Yksinäisyys

Sulla on kuitenkin perhe. Turha vinkua yksinäisyyttä.

Keksi itsellesi paljon tekemistä. Ala huolehtia kunnostasi. Käy useamman kerran viikossa lenkillä ja/tai kuntosalilla. Hanki jokin muukin harrastus. Jos työssäsi on mahdollista ottaa lisävuoroja, ota. Aloita kotisi remontoiminen. 

Lasten lähdettyä koti tuntuu aluksi tosi tyhjältä, joten on hyvä keksiä itselleen mahdollisimman paljon tekemistä. Jos mahdollista, hanki myöhemmin itsellesi koira tai vaikka kissakin, jos koiran hoitamisen koet liian haastavana. Tsemppiä, aika auttaa tähänkin asiaan!

Mulla on kyllä lemmikkejä. Ja käyn töissä. Mutta yksinäisyys on silti raskasta. Kukaan ei koskaan soita eikä edes viestitä. En ole liikunnallinen ihminen

Perheellinen vinkuu yksinäisyyttä!

Hanki chat kavereita.

Se on vaan pakko kohdata, että elämä menee eteenpäin ja lapset lähtevät.

Alussa tietysti pahinta. Itke itkusi, mutta älä lamaannu.

T. Saman kokenut

Yksinäisyys on sitä kun alle 40 vuotiaana on menettänyt isovanhemmat , vanhempansa, sisaruksensa ja oman mielenterveyden johtuen noista menetyksistä. Ei uskalla liikkua missään vaan istuu kaiken ajan katsoen sarjoja netistä, nopsaan käy lähikaupassa s-marketissa 100 metrin päässä. Sitten käpertyy siihen itsesäälin itseinhoon...

Yksinäisyys on mielentila, siitä pääsee pois opiskelemalla. Yksin oleminen taas tosi asia ja siitä ei tarvitse ahdistua.

up

Ap, sun pitää nyt täyttää sun kalenteria vaikka puoliväkisin jollain harrastuksilla, vappaetoistyöllä, yleisötilaisuuksilla tms. Muuten masennut vaan lisää ja lisää.

Omaa kokemusta ei ole vaikka en ole eläessäni asunu kenenkään kanssa yhdessä sen jälkeen muuin lapsuuden perheesäni, enkä ole saanu lapsia oiveisani huolimatta. Mutta, mutta eikö lapsien kotoa pois muuton voi kokea myös helpottavana? - Heihin voi olla edelleen yhteydessä (minä ainakin olen molempiin vanhempinni) ja ellei sinulla ole kumppania niin voit ehkä keskittyä hänen "metsäsämiseen" paremmin kun aika moni saattaa kokea -minusta perustellusti- laps(i)en kanssa elävän sinkun haasavampana kumppanina, koska ällöin monesti joutuu huomioimaan laps(i)en olemassa olon jos suunnittelee vaikka ehdottavansa jotain sponaania tai jonkun yllätyksen. (- Johon saisi sitten vasaukseksi joo kyllä muuen mutta kun en ennäänyt saada lapsen vahia vielä..)     

Meditointi tuo tosiasiat eteesi. Siis opiskele meditaatiota.

Oletko etsinyt ystäviä? Kaverihaku.net esimerkiksi, Bumble BFF? Itse etsin näistä aika aktiivisesti, mutta valitettavasti aika harva on näissä paikoissa.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on sitä kun alle 40 vuotiaana on menettänyt isovanhemmat , vanhempansa, sisaruksensa ja oman mielenterveyden johtuen noista menetyksistä. Ei uskalla liikkua missään vaan istuu kaiken ajan katsoen sarjoja netistä, nopsaan käy lähikaupassa s-marketissa 100 metrin päässä. Sitten käpertyy siihen itsesäälin itseinhoon...

Sun mielestä ap ei siis voi olla yksinäinen, kun emme tiedä, elääkö hänen vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset? Tiedetään, että kaksi lasta elää, joten ei, ei voi olla yksinäinen?

Kun yksinäisyys astui elämääni, se tuli lyhyessä ajassa, mutta ei onneksi aivan kertarysäyksellä, joten olen ns sopeutunut tilanteeseen. Välillä on päiviä, kun yksinäisyys todella ahdistaa ja surettaa, mutta enimmäkseen olen jo sinut. Eniten harmittaa, että tuttavapiiri katosi sairauden myötä.

Edelleen sanon että yksinäisyys on vain mielentila johon uskotte kuin kuuta taivaalta.

up

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kyllä lemmikkejä. Ja käyn töissä. Mutta yksinäisyys on silti raskasta. Kukaan ei koskaan soita eikä edes viestitä. En ole liikunnallinen ihminen

Etkö siis ole väleissä edes lastesi kanssa? Kannattaa sitä omaa käytöstään miettiä jos ei ole ketään.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on sitä kun alle 40 vuotiaana on menettänyt isovanhemmat , vanhempansa, sisaruksensa ja oman mielenterveyden johtuen noista menetyksistä. Ei uskalla liikkua missään vaan istuu kaiken ajan katsoen sarjoja netistä, nopsaan käy lähikaupassa s-marketissa 100 metrin päässä. Sitten käpertyy siihen itsesäälin itseinhoon...

On ihan normaalia, että ainakin isovanhemmat kuolee jo silloin kun itse on vielä lapsi. Aikuinen ihminen ei ole riippuvainen enää vanhemmistaan. Itsekin olen kokenut sekä kaikkien isovanhempien kuolemat kun itse olin alle 15 v ja toisen vanhemman kuoleman parikymppisenä. Kuolema on luonnollinen päätös elämälle. Kuulostat omituisen läheisriipouvauselta. Toki otan osaa menetyksiisi, mutta kyllä aikuisen ihmisen pitää niistä selviytyä ja pystyä jatkamaan sitä omaa elämäänsä.

Jos kärsii yksinäisyydestä pitää ihan itse toimia niin ettei ole yksinäinen. Tosiaan harrastaa, elää, ottaa kontaktia ihmisiin. Vapaaehtoistyötä tutustuu ainakin monenlaisiin ihmisiin.

Ap, missäpäin asut? Minkälaisista asioista olet kiinnostunut? Ymmärrän hyvin kokemuksen yksinäisyydestä, vaikka olisi perhe. Harrastusten aloittaminen on hyvä vinkki, niistä saa uutta sisältöä elämään. Lisäksi pitäisi itse aktivoitua ja ottaa yhteyttä mahdollisesti olemassa oleviin kavereihin/ihmisiin (vaikka se tuntuisi hankalalta).