Mitä ajattelet ihmisestä, joka jokaisen eron jälkeen lähtee välittömästi etsimään uutta kumppania?

Läheisriippuvainen, jollaisia suurin osa ihmisistä on

Etsii onnea aina muista ihmisistä eikä tajua, että ensin täytyy olla tyytyväinen itseensä ja viihtyä oman itsensä kanssa.

Heikko, ei koskaan oikeasti rakastanut ketään.

Parisuhde on hänelle vain julkisuuskuva. Sinkkuus kamala asia, mitä hävetä.

Ei osaa olla yksin. Ei uskalla kohdata itseään ja mahdollisesti jotain kipeitä asioita. Pakenee. Etsii vimmaisesti onnea toisesta ihmisestä. Tällaisen ihmisen tulevaisuus on harvoin kovin valoisa, jos ajatellaan pitkää ja tasapainoista parisuhdetta, koska on todennäköisesti taipuvainen luovuttamaan vaikeuksien tullessa astetta helpommin ja hakemaan onnea taas jostain uudesta "prinssistä/prinsessasta".

Niin, tai oikea kolahti kohdalla nopeasti. En jaksa näitäkään enää tuomita. Vielä 25-vuotiaana olin liikuvattavassa uskossa, että "erosta pitää toipua" ja "ihmiset ei osaa elää yksin". No, oppia ikä kaikki. Jotkut laastarisuhteet on olleet vuosisadan rakkaustarinoita ja jatkuneet jo 20-30 vuotta. Toiset taas olleet vain oikeasti laastareita. vaikea sanoa, kun ei tiedä sitä dynamiikkaa ja jotkut voi olla heti eron jälkeen hyvinkin valmiita uuteen suhteeseen. Riippuu millainen ero on ollut ja millainen se loppunut suhde oli loppuaikana. Voihan se olla ollut niin kuollutta jo pitkään, että tavallaan se irtaantuminen ja yksin oleminen on alkanut jo edellisen suhteen aikana.

On käsitellyt eronsa jo suhteen loppuvaiheissa. Ei ole rakastanut eksäänsä enää pitkään aikaan ja palaa halusta tutustua uusiin ihmisiin.

Kyllä mä itse olen sitä mieltä, että jostain muusta on kyse silloin, jos on _aina ja systemaattisesti_ deitti-ilmoitukset kehissä pari paivää suhteiden (lyhyempien tai pidempien) päättymisen jälkeen kehissä. Keskimäärin ihmiset kunnioittaa jo pelkästään exiäänkin sen verran (tuskin jokainen exä kunnioitusta ansaitsematon mulkku), ettei ihan seuraavana päivänä ole hakemassa uutta kumppania.

Vierailija kirjoitti:

On käsitellyt eronsa jo suhteen loppuvaiheissa. Ei ole rakastanut eksäänsä enää pitkään aikaan ja palaa halusta tutustua uusiin ihmisiin.

Palaa halusta tutustua uusiin ihmisiin ja heti jämähtää suhteeseen? Eihän tuo silloin ole uusiin ihmisiin tutustumista.

Itse en ole eronnut, joten olen varmaan paras antamaan vastauksen tähän.  Mutta oikeasi en osaa muuta kuin aprikoida kuin, että ihminen on lauma eläin. En minä tiedä tai tunne milloin on eron jälkeen oikea ajankohta  lähteä hakemaan kumppania. Muta hämmenäähän se kun osa kokeen tai tunee ettei omaelämä olisi lainkaan tai vain hyvin vähän arvokas, jollei sitä voisi elää yhdessä, jonkun toisen kanssa. Onko sitten yksi syy miksi olenkin ikisinkku siinä, että minusa loisaa tai paisaa se, että olen liian itsekäs tai ainakin itsenäinen. - Kun ainakin joiain kertoja treffeillä ollessa on jääny mielikuva, etä toinen haaveksii ja unelmoi omasta "yleiskoneesta" ei niinkään tasa-arvoisesta kumppanuudesta....        

En itse ole tällainen pikainen pariutuja, mutta jotkut näistä kommenteista kolahtavat minuun. Onko tosiaan ihmisessä jotain pahasti vialla, jos ei vain halua elää yksin? Itse olin eron jälkeen monta vuotta yksin, mutta en kokenut olevani sellainen, mitä tässä peräänkuulutetaan, "pitää olla onnellinen yksikseen, ei saa etsiä onnea muista ihmisistä". Mistä sitä onnea sitten saa etsiä, jos yksinäisyys ei tunnu hyvältä? Hyvähän se on sanoa, jos on esim paljon ystäviä ja on sosiaalinen ja viihtyisä työ tai harrastus, mutta toisista ihmisistähän tässäkin se onnellisuus pitkälti tulee. Miksi on ok elää sosiaalista elämää riippuvaisena ystävistä, mutta jos se paras ja ainoa ystävä on parisuhdekumppani, onkin jotenkin säälittävää, kun ei pärjää ilman toista ihmistä? Ja miksi on kuitenkin ihan ok olla parisuhteessa, mutta jos sinkkuna haikailet sellaisen perään, sekin on säälittävää?

Vierailija kirjoitti:

En itse ole tällainen pikainen pariutuja, mutta jotkut näistä kommenteista kolahtavat minuun. Onko tosiaan ihmisessä jotain pahasti vialla, jos ei vain halua elää yksin? Itse olin eron jälkeen monta vuotta yksin, mutta en kokenut olevani sellainen, mitä tässä peräänkuulutetaan, "pitää olla onnellinen yksikseen, ei saa etsiä onnea muista ihmisistä". Mistä sitä onnea sitten saa etsiä, jos yksinäisyys ei tunnu hyvältä? Hyvähän se on sanoa, jos on esim paljon ystäviä ja on sosiaalinen ja viihtyisä työ tai harrastus, mutta toisista ihmisistähän tässäkin se onnellisuus pitkälti tulee. Miksi on ok elää sosiaalista elämää riippuvaisena ystävistä, mutta jos se paras ja ainoa ystävä on parisuhdekumppani, onkin jotenkin säälittävää, kun ei pärjää ilman toista ihmistä? Ja miksi on kuitenkin ihan ok olla parisuhteessa, mutta jos sinkkuna haikailet sellaisen perään, sekin on säälittävää?

Ei siinä olekaan mitään pahaa. Mutta kyllä se nyt vaan jostain kertoo, jos on aina ja heti etsimässä seuraavaa. Urheilua rakastavan on hyvä pitää välipäiviä ja palautua välillä, vaikka haluaisi ja haluaa urheilla lisää. Ihan oikeasti, jos on pakko edetä aina heti seuraavaan ilman edes kuukauden taukoa, niin se ei vaan ole fiksua, vaikka niin voi toki toimia. Harva haluaa olla sarjaseurustelijan kanssa. Ainakaan itse en haluaisi. Sanotaan sit niin, että se ei välttämättä kerro mistään, mutta useammin kertoo kuin ei kerro. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En itse ole tällainen pikainen pariutuja, mutta jotkut näistä kommenteista kolahtavat minuun. Onko tosiaan ihmisessä jotain pahasti vialla, jos ei vain halua elää yksin? Itse olin eron jälkeen monta vuotta yksin, mutta en kokenut olevani sellainen, mitä tässä peräänkuulutetaan, "pitää olla onnellinen yksikseen, ei saa etsiä onnea muista ihmisistä". Mistä sitä onnea sitten saa etsiä, jos yksinäisyys ei tunnu hyvältä? Hyvähän se on sanoa, jos on esim paljon ystäviä ja on sosiaalinen ja viihtyisä työ tai harrastus, mutta toisista ihmisistähän tässäkin se onnellisuus pitkälti tulee. Miksi on ok elää sosiaalista elämää riippuvaisena ystävistä, mutta jos se paras ja ainoa ystävä on parisuhdekumppani, onkin jotenkin säälittävää, kun ei pärjää ilman toista ihmistä? Ja miksi on kuitenkin ihan ok olla parisuhteessa, mutta jos sinkkuna haikailet sellaisen perään, sekin on säälittävää?

Ei siinä olekaan mitään pahaa. Mutta kyllä se nyt vaan jostain kertoo, jos on aina ja heti etsimässä seuraavaa. Urheilua rakastavan on hyvä pitää välipäiviä ja palautua välillä, vaikka haluaisi ja haluaa urheilla lisää. Ihan oikeasti, jos on pakko edetä aina heti seuraavaan ilman edes kuukauden taukoa, niin se ei vaan ole fiksua, vaikka niin voi toki toimia. Harva haluaa olla sarjaseurustelijan kanssa. Ainakaan itse en haluaisi. Sanotaan sit niin, että se ei välttämättä kerro mistään, mutta useammin kertoo kuin ei kerro. 

Niin tuon kyllä ymmärrän. Tarkoitin tuota mantraa, että pitäisi opetella olemaan onnellinen yksin. Vaikka olen ollut vuosia sinkkuna, en ole koskaan ollut sillä tavalla onnellinen, että se olisi lähtöisin yksinään minusta, vaan aina se suurin onnellisuus on tullut muista ihmisistä. En siis oikein hyväksy tuota mantraa, koska tämän hokijatkin useimmiten ovat itse parisuhteessa tai heidän elämässään on useita ystäviä.

Tunnen yhden tällaisen tapauksen ja hän on riippuvainen rakastumisen tunteesta. Muutamassa kuukaudessa pitää muuttaa yhteen ja mennä naimisiin, arki alkaa ahdistaa alle vuodessa ja yleensä uusi järisyttävä rakkaus on jo valmiina ennenkuin ehtii jakaa lusikat. Sen uuden kanssa muutetaan heti yhteen jne jne jne. Onneksi on jo sen ikäinen ettei lisäänny enää. Kuudetta kertaa on nyt naimisissa ja eka liitto kesti sentään parikymmentä vuotta.

Olen joskus ehdottanut että asuisi hetken itsekseen ja tutustuisi itseensä mutta ei kuulemma osaa olla yksin. Mikäs minä olisin sen enempää viiskymppistä neuvomaan..

Olettaisin että parisuhde on eletty loppuun ja rakkautta ei enään ollut. Silloin voi jo hyvin uutta katsella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En itse ole tällainen pikainen pariutuja, mutta jotkut näistä kommenteista kolahtavat minuun. Onko tosiaan ihmisessä jotain pahasti vialla, jos ei vain halua elää yksin? Itse olin eron jälkeen monta vuotta yksin, mutta en kokenut olevani sellainen, mitä tässä peräänkuulutetaan, "pitää olla onnellinen yksikseen, ei saa etsiä onnea muista ihmisistä". Mistä sitä onnea sitten saa etsiä, jos yksinäisyys ei tunnu hyvältä? Hyvähän se on sanoa, jos on esim paljon ystäviä ja on sosiaalinen ja viihtyisä työ tai harrastus, mutta toisista ihmisistähän tässäkin se onnellisuus pitkälti tulee. Miksi on ok elää sosiaalista elämää riippuvaisena ystävistä, mutta jos se paras ja ainoa ystävä on parisuhdekumppani, onkin jotenkin säälittävää, kun ei pärjää ilman toista ihmistä? Ja miksi on kuitenkin ihan ok olla parisuhteessa, mutta jos sinkkuna haikailet sellaisen perään, sekin on säälittävää?

Ei siinä olekaan mitään pahaa. Mutta kyllä se nyt vaan jostain kertoo, jos on aina ja heti etsimässä seuraavaa. Urheilua rakastavan on hyvä pitää välipäiviä ja palautua välillä, vaikka haluaisi ja haluaa urheilla lisää. Ihan oikeasti, jos on pakko edetä aina heti seuraavaan ilman edes kuukauden taukoa, niin se ei vaan ole fiksua, vaikka niin voi toki toimia. Harva haluaa olla sarjaseurustelijan kanssa. Ainakaan itse en haluaisi. Sanotaan sit niin, että se ei välttämättä kerro mistään, mutta useammin kertoo kuin ei kerro. 

Niin tuon kyllä ymmärrän. Tarkoitin tuota mantraa, että pitäisi opetella olemaan onnellinen yksin. Vaikka olen ollut vuosia sinkkuna, en ole koskaan ollut sillä tavalla onnellinen, että se olisi lähtöisin yksinään minusta, vaan aina se suurin onnellisuus on tullut muista ihmisistä. En siis oikein hyväksy tuota mantraa, koska tämän hokijatkin useimmiten ovat itse parisuhteessa tai heidän elämässään on useita ystäviä.

Mutta tarkoittaako onnen kokeminen muista ihmisisä samaa kuin onnen parisuhde, toisen tai toisten ihmisten kanssa. - Ei kehoitus yksin olemiseen tarkoita sitä, että pitäsi olla ja alkaa olla olemaan yksinäinen  

Ei ole mitään väärää haluta jakaa elämää jonkun kanssa, mutta itse ajattelen että itse on oman elämänsä kakku ja kumppani on kirsikka kakun päällä. Ihmiset jotka ovat sarjaseurustelijoita/eivät kykene olemaan yksin, ajattelevat että se kumppani on se kakku. Totta kai on luontaista että hyvä ja oikea kumppani tekee elämän onnelliseksi, mutta jos koko onnellisuus ja elämä on siitä riippuvaista, kannattaa pysähtyä miettimään asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En itse ole tällainen pikainen pariutuja, mutta jotkut näistä kommenteista kolahtavat minuun. Onko tosiaan ihmisessä jotain pahasti vialla, jos ei vain halua elää yksin? Itse olin eron jälkeen monta vuotta yksin, mutta en kokenut olevani sellainen, mitä tässä peräänkuulutetaan, "pitää olla onnellinen yksikseen, ei saa etsiä onnea muista ihmisistä". Mistä sitä onnea sitten saa etsiä, jos yksinäisyys ei tunnu hyvältä? Hyvähän se on sanoa, jos on esim paljon ystäviä ja on sosiaalinen ja viihtyisä työ tai harrastus, mutta toisista ihmisistähän tässäkin se onnellisuus pitkälti tulee. Miksi on ok elää sosiaalista elämää riippuvaisena ystävistä, mutta jos se paras ja ainoa ystävä on parisuhdekumppani, onkin jotenkin säälittävää, kun ei pärjää ilman toista ihmistä? Ja miksi on kuitenkin ihan ok olla parisuhteessa, mutta jos sinkkuna haikailet sellaisen perään, sekin on säälittävää?

Ei siinä olekaan mitään pahaa. Mutta kyllä se nyt vaan jostain kertoo, jos on aina ja heti etsimässä seuraavaa. Urheilua rakastavan on hyvä pitää välipäiviä ja palautua välillä, vaikka haluaisi ja haluaa urheilla lisää. Ihan oikeasti, jos on pakko edetä aina heti seuraavaan ilman edes kuukauden taukoa, niin se ei vaan ole fiksua, vaikka niin voi toki toimia. Harva haluaa olla sarjaseurustelijan kanssa. Ainakaan itse en haluaisi. Sanotaan sit niin, että se ei välttämättä kerro mistään, mutta useammin kertoo kuin ei kerro. 

Niin tuon kyllä ymmärrän. Tarkoitin tuota mantraa, että pitäisi opetella olemaan onnellinen yksin. Vaikka olen ollut vuosia sinkkuna, en ole koskaan ollut sillä tavalla onnellinen, että se olisi lähtöisin yksinään minusta, vaan aina se suurin onnellisuus on tullut muista ihmisistä. En siis oikein hyväksy tuota mantraa, koska tämän hokijatkin useimmiten ovat itse parisuhteessa tai heidän elämässään on useita ystäviä.

Mutta tarkoittaako onnen kokeminen muista ihmisisä samaa kuin onnen parisuhde, toisen tai toisten ihmisten kanssa. - Ei kehoitus yksin olemiseen tarkoita sitä, että pitäsi olla ja alkaa olla olemaan yksinäinen  

Niin, sanopa se. Sehän tässä onkin minusta nurinkurista, että on ihan ok olla riippuvainen muista ihmisistä esim parhaasta kaverista, mutta parisuhdekumppani ei saa olla tällainen.

Itselläni oli eron jälkeen sellainen tilanne, että kaikki ystävät asuivat kaukana ja heillä oli omat parisuhteet. Olin vuosikausia todella yksinäinen kun tällä iällä uusia ystäviäkään ei helposti löydy. Nyt olen taas parisuhteessa ja se oli "ainoa" tapa poistaa yksinäisyys.

En ole tiennytkään että pitäisi ajatella jotain!

Olen varmaan kamala ihminen kun toisten parisuhteet ei kiinnosta tippaakaan.

Tai ehkä mulla on oma elämä :-)

Vierailija kirjoitti:

Etsii onnea aina muista ihmisistä eikä tajua, että ensin täytyy olla tyytyväinen itseensä ja viihtyä oman itsensä kanssa.

Tämä on muuten yksi urpoimpia väitteitä, mitä ihmiset hokevat miettimättä pätkääkään mitä sanovat, kunhan ovat kuulleet jostain ja pitävät sitä suurenakin viisautena. 

Se, että on parisuhteessa, ei tietenkään tarkoita, etteikö olisi tyytyväinen itseensä. Se, että ei ole parisuhteessa, ei ole todiste siitä, että viihtyy itsensä kanssa ja on tyytyväinen. Se, että parisuhteita päättyy tai alkaa, ei muuta tätä ihmisen perusolemusta mitenkään. Niinpä asia on täysin irrelevantti. Ihminen ei muutu itseensä tyytyväiseksi pidättäytymällä uusista suhteista, eikä hän rikkoudu ryhtyessään parisuhteeseen.