Te, keiden äiti on kuollut

Kertokaa joku jotakin, ihan mitä tahansa.

Olisin käynyt useammin tervehtimässä.

Soitellut useammin.

Nyt ei voi kysellä eikä kertoa enää kuulumisia.

Äitini kuoli 2v.sitten.

Ikävä yhä.

Olin tyytyväinen kuin kuoli. Oli henkinen taakka.

Vierailija kirjoitti:

Olisin käynyt useammin tervehtimässä.

Soitellut useammin.

Nyt ei voi kysellä eikä kertoa enää kuulumisia.

Äitini kuoli 2v.sitten.

Ikävä yhä.

Silloin, kun äitisi eli, oliko jokin syy, että et nähnyt niin usein? Onko ajattelisi muuttunut äitisi kuoleman jälkeen?

Ap

Äiti kuoli yht'äkkiä ,en ehtinyt hyvästelemään. Vieläkin on ikävä, vaikka kuolemasta on 10 vuotta. Äiti oli paras ystävä ja tukija. Toivottavasti vielä nähdään.

En tekisi mitään toisin. Olimme yhteydessä päivittäin ja lämmin side säilyi välillämme loppuun saakka. Ikävä on edelleen.

Äiti oli todella vaikea ihminen, mahdollisesti jonkin sortin narsisti. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa oli paljon lapsuudesta aikuisuuteen. Äidin kuolema oli helpotus.

Äitini oli vaikeasti muistisairas kuollessaan ja sairastanut pitkään. Hän pääsi kärsimyksistään viime syksynä. Mitään ei jäänyt sanomatta. Olen kiitollinen hänen rakkaudestaan.

Mulla oli äiti luonnevikainen ihminen. Rajaton ja epävakaa. Kadun huonoja välejä viimeisinä aikoina ennen diagnoosia. Mietin, että olisi pitänyt vaan purra hammasta ja kestää. Vaan eipä ollut kristallipalloa mistä katsoa, ettei aikaa enää paljoa ollut. Ehdimme selvittää välimme ennen hänen kuolemaansa, hän oli kuitenkin lapsuudessani ollut hyvä äiti. Ongelmat alkoi vasta kun aikuistuin ja aloin elää omaa elämääni. Hänen lyhyen sairausaikansa kävin usein auttamassa sen mitä osasin ja pystyin pitkän välimatkan takaa käymään.

Äidin kuoltua oli omituista huomata, että nyt ei ole enää ketään joka kertoisi asioita ja tapahtumia varhaislapsuudestani. Ikään kuin olisin menettänyt sen osan elämääni jota en itse muista. Se osa oli elossa äitini kautta. Kuin osa historiaani olisi pyyhitty pois. Se tunne on tosin hiljalleen kadonnut, mutta alkuun tuntui vahvana. Keskityn hyviin muistoihin, ja annan anteeksi kaiken niskaan lentäneen kuran.

Eniten toivon, että äiti olisi nyt vihdoinkin saanut rauhan.

Äiti on mielessä aina vaan.

14 v sitten menehtyi äkillisesti, niin kova shokki omaisille.

En olisi tehnyt mitään toisin.

Äiti pääsi pois täysissä voimissaan. Se oli hänen oma toiveensakin:

Ei laitokseen, sairaalaan, vanhana.

Äitini uusi mies ei pitänyt minusta ja sisarestani. Mitään ei voinut äidin kanssa kaksistaankaan puhella,aina oli mies läsnä. Ajattelu on ehkä muuttunut siten,että tiedän tehneeni kuitenkin parhaani. Silti monesti huono omatunto.

Vierailija kirjoitti:

Äitini uusi mies ei pitänyt minusta ja sisarestani. Mitään ei voinut äidin kanssa kaksistaankaan puhella,aina oli mies läsnä. Ajattelu on ehkä muuttunut siten,että tiedän tehneeni kuitenkin parhaani. Silti monesti huono omatunto.

Niin tämä siis vastaukseni ap:n kysymykseen 4/11

No ehkä olisin ollut vielä enemmän hänen kanssaan ja kertonut kuinka hyvä äiti oli. Kuoli nelikymppisenä, 18 vuotta sitten. Itse olin teini, olisinpa tuntenut pidempään. Olisin halunnut , että hän tietäisi, että minusta tuli ihan hyvä ihminen ja onnellinen.

Vietä hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa, toki oman ja mahd perheen jaksamisen rajoissa. Jos on sairaalassa tmv, niin mene vaikka viereen tekemään etätöitä tai lukemaan kirjaa tai lapsen kanssa pelailemaan jotain - jos siis muutoin käynnit jäisivät kovin lyhyiksi tmv. Kun ei sitä jutteluakaan ehkä niin riitä tuossa vaiheessa.

Nyt on aika kysyä, jos mitään kysyttävää on.

Anna hänelle mahdollisuus kysyä sinulta. Anna mahdollisuus vaikka jakaa korunsa/taulunsa etukäteen perillisille. Kerro hänelle, jos jokin hänen tavaransa on sinulle tärkeä ja ottaisit vaikka mielellään käyttöön, jos tämä on sellaista, mikä hänelle voisi olla merkityksellistä.

Kerro, miten aiotte häntä muistaa, mikä hänestä jää elämään läheisten mieliin ja arkeen. Tämä jäi itseltä tekemättä ja se harmittaa.

Kiitä ja sano, että rakastat.

100 päivää siitä, kun oma äitini nukahti ikiuneen, käsi kädessäni. Suru on iso, mutta vietimme paljon aikaa yhdessä ja viimeiset 48h (saattohoidossa) olimme veljeni kanssa vuorotellen koko ajan hänen vierellään. Lapsenlapset myös paljon. Se antaa suuren lohdun meille ja oli todella tärkeää hänelle.

Olisin puhunut enemmän. Äiti kuoli kun olin 35 vuotias 3 pienen lapsen äiti, oltiin paljon mummon luona ja mummo meillä. Harmittaa äidin puolesta kun viimeinen vuosi meni hoitojen takia siten ettei voinut elää loppuelämäänsä siten kuten olisi halunnut.

Äitiä on ikävä päivittäin, oli ja on elämäni tärkein ihminen tietyllä tavalla. Siitä jäi hyvä muisto kun äiti sai elää viimeisen hengenvetoon siten että ajatus ja pää toimi.

Suhde äitiin oli vaikea, kun hän ei kunnioittanut yksityisyyttäni ja aikuisuuttani. Takertumisen ja marttyyriksi heittäytymisen sijaan hänen olisi pitänyt hoidattaa päänsä. Sota-ajan lapsena hänellä ei ollut helppo lapsuus ja nuoruus.

Toki annoin hänelle anteeksi ja tajusin, ettei hänellä olisi ehkä ns. eväät riittäneet ongelmien käsittelyyn, kuten ne eivät riitä eräällä äitihullullakaan, joka täällä alvariinsa mesoo.

Itse olen paininut läpi terapian ja sovussa itseni, äitivainaani ja lähes kaiken kanssa. Ja jos en ajoittain olekaan, pääsen siitä kyllä äkkiä ja ilman katastrofeja ohi.

Näin äidin viimeksi -90 luvulla, muutti pois kun olin 10v.

En mennyt sairaalaan katsomaan eikä tuntunut miltään kun kuulin sen kuolleen.

Minun äitini kuoli yllättäen kun olin kolmekymppinen. Paljon suruaikana minua piinasivat kaikki tunteet, mm.syyllisyys siitä etten omistautunut äidillle enemmän. Että hänen viimeiset vuotensa olisivat olleet erityiset. Mutta syyllisyys oli turhaa, olin hänen kanssaan yhteydessä jopa keskimääräistä enemmän. Minulla oli oma elämä ja perhe. Olin myös onnekas kun minulla oli viisas ja rakastava äiti. Kiitollisuudella muistelen.

Olisin valittanut omista ongelmistani vähemmän (mulla oli vaikeaa just silloin muutenkin, kun äiti sairastui). Muuten en olisi tehnyt toisin. Nähtiin usein ja oltiin läheisiä. Ikävä on vieläkin, vaikka kuolemasta jo 15 vuotta.

Äitini kuoli yllättäen vajaa kaksi vuotta sitten. Olisin varmaan sanonut rakastavani häntä, vaikka sen tiesikin ja olimme löheiset. Lisäksi olisin halunnut vielä kysellä sukumme historiasta enemmän.