Varakkaiden perheiden lapset, avautukaa!

En kyllä tunnista kuin osan noista. Esim. äitini oli pitkään kotona kun olin pieni, joten läsnäoloa oli paljon enemmän kuin kavereillani, eikä mitään turhaa tavaraa todellakaan ole koskaan ostettu. 

En myöskään pelkää omaisuuden menettämistä, enkä tunne syyllisyyttä hyväosaisuudestani, enkä kadehdi ketään. Luulisin, että nämä ovat enemmän temperamenttiin/vanhempien persoonaan ja yleiseen kasvatusfilosofiaan liittyviä juttuja kuin rahaan. 

Sen sijaan tuon myöhäisen itsenäistymisen, rahasta puhumattomuuden ja vaattimattoman ulkokuoren kyllä allekirjoitan.

Omasta perheestä ja tuttavapiiristä yllättävän erilaisia kokemuksia. Isälläni oli menestyvä elektroniikka-alan yritys, jonka sitten vielä onnistui myymään ennen kuin palveluja eniten käyttävä Nokia alkoi mennä alaspäin, eli rahasta ei ollut pulaa. 

- Vanhemmat tosiaan auttoivat paljon opiskeluiässä. Asuin vanhempien opiskelupaikkakunnalta ostamassa asunnossa edullisella vuokralla, mulle ostettiin pieni Ford Ka autoksi, oli Stockmannin luotollinen kortti jolla sain ostaa ruoat niin että menee vanhempien laskuun. Sain keskittyä täysillä opintoihin ja valmistuinkin maisteriksi vähän päälle 3 vuodessa. 

Mutta se juttu on että ei tämä minusta mitenkään itsenäistymistä haitannut, eikä muillakaan varakkaampien lapsilla opiskelija- tai perhetutuissa. Päinvastoin: useimmat oli jo opiskeluaikana tosi aktiivisia miettimään sijoittamista, yritystoimintaa tms, saamaan rahan ansaitsemisen pyörän jo nuoresta pyörimään. Esim. veljeni osti ensimmäisen sijoitusasuntonsa velkavivulla opiskellessaan, itse sijoitin rahastoihin harjoitellakseni raha-asioita jne. 

- Meillä ei myöskään mitään poissaoloa kompensoitu ostamisilla. Äiti oli kotiäitinä ja aina paikalla. 

- Rahasta meilläkään ei ihmeemmin puhuttu mutta ei se myös salaisuus ollut. Vanhemmilleni oli kuitenkin tärkeää ettei ns. pröystäillä, koska se on mautonta ja nousukasmaista. Kallista saatettiin kyllä ostaa ja laatua, mutta ei ikinä mitään räikeän kallista tai erityisen huomiotaherättävää. 

- Omaisuuden menettämisen pelkoa ei koskaan ollut lapsuudenkodissani eikä ole minullakaan. Meillä itse asiassa opetettiinkin sitä, että pitää rohkeasti yrittää ja se ei ole häpeä jos epäonnistuu. Sitten aloitetaan alusta uusin ideoin. En ole itse koskaan pelännyt esim. työttömyyttä tai varattomuutta, luottaen siihen että viime kädessä tässä hyvinvointivaltiossa ketään ei jätetä nälkään ja viluun kuolemaan. Eikä ihminen lopulta tarvi muuta kuin sen ruoan ja asunnon selvitäkseen.

- En ole koskaan tuntenut alemmuutta niihin nähden, jotka on joutuneet enemmän tekemään omaa työtä esim. opintojensa eteen. Nuorena ja lapsellisena saatoin salaa tuntea hieman ylemmyyttä, ikään kuin varakkaat olisi parempia, hienompia ihmisiä. Mutta sellainenkin vaihe meni äkkiä ohi.

- Mitään syyllisyyttä en ole koskaan tuntenut siitä etten ole omin kätösin ansainnut kaikkea mitä olen elämässäni saanut. Kiitollisuutta vain siitä, että minulle on käynyt tietyissä asioissa loistava tuuri.

No. Minusta tuli hedonisti. Tärkeintä on oma mielihyvä ja se, että elämästä nauttii ja se on hauskaa.

En ole käynyt kuin lukion enkä ole koskaan ollut missään töissä vaikka olen 35-vuotias. 

Vanhempani olivat ja ovat edelleenkin todella läsnä elämässäni, olemme erittäin läheisiä mutta olen rakkauden lisäksi saanut aina myös kaiken haluamani materian.

Olen aika varma etten kykenisi "normaali-elämään". En osaa arvostaa rahaa enkä tunne rahan arvoa. Ostan mitä haluan enkä varmastikaan pystyisi elättämään itseäni. En ole huolissani omaisuuden menettämisestä tai rahasta, koska en koskaan ole ollut sellaisessa tilanteessa jossa rahaa ei ole ollut.

Minua on sanottu Peter Pan- aikuiseksi.

poissaoloa kompensoitiin (kai) lähinnä palvelusväellä. Yksin ei haluttu jättää joten siellä ne Tiinat odotti (jotenkin hassusti melkein kaikkien nimi oli tiina). Lähtökohtaisesti mulla oli vähiten leluja kavereista mutta eroa alkoi näkymään sitten joskus 16v+ aikoihin kun oli joku 400e/kk käyttörahaa plus kulkuvälineet ja toiset pystyi käymään ravintoloissa syömässä konjakkeineen ja toiset ei.  Tai matkoja. Ei me mitään hurjan luksusta, helikopterilla tallinnaan, 2 yötä,  ruuat ehkä hieman paikallista matkailua taksilla ja takaisin botskilla. 200e?

Kielikurssille lähettivät varmaan jotta ois muuta tekemistä kuin ne  toistuvat 2kk kesälomat vanhempien kanssa. Plussatunteja oli vaikka muille jakaa joten joo 8-9 viikkoa oli yhteistä kesälomaa saarella, purjeveneellä ja mökeillä. Työleirejä nekin. Mutta aina syötiin hyvin joten täällä tullu vasta vastaan se että joku oikeasti ei syö pihviä sen takia ettei ole varaa???

Oli stokkakortti, pappa betalar ja semmoista. Ja vanhempien sijaisvisakin jos sattuisi tarvitsemaan tyyliin taksin koska on päädytty keskelle ei mitään ja ei ole kivaa. Aika vähän tuli käytettyä visaa, stokkallakin lähinnä ruokaa ku kokkailu on kivaa.

Rahaa keskusteltiin aika paljon. Mutta joo, turhaa oli jutella ulkopuolisten kanssa. Ei ne tavikset kuitenkaan mitään tiedä pörssiyhtiöistä. Ei mitään häpeää tai pelkoa. Rahat oli jo kerran menny kun neukut varasti linnat ja tehtaat. Tyhjästä sitten taas rakennettu miljoona omaisuuksia.

Mutta joo se itsenäistyminen tai ylipäätänsä muun maailman tajuaminen. Ei itään ongelmia päästä sisään yliopistoihin mutta meno niissä tympi aika nopeasti joten lähdin kävelemään kerta toisensa jälkeen.

Ja nyt sitten 1000e tuloilla, työtön ja vailla koulutusta. Mutta mitättömillä rakentanu parin sadan tonnin osakesalkkua... joten joo jotain geenejä selkeästi mukana leikissä vaikka oon muutoin aika surillinen tapaus vammaisuuteni ja kouluttamattomuuteni kanssa. Valtiokin ois halunnu palkata jos vaan ois ollu edes alempi korkekoulututkinto.

Toisaalta tuskin pistän perinnön heti tuulemaan kun en oo ihan kädetön rahan kanssa.

up

En tunnista ap:n kokemuksia lainkaan!

Vanhemmat kyllä ostivat opiskelupaikkakunnalta asunnon jokaiselle lapselle ja maksoivat kaiken elämisen, mutta se mahdollisti sen, että saattoi hankkia työkokemusta omalta alalta pienelläkin palkalla eikä ollut pakko mennä Alepan viikonloppukassaksi. Yliopistoonkaan ei päässyt rahalla, vaan omalla osaamisella ja tentteihin piti lukea itse. Hyvät arvosanat oli oma tavoite, ei vanhempien.

Vanhempien poissaoloja ei tarvinnut kompensoida, äiti oli kotona ja mennessämme kouluun hän oli osa-aikatöissä. Vasta teininä tajusin, että hän eli sijoitustensa tuotoilla, ei työllä. Mutta hän antoi esimerkin siitä, että työ on tärkeää ja sitä tulee tehdä.

Rahasta on kotona puhuttu enemmän kuin tavisperheissä, mutta en puhu omaisuudestani tai perheen omaisuudesta ellei joku suoraa kysy verotietojen julkaisun yhteydessä asiasta. En pelkää menettäväni omaisuuttani, koska teen työtä kuin kuka tahansa palkansaaja. Jos omaisuuteni katoaa, menee se samalla kaikilta muiltakin. Olen tarkka raha-asioissa.

Enkä todellakaan koe mitään alemmuudentunnetta siitä, että olen opiskellut yliopistossa ja teen töitä alalla, josta todella pidän. Enemmän ihmettelen niitä opiskelukavereita, jotka viitsivät valittaa sitä, että rikkaat saavat kaiken kultalautasella. Itse he eivät vaivautuneet miettimään edes sitä, mitä aikovat tehdä valmistuttuaan, heille opiskelupaikka oli itsetarkoitus, ei väline.

En tunnistanut ap:n juttuja minäkään vaikka varakkaasta yrittäjäperheestä olenkin ja mies erittäin rikasta perijäsukua.