? Ilo pintaan ja kaikki irti tästä niin kauan kuin pystytään ja kaikki on hyvin. Joskus voi tulla sairauksia tms. jolloin on oikeasti itkun aika ja silloin harmittaa miksen ottanut iloa irti elämästä silloin kun vielä pystyin.