Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä muilla vähän alle nelikymppisillä tunne, että "tuun vielä tekeen jotain suurempaa"
06.06.2019 |
Lähinnä töiden, tai miksi nyt ei jonkun muunkin suhteen.
Ja vaikkei yhtään ole käryä, että mitä "se jokin" on, uusi parempi työ, kirjan kirjoittaminen, ulkomaille muutto, joku iso projekti ...mitä tahansa.
Mulla on ollut aina tämmönen olo, nyt taas vahvemmin pinnalla, ehkä kun nykyiset työt hoitoalalla uuvuttaa, ja olen paljon miettinyt, että vielä ehtisi ehkä opiskella tai vaihtaa alaa.
Mutta tästä tunteesta, mietin onko muillakin tällainen olo, että jotain isoa vielä saavuttaa, kuuluuko se ihan normaalisti ihmismieleen?
Kertooko se ehkä intuitiivisesti, että jotain on todella tulossa, vai onko tämä vain jokin "defenssi", suojaa minua siltä masentavalta vaihtoehdolta, että mitään uutta ei ole tulossa, elämä on tätä samaa p*skaa hoitoalaa enkä koskaan tule tekemään mitään sen kummempaa.
Kommentit (31)
Kuulostaa joltain Breivikin jutuilta "tuun vielä tekeen jotain suurempaa". :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli kun olin alle 20. Sitten kolmikymppisenä tajusin ettei mitään erikoista tule koskaan tapahtumaan.
Olin 15-30 vuotiaana todella aktiivinen harrasteporukassa ja tein siinä paljon töitä että saisin kuuluisuutta ja huomiota. Sainkin sitä, mutta koskaan ei tullut sitä läpimurtojuttua jolla olisi päässyt vähän kuin lyömään läpi maailmalle.
Myöhemmin olen ymmärtänyt etten vain ollut tarpeeksi hyvä. Ahkeruus oli korvannut puutteet eli olin vain todella tuottelias joka jaksoi puurtaa ja puurtaa.
Sittemmin kun aloitin työuran tuosta harrastuksesta olit ohella paljon hyötyä. Nyt kuitenkin kun on perhe ei jää enää aikaa harrastaa. Olen ollut ulkona tuosta harrasteporukasta jo monta vuotta. Vähän sääli sillä kysyvät sinne takaisin ja tykkäisin olla mukana...
Ei. Eikä ole työnantajillakaan. Kutsu työhaastatteluun olisi jo maailman mullistus. Tosi hyvä jos sulla on ja onhan se hoitoalalla työskentelykin varmaan tavaallaan aika arvokasta työtä, vaikka ei ehkä aina siltä tunnukkaan.
Ei todellakaan ole. Ihan keskityn tavalliseen elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitin AMK:ssa 37-vuotiaana, työn ohessa opiskelin. Oli vaan tarve päästä pois "Siwan kassalta". Sain heti valmistumisen aikoihin uuden vakituisen työn jossa viihdyn hyvin. Ei iltatyötä eikä viikonloppuvuoroja 😊
Olen tyytyväinen itseeni että uskalsin ottaa tuon askeleen kohti muutosta.
Joo, onhan sitä nuorena kaikenlaisia hormonaalisia harhoja. Se menee kyllä ohi kun pääset sinne viidenkympin korville, ja tajuat, että on saavutus jo olla elossa. Tuo on ihan rauhasperäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vielä jonain päivänä näytän kaikille oman mahtavuuteni! Pystymetsästä noussut taiteilija (siis minä) lyö kaikki ällikällä ja täyttää stadionit ja blogosfäärin!
Ei. Odotan lähinnä asuntolainan viimeistä maksuerää, lasten kasvamista ja ensi viikonloppua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on. Ap, tunnistan (tai luulen tunnistavani) ihan justiinsa sen mistä puhut. Tuttuja fiiliksiä! Iän myötä tosin kuvitelmat siitä, mitä tuo "suuri" olisi, ovat muuttuneet eri tyyppisiksi kuin nuorempana, mutta eivät ole kuitenkaan minnekään kadonneet.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on. Ap, tunnistan (tai luulen tunnistavani) ihan justiinsa sen mistä puhut. Tuttuja fiiliksiä! Iän myötä tosin kuvitelmat siitä, mitä tuo "suuri" olisi, ovat muuttuneet eri tyyppisiksi kuin nuorempana, mutta eivät ole kuitenkaan minnekään kadonneet.
No kiva sentäs että jollakin muillakin samaa 😄
Toisaalta myös se "innostaa" ettei kaikilla ole tätä fiilistä, ehkä se kertoo siitä, että mun kannattaa pyrkiä vielä eteenpäin ja löytämään se joku muu, oma juttu, kun tämmönen polte vielä on.
...tai sitten tämä kohta multakin tasoittuu, tiedä siitä..
Mutta en tosiaan tiedä vielä mikä se mun suuri juttuni on. Lähdenkö pyrkimään yliopistoon, vai vuodeksi selviytymään erämaahan tai keskelle metsää. Luultavasti jotain näiden väliltä, he he.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene meren ääreen ja kuuntele tuulen tuoksua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on. Ap, tunnistan (tai luulen tunnistavani) ihan justiinsa sen mistä puhut. Tuttuja fiiliksiä! Iän myötä tosin kuvitelmat siitä, mitä tuo "suuri" olisi, ovat muuttuneet eri tyyppisiksi kuin nuorempana, mutta eivät ole kuitenkaan minnekään kadonneet.
No kiva sentäs että jollakin muillakin samaa 😄
Toisaalta myös se "innostaa" ettei kaikilla ole tätä fiilistä, ehkä se kertoo siitä, että mun kannattaa pyrkiä vielä eteenpäin ja löytämään se joku muu, oma juttu, kun tämmönen polte vielä on.
...tai sitten tämä kohta multakin tasoittuu, tiedä siitä..Mutta en tosiaan tiedä vielä mikä se mun suuri juttuni on. Lähdenkö pyrkimään yliopistoon, vai vuodeksi selviytymään erämaahan tai keskelle metsää. Luultavasti jotain näiden väliltä, he he.
Ap
Ehkä nuo fiilikset johtuvat tyytymättömyydestä omaan nykyiseen/tähän astiseen elämään. Luulen että mulla ainakin on niin. Sellaista itsensä etsimistä jne. Minäkään en tiedä vielä(kään) mikä mun suuri juttu olisi. Olen ihan tyytyväinen työhöni, mutta ei se mikään unelmatyö ole. Hirveän vaikea sanoa mikä se unelmatyö olisi, kun olen aina ollut kiinnostunut monista eri asioista, mutta en mistään yli muiden. Joten pysynpä sitten nykyisessä työssäni kun en tiedä mikä olisi sen parempaakaan.
Mulla nuo tuntemukset liittyvät kyllä elämään yleisemminkin eikä vain työhön. En mä mistään kuuluisuudesta tms. haaveile, ehkä enemmänkin ajattelen että vielä jonain päivänä elän ihan oikeasti itseni näköistä elämää, vielä jonain päivänä "todellinen minäni" tulee kunnolla esiin ja että olen vasta matkalla siihen... tuon tyyppisiä juttuja. No, ehkä jonkun verran sitäkin että jonain päivänä teen vielä jotain "suurta" (realistina ymmärrän kyllä että tuskin teen... mutta toisaalta eikö se ole hyvä haaveilla!).
t. nro 11
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On, tosin olen jo yli 40. Silti tuo ajatus on se draivi, jonka avulla ponnistelen eteenpäin. En jaksaisi elämää ilman tavoitteita.
Mulla on ap, ja olen tehnyt vuosia hommia tuli perseen alla sen toteuttamiseen vaikken ihan tarkkaan edes tiedä määränpäätä. Joku magneetti mua kuitenkin vetää eikä päästä irti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on. Ap, tunnistan (tai luulen tunnistavani) ihan justiinsa sen mistä puhut. Tuttuja fiiliksiä! Iän myötä tosin kuvitelmat siitä, mitä tuo "suuri" olisi, ovat muuttuneet eri tyyppisiksi kuin nuorempana, mutta eivät ole kuitenkaan minnekään kadonneet.
No kiva sentäs että jollakin muillakin samaa 😄
Toisaalta myös se "innostaa" ettei kaikilla ole tätä fiilistä, ehkä se kertoo siitä, että mun kannattaa pyrkiä vielä eteenpäin ja löytämään se joku muu, oma juttu, kun tämmönen polte vielä on.
...tai sitten tämä kohta multakin tasoittuu, tiedä siitä..Mutta en tosiaan tiedä vielä mikä se mun suuri juttuni on. Lähdenkö pyrkimään yliopistoon, vai vuodeksi selviytymään erämaahan tai keskelle metsää. Luultavasti jotain näiden väliltä, he he.
Ap
Minulla on myös edelleenkin sellainen olo! Tiedän, että minussa on potentiaalia, mutta suurin osa energiastani menee nuorimman, hieman erityisen, lapseni hoitoon. Muutaman vuoden päästä voin enemmän panostaa. Olen jo saavuttanut tällä alalla sellaisia pieniä tunnustuksia hyvin pienellä panostuksella, että tiedän ettei tämä ole vain omaa pään sisäistä harhaisuutta :). Tosin odotukseni niiden saavutusten suhteen ovat kyllä asettuneet hieman alemmaksi iän myötä, mutta yhtä kaikki, haluan vielä pinnistää itsestäni lisää. Sehän on kivaa kun innostuu vielä uusista haasteista! Olen 45 vuotta.
Tämä sama riittämättömyyden tunne tuntuu olevan hyvin normaali tila tämän vuosituhannen ihmisille. On tehtävä jotain suurta ja mullistavaa jotta tuntisi olevansa merkityksellinen. Se tyhjyys kuitenkin kumpuaa jostain ihan muualta eikä sitä millään vuorikiipeilyllä tai muilla "sankariteoilla" saada täytettyä
Mulla ollut ihan lapsesta saakka sellainen tunne takaraivossa että tulen tekemään jotain suurta.
Oon 30v enkä vielä oo ku lihonu eli oon suurta.
Mutten usko että se ajatus oli vain tuo.
Mua kiusattiin koulussa ja ei ollut vain yhtä harrastusta.
Oon aina halunnu muuttaa maailmaa.
Ehkä mä joskus jotain teen, elämä on vielä edessä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä sama riittämättömyyden tunne tuntuu olevan hyvin normaali tila tämän vuosituhannen ihmisille. On tehtävä jotain suurta ja mullistavaa jotta tuntisi olevansa merkityksellinen. Se tyhjyys kuitenkin kumpuaa jostain ihan muualta eikä sitä millään vuorikiipeilyllä tai muilla "sankariteoilla" saada täytettyä
Aivan näin. Elämme narsismin aikakautta. Itseä esitellään ja kalastellaan tykkäyksiä, huomiota ja tunnustusta. Minä minä!
Ap, kyllä se defenssiltä vaikuttaa. Mutta jos tosissasi haluat muuttaa elämääsi jotenkin, esim. etsiä mielekkäämpää työtä, niin tee se ihmeessä. Elä epäröi. Suuruushaaveet ei myöskään ole ennuste. Mutta se voi olla pieni vihje, että potentiaalia sinusta on muuhunkin. Esim toiseen työhön, joka tuntuu sopivammalta.
Eipä oikeastaan, kuvittelen lähinnä tämän saman hinkutuksen jatkuvan hautaan saakka, vaikka eihän se ole mahdollista kun muutoksia tulee pakostakin jossain vaiheessa.