Onko mitään tehtävissä tässä tilanteessa?

Eli olen ollut huono äiti, huonoin ehkä silloin kun lapset (ikäeroa vuosi), toinen 2 ja toinen 1 v ja siitä noin 4 vuotta.



Hoisin kyllä lasten perustarpeet (myös isä on ollut koko ajan kuvioissa), mutta OLIN heidän kanssaan vähän (fyysisesti ja henkisesti). Opiskelin ensin monta tuntia päivässä + harrastin liikuntaa (joo ja osa niistäkin tunneista oli netissä istumista) ja olin vielä lisäksi monta tuntia päivässä KOTONA netissä. (Tähän vaiheeseen liittyi paljon muutakin, ongelmia parisuhteessa. En kokenut itseäni haluttavaksi, yksinkertaisesti siitä syystä, kun mies ei tehnyt ollenkaan aloitteita seksiin...tai siis hänelle riitti ns. kerta kuussa.. Sitten kun oli toinen mies, joka minua halusi, arvaattekin varmaan kuinka kävi. Tietty syyllisyys yms. sellaiset asiat vaivasivat minua. Lisäksi hain hyväksyntää muilta miehiltä netissä. HYI MINUA. Itsetuntoni on kyllä niistä ajoista parantunut...Mutta ei se ihan täydellinen ole. Toisaalta hankala verrata, kun ei voi toisten naisten mieliin mennä, eikä tiedä mitä he ajattelevat. No eksyin kyllä vähän ohi aiheen, mutta hyvähän noista taustoista on tietää. Kaikki vaikuttaa kaikkeen)



Niin elin kyllä aika paljon siellä nettimaailmassa (jos en sitten opiskellut)! En ollut tunnetasolla läsnä omassa elämässäni. Kommunikoin lapsilleni aika paljon huutamalla. Vuorovaikutusta oli aika vähän. No ehkä se oli se tunnin puisto päivässä (ja siinäkin aika vähän sellaista vuorovaikutusta) ja jonkunlainen lukuhetki iltaisin + hoitotapahtumat. Lukuhetkessäkään ei muuta kuin lapset vieressä sängyssä, kun luin.



En tiedä kuuluuko asiaan, mutta ei heidän isänsä sen parempi ollut. Näiden lisäksi, en kovin paljon huolehtinut asuntomme siisteydessä. Ennen kuin säikähdätte, niin ei se likainen ollut. Kyllä imuroin ja pesin lattiat, mutta niitä sekavia pinoja oli joka paikassa (onneksi tavaraa suhteessa pinta-alaan ei ollut niin paljon, että tilanne olisi ollut katastrofaalinen). Kyllä siisteystaso olisi ollut ihan riittävä, jos olisin ollut enemmän läsnä lapsilleni. Tarkoitan vaan tällä sitä, että ennemmin LÄSNÄOLOA ja vuorovaikutusta kuin siivoamista.



Ja kuten arvatakin saattaa lapset ovat aika paljon katselleet myös telkkaria siihen aikaan. Tai oikeastaan, kun he ovat olleet 2 ja 3 -vuotiaita (olen yrittänyt välttää ihan vauvana katsomisen).



Ehkä tilanteesta kertoo jonkun verran se (tai siis ehkä mulla on ollut jotain masennusta tms. alla), kun esikoinen oli täyttämässä 2 vuotta, niin olin ihan kauhuissani, että juhlat pitää järjestää (siis sellaiset, joihin tulee sukulaisia). Olin kuvitellut, että 1 v synttäreiden pitäminen riittää!!!



No noiden aikojen jälkeen olen ollut sillä tavalla enemmän läsnä lasteni kanssa, että olen harrastellut heidän kanssaan vähän kaikenlaista: uimassa käymistä, hiihtoa, luistelua, mäen laskua, käyttänyt ratsastuksessa, jumpissa jne. Matkustellut jonkin verran, leikkinyt...Olen kyllä aina välittänyt heistä sillä tavalla, että olen ottautunut asioihin, jos on ollut kavereiden kanssa ongelmia, tai muita ongelmia. Toisella lapsella on ollut tunteiden ilmaisun kanssa ongelmia. Että siinä mielessä olen ollut aina leijonaemo. Mutta on niiden ongelmien syynä ollut kuitenkin aina osittain perhetilanne (eli siis se miten itse olen käyttäytynyt).



Nyt on vuosi pari mennyt aika hyvin. En huuda niin paljon lapsille (siis hyvin harvoin sorrun moiseen). Yritän puuhailla heidän kanssaan kaikille osapuolille mielekkäitä puuhia (nyt on kyllä tullut myös sellaista ikävää kommenttia, että ne puuhat eivät ole olletkaan lasten mielestä kivoja vaan tylsiä. Sekös se vasta lannistaa.) Olen leikkinyt heidän kanssaan jonkin verran. Sitäkin, jos olen tehnyt, olen mennyt koko sydämestäni leikkiin mukaan. Tästä on kyllä nyt pitkä aika kun olen leikkinyt.



Eli kysymys kuuluukin, OLENKO PILANUT KAIKEN VAI ONKO MITÄÄN TEHTÄVISSÄ?



Tiedän kyllä, että menneitä ei saa murehtia liikaa. Täytyy vaan myöntää, että olen ollut helvetin paska äiti ja olen myös itsekin HUKANUT jotain. Olisin saanut paljon enemmän, jos olisin NAUTTINUT lapsistani enemmän. Ehkä se olisi johtanut esim. avioeroon mieheni kanssa (avioliitossa oli aika pahoja ongelmia, käsittelin myös niitä netissä).. Ei ne ongelmat ole kokonaan hävinneet, mutta kokonaisuutena yhdessä pysyminen kannattaa. Mutta kyllä minä aika paljon lasten takia tuon miehen kanssa olen.



Tiedän kyllä etten saa alkaa elämään suhteessa lapsiini niin, että yritän korvata jotain. Mutta voinko pelastaa/korvata teidän mielestä sitä mitä olen pilannut varhaislapsuuden aikana? (Aikaa aikuisuuteen on kymmenisen vuotta.). Huolehtimalla omasta jaksamisestani (ettei tule mitään huutoja ja että osaan suhtautua tilanteisiin) ja siitä, että olen normaalissa vuorovaikutuksessa lasteni kanssa enemmän. Lisäksi myös suhtautumistapa on ollut toiseen lapseen huono, monesti on tullut "etkö sinä tajua" -suhtautumista, joka on tarttunut myös toiseen lapseen ja hänen suhtautuminen on siis "eikä X tosiaankaan tajua" "miten se ei voi tajuta". Tästäkin pitää yrittää päästä pois. Tuossakin olisi auttanut, jos olisi ollut enemmän kokemusta muista lapsista, eli yksinkertaisesti tietäisi miten paljon lapset tajuaa.