Lue keskustelun säännöt.
Olisitko onnellinen yksinkin?
13.06.2019 |
Ystäviä ja/parisuhdetta kaipaaville sanotaan aina, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinkin, ei saa tarvita muita ihmisiä, ei muut ihmiset tuo onnea jne.
Joten sinä jolla ON parisuhde, perhe, ystäviä jne- olisitko sinä ihan yhtä onnellinen ilman heitäkin, eli yksin? Tai vähintään niin onnellinen, ettet varsinaisesti kaipaisi muiden ihmisten seuraa, kuten yksinäisten pitäisi olla, jottei olisi "ripustautuva"?
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
No ihan sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, mitä nyt on töissä/opiskellessa ja sitten ystävien ja sukulaisten kanssa sosialisoimista.
Olisin, ja olen ollutkin tosi kauan. En edes olisi halunnut parisuhdetta, mutta satuin kuitenkin rakastumaan. Emme kuitenkaan asu yhdessä.
Läheisten ihmisten - erityisesti omien lasten - menettäminen olisi tietenkin ihan hirveää. Mutta jos ajatellaan, ettei heitä olisi koskaan ollutkaan, olisin ihan yhtä onnellinen kuin nytkin. Sinkku olen ollut jo neljännesvuosisadan siksi, ettei parisuhde sovi mun luonteelleni. Yksin olen asunut jo vuosia, koska lapset aikuisia ja maailmalla. Teen asioita hyvin mielelläni yksin, pikemminkin vähän harmittaa, jos joku (paitsi lapset perheineen) haluaa ängetä mukaan. Juttuseuraa olen aina saanut halutessani. Ei mulle juttuseuran tarvitse olla joku emotionaalisesti tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Useimmiten muutenkin tulee juteltua lähinnä työkavereiden ja naapureiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
No ihan sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, mitä nyt on töissä/opiskellessa ja sitten ystävien ja sukulaisten kanssa sosialisoimista.
No ethän sinä silloin olisi onnellinen yksin, jos kuitenkin kaipaisit päivittäistä/viikottaista ystävien ja sukulaisten seuraa.
Yksin olemisella en tarkoita sinkkuutta! Vaan olemista ilman ihmissuhteita. Eli olisitko yhtä onnellinen ilman ihmissuhteita, kuten yksinäisille aina neuvotaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Läheisten ihmisten - erityisesti omien lasten - menettäminen olisi tietenkin ihan hirveää. Mutta jos ajatellaan, ettei heitä olisi koskaan ollutkaan, olisin ihan yhtä onnellinen kuin nytkin. Sinkku olen ollut jo neljännesvuosisadan siksi, ettei parisuhde sovi mun luonteelleni. Yksin olen asunut jo vuosia, koska lapset aikuisia ja maailmalla. Teen asioita hyvin mielelläni yksin, pikemminkin vähän harmittaa, jos joku (paitsi lapset perheineen) haluaa ängetä mukaan. Juttuseuraa olen aina saanut halutessani. Ei mulle juttuseuran tarvitse olla joku emotionaalisesti tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Useimmiten muutenkin tulee juteltua lähinnä työkavereiden ja naapureiden kanssa.
Mutta olisitko ihan yhtä onnellinen, jos nämä työkaverit ja naapurit tai kukaan muukaan ei haluaisi jutella kanssasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
No ihan sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, mitä nyt on töissä/opiskellessa ja sitten ystävien ja sukulaisten kanssa sosialisoimista.
No ethän sinä silloin olisi onnellinen yksin, jos kuitenkin kaipaisit päivittäistä/viikottaista ystävien ja sukulaisten seuraa.
Yksin olemisella en tarkoita sinkkuutta! Vaan olemista ilman ihmissuhteita. Eli olisitko yhtä onnellinen ilman ihmissuhteita, kuten yksinäisille aina neuvotaan?
Avauksessasi sanottiin, että yksinäisille ihmisille sanotaan, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinKIN. Minusta se ei todellakaan tarkoita sitä, että ihmisen pitää jättäytyä erakoksi, joka ei koskaan ole tekemisissä muiden ihmisten kanssa, vaan sitä, että voi myös nauttia siitä omasta seurastaan ja yksinäisyydestä.
En siis vastannut sinun erikoisen tulkintasi mukaan, vaan sen mukaan, mistä oikeasti on kyse. Ja kyllä, voisin olla onnellinen, koska en ole koskaan kaivannut jatkuvasti seuraa, vaan aina arvostanut myös yksinoloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
No ihan sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, mitä nyt on töissä/opiskellessa ja sitten ystävien ja sukulaisten kanssa sosialisoimista.
No ethän sinä silloin olisi onnellinen yksin, jos kuitenkin kaipaisit päivittäistä/viikottaista ystävien ja sukulaisten seuraa.
Yksin olemisella en tarkoita sinkkuutta! Vaan olemista ilman ihmissuhteita. Eli olisitko yhtä onnellinen ilman ihmissuhteita, kuten yksinäisille aina neuvotaan?
Avauksessasi sanottiin, että yksinäisille ihmisille sanotaan, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinKIN. Minusta se ei todellakaan tarkoita sitä, että ihmisen pitää jättäytyä erakoksi, joka ei koskaan ole tekemisissä muiden ihmisten kanssa, vaan sitä, että voi myös nauttia siitä omasta seurastaan ja yksinäisyydestä.
En siis vastannut sinun erikoisen tulkintasi mukaan, vaan sen mukaan, mistä oikeasti on kyse. Ja kyllä, voisin olla onnellinen, koska en ole koskaan kaivannut jatkuvasti seuraa, vaan aina arvostanut myös yksinoloa.
Ei, kyllä tuolla neuvolla tarkoitetaan että pitää ensin olla onnellinen yksin, ennen kuin ansaitsee muiden seuraa. Kysymykseni muotoilu tarkoitti, että olisitko yhtä onnellinen ilman nykyisiä tai mitään muitakaan ihmissuhteita. .
Eiköhän kaikki halua olla välillä itsekseen. YKsinäisiltä vain usein vaaditaan sitä, että pitäisi olla onnellinen, vaikka joutuisi vasten tahtoaan olemaan ihan koko ajan yksin.
Ekstroverttinä ihmisenä en ole koskaan ymmärtänyt sanontaa: "Ihmisen pitää osata olla yksin." Tai että "Vahva ihminen pärjää yksinkin."
Hyvä se on introvertin tai peräti erakon niin sanoa muidenkin puolesta. En ole läheisriippuvainen. Olen osannut lähteä huonosta suhteesta, enkä ole kelpuuttanut ketä tahansa. Saan mainiosti kulumaan aikani yksin kotona, mökillä tai vaikka ulkomailla.
Silti olen kokenut kaikki elämäni hienoimmat hetket yhdessä muiden ihmisten kanssa. Niinpä olen aina vaalinut ystävyys- ja parisuhteitani. Ja jos suhde on kariutunut, olen melko pian löytänyt uuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ekstrovertti. kirjoitti:
Ekstroverttinä ihmisenä en ole koskaan ymmärtänyt sanontaa: "Ihmisen pitää osata olla yksin." Tai että "Vahva ihminen pärjää yksinkin."
Hyvä se on introvertin tai peräti erakon niin sanoa muidenkin puolesta. En ole läheisriippuvainen. Olen osannut lähteä huonosta suhteesta, enkä ole kelpuuttanut ketä tahansa. Saan mainiosti kulumaan aikani yksin kotona, mökillä tai vaikka ulkomailla.
Silti olen kokenut kaikki elämäni hienoimmat hetket yhdessä muiden ihmisten kanssa. Niinpä olen aina vaalinut ystävyys- ja parisuhteitani. Ja jos suhde on kariutunut, olen melko pian löytänyt uuden.
Sama juttu, ja siksi onkin tuskaa olla vuodesta toiseen yksin. Ja silti pitäisi olla onnellinen, koska "normaali ihminen on yhtä onnellinen yksin!"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisten ihmisten - erityisesti omien lasten - menettäminen olisi tietenkin ihan hirveää. Mutta jos ajatellaan, ettei heitä olisi koskaan ollutkaan, olisin ihan yhtä onnellinen kuin nytkin. Sinkku olen ollut jo neljännesvuosisadan siksi, ettei parisuhde sovi mun luonteelleni. Yksin olen asunut jo vuosia, koska lapset aikuisia ja maailmalla. Teen asioita hyvin mielelläni yksin, pikemminkin vähän harmittaa, jos joku (paitsi lapset perheineen) haluaa ängetä mukaan. Juttuseuraa olen aina saanut halutessani. Ei mulle juttuseuran tarvitse olla joku emotionaalisesti tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Useimmiten muutenkin tulee juteltua lähinnä työkavereiden ja naapureiden kanssa.
Mutta olisitko ihan yhtä onnellinen, jos nämä työkaverit ja naapurit tai kukaan muukaan ei haluaisi jutella kanssasi?
Hyvä kysymys. Vaikea kuvitella tilannetta, jossa työkaverit istuisivat täysin hiljaa kahvihuoneessa tai lounaalla, koska minä olen paikalla. Tai tilannetta, jossa työkaveri istuu jopa 10 tuntisen lennon ajan vieressäni sanomatta sanaakaan. Eikä puhu mitään, vaikka jaamme myös hotellihuoneen työreissuilla. Tai että naapurit minut nähdessään kiirehtisivät nopeasti sisälle ja palaisivat takaisin pihatöihin vasta, kun minä olisin poistunut näköpiiristä. Tai että kantabaarissa kukaan ei sanoisi mulle sanaakaan... ei edes henkilökunta. En tosiaan tiedä, miltä silloin tuntuisi. Ainakin työmatkat hankaloituisivat todella paljon, jos ei pystyisi edes sopimaan, millä lennolla mennään, koska toinen kieltäytyisi keskustelemasta kanssani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisten ihmisten - erityisesti omien lasten - menettäminen olisi tietenkin ihan hirveää. Mutta jos ajatellaan, ettei heitä olisi koskaan ollutkaan, olisin ihan yhtä onnellinen kuin nytkin. Sinkku olen ollut jo neljännesvuosisadan siksi, ettei parisuhde sovi mun luonteelleni. Yksin olen asunut jo vuosia, koska lapset aikuisia ja maailmalla. Teen asioita hyvin mielelläni yksin, pikemminkin vähän harmittaa, jos joku (paitsi lapset perheineen) haluaa ängetä mukaan. Juttuseuraa olen aina saanut halutessani. Ei mulle juttuseuran tarvitse olla joku emotionaalisesti tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Useimmiten muutenkin tulee juteltua lähinnä työkavereiden ja naapureiden kanssa.
Mutta olisitko ihan yhtä onnellinen, jos nämä työkaverit ja naapurit tai kukaan muukaan ei haluaisi jutella kanssasi?
Hyvä kysymys. Vaikea kuvitella tilannetta, jossa työkaverit istuisivat täysin hiljaa kahvihuoneessa tai lounaalla, koska minä olen paikalla. Tai tilannetta, jossa työkaveri istuu jopa 10 tuntisen lennon ajan vieressäni sanomatta sanaakaan. Eikä puhu mitään, vaikka jaamme myös hotellihuoneen työreissuilla. Tai että naapurit minut nähdessään kiirehtisivät nopeasti sisälle ja palaisivat takaisin pihatöihin vasta, kun minä olisin poistunut näköpiiristä. Tai että kantabaarissa kukaan ei sanoisi mulle sanaakaan... ei edes henkilökunta. En tosiaan tiedä, miltä silloin tuntuisi. Ainakin työmatkat hankaloituisivat todella paljon, jos ei pystyisi edes sopimaan, millä lennolla mennään, koska toinen kieltäytyisi keskustelemasta kanssani.
Welcome to my world. Kai sen verran omaat mielikuvitusta, että osaisit valita että ottaisitko mieluummin tuon skenaarion vai nykytilanteesi?
Jos leikitään että perheeni ei poistuisi vaan niitä ei olisi koskaan ollutkaan olisin varmasti onnellinen yksin. Koen ihmisten seuran tpsi kuormittavaba ja olisin varmasti vallan tyytyväinen yksinkin. Etenkin jos minulla olisi varaa pitää taloni ja puutarhani yksinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En, puoliso ja lapset (tässä järjestyksessä) on minulle kaikki kaikessa. Kaverit eivät tyydyttäisi tätä tarvetta.
Elin sinkkuna vuosikausia ja muistelen niitä(kin) aikoja enimmäkseen hyvin onnellisina. Ystäviä minulla on aina ollut ja se on sekä antoisaa että introvertille myös voimia vievää.
Vierailija kirjoitti:
Jos leikitään että perheeni ei poistuisi vaan niitä ei olisi koskaan ollutkaan olisin varmasti onnellinen yksin. Koen ihmisten seuran tpsi kuormittavaba ja olisin varmasti vallan tyytyväinen yksinkin. Etenkin jos minulla olisi varaa pitää taloni ja puutarhani yksinkin.
Mikä on pisin aika kun olet ollut ilman mitään ihmiskontakteja kaupan kassaa lukuunottamatta? Jos et pidä ihmisistä niin miksi hankit perheen, kaiketi halusit lähellesi ihmisiä?
Onnellisempi olisin kun olisi rakas kainalossa ja omia lapsia. En silti haaveile ranteiden aukomisestakaan.
En.
Mä en oo elämässäni ikinä toivonut mitään muuta kuin rakkaussuhdetta. Ihan lapsesta asti.
Meinas lähtee henkikin kun ei tullut suhdetta elämään, mietin vain että rakkautta olisi antaa mutta kukaan ei oo ottamassa vastaan.
Kyllä ystäville olin ystävällinen ilman taka-ajatuksia, niin kaikki koki että säälistä annan lahjoja yms. Tuntu todella pahalta kun olen aina ollut sellainen ja nautin siitä kun saan toiset iloiseksi.
Onnekseni löysin miehen ja ollaan oltu 5 vuotta yhdessä.
Oon ehkä säälittävä, mutta kun on niin vahva tunne rakkaudesta, ettei henkikään kulje.
Ja oon ihan onnellisesta perheestä lähtösin.
Vierailija kirjoitti:
Elin sinkkuna vuosikausia ja muistelen niitä(kin) aikoja enimmäkseen hyvin onnellisina. Ystäviä minulla on aina ollut ja se on sekä antoisaa että introvertille myös voimia vievää.
Moni näkyikin sekoittaneen käsitteen "yksin" koskemaan vain sinkkuutta. Tarkoitin ihan oikeasti yksin elämistä, ilman sukulaisia tai ystäviä tai kavereita= kuinka moni olisi onnellinen?
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.