Miten luonnehtisit suhdettasi vanhempiisi?

up

Sitä ei ole.

Äitini kuoli 47v iässä, isäno on alkkis joka asuu 500km päässä enkä ole hänen kanssaan ollut tekemisissä sen jälk kun vanhempani erosivat ollessani 10v satunnaisia puheluita lukuunottamatta ja ed puhelusta vuosia.

Siskoni etääntyi minusta äitimme kuoleman jälkeen eikä olla vuosiin oltu yhteyksissä, veljeni asuu käsittääkseni siellä kotiseudulla päin eikä olla väleissä.

Ei ole. Molemmat vanhemmat kuolleet.

Mulla on erittäin läheiset ja lämpimät välit niin vanhempiini kuin isosiskoonikin. Aivan kuten aikuisiin lapsiini, miniääni, siskoni lapsiin sekä heidän puolisoihinsa ja lapsiinsakin. Ollaan aika sukurakasta sakkia. Koska vanhempani ovat jo yhdeksänkymppisiä, siskoni ja minä (kuudenkympin molemmin puolin) olemme nyt vuorostamme suvun "kantava voima" eli vanhukset saavatkin olla jo vanhuksia, nuoret nuoria ja lapset lapsia. 

En ollut lapsenakaan kaikista helpoin lapsi ja olen sen jälkeenkin elänyt aika oman pääni mukaan. Tehnyt joskus uhkarohkeitakin asioita, mutta selvinnyt aina kuin kissa jaloilleni. Varmasti aiheutin aikoinaan huolta ja murhetta vanhemmilleni, mutta koskaan he eivät kieltäneet mua eivätkä olisi jättäneet mua pulaan, jos sellaiseen olisin joutunut. Ovat varmaan ajatelleet, että no kantapään kautta se tuokin oppii. Siskoni on aina ollut paljon "helpompi tapaus". 

Nyt tietysti viime vuosina tilanne on kääntynyt niin, että vanhempanikin pyytävät multa neuvoja ja apua. Olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja, mikä tietenkin on ollut eduksi, kun on pitänyt jotain vanhempien terveyteen liittyviä asioita hoitaa. Ja noin muutenkin meillä on lähisuvussa tapana konsultoida sitä, jolla on asiantuntemusta. 

Tulen aina olemaan vanhemmilleni heidän lapsensa ja he minulle vanhempani, mutta ei kuitenkaan siten, että olisin alaikäinen ja he aikuisia. 

Etäisen viileä, muodollinen ja vähän tulehtunutkin. En pidä kyseisestä ihmisestä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole. Molemmat vanhemmat kuolleet.

Entä ennen heidän kuolemaansa?

Muutin opiskeluiden ja töiden perässä satojen kilometrien päähän. Välit on neutraalin asialliset, en kerro läheskään kaikkia asioitani. Aikuistuin ja itsenäistyin.

Vierailija kirjoitti:

Muutin opiskeluiden ja töiden perässä satojen kilometrien päähän. Välit on neutraalin asialliset, en kerro läheskään kaikkia asioitani. Aikuistuin ja itsenäistyin.

Onko omien asioiden salailu itsenäisyyden merkki?

Läheiset ja lämpimät välit. Avoimet, puhutaan vaikeistakin asioista ja ongelmista jos niitä on. Puolin ja toisin, olen huomannut ilokseni että nyt kun vanhemmat hoitavat ikääntyneitä vanhempiaan niin mielellään jakavat niitä hankalampiakin juttuja minulle, on kiva että voi olla tuki vanhemmilleen siinä missä he tukevat minua.

Ei aina ollut läheiset välit, teininä etäännyin vanhemmista paljon enkä juurikaan asioistani puhunut. Omilleni muutettua vähitellen välit parani. Nykyisin koen että äitini on kaikkein läheisin ihminen minulle ja hänen kanssaan voi puhua mistä tahansa. Eräässä mielessä paras ystäväni.

Koen että kohtelevat kuin vertaistaan, aikuisena ihmisenä, mutta toki olen heille aina myös lapsensa. Ei kuitenkaan mene niin että taantuisin lapseksi jälleen tai he komentelisivat kuin lasta. Ja myös sisaruksiin on aina ollut lämpivät ja läheiset välit. 

Asialliset. Äitiin, joka elää, asutaan niin lähekkäin ja tavataan päivittäin. Tietää kyllä asioitani aika paljon, mutta mitenkään läheiseksi en häntä tunne.

Isäni kanssa olin läheisempi, vaihdettiin enemmän ajatuksia.

Täytyy myöntää, että ystäville ajatuksista avaudun enemmän ja nykyisin myös serkuille, joiden kanssa samassa tilanteessa, vanhenevat vanhemmat tarvitsevat apua, mutta eivät sitä tunnusta.

Nro 4 jatkaa: valikoin kuitenkin asiat, joista vanhempieni kanssa puhun. Jos mulla on vaikkapa omaan terveyteeni liittyviä huolia, en halua huolestuttaa sen paremmin vanhempiani kuin lapsianikaan. Niistä puhun siskoni kanssa. Joidenkin asioiden salailu ei siis liity äiti-lapsi -asetelmaan vaan siihen, että en halua huolestuttaa. Siskoni kanssa olemme samaa ikäluokkaa ja toistemme krempat ja huolet ihan normaaleja tähän ikään kuuluvia. 

Vanhempien ja sisarusten kanssa oikein lämpimät välit on. Joskus voi mennä pitkiäkin aikoja, ettei olla yhteyksissä mutta tavatessa ollaan kuitenkin aina samalla aaltopituudella. Jokaisen kanssa on vähän eri jutut, mitä jutellaan, mutta periaatteessa ei ole aihetta mistä ei voisi keskustella.

Ihan tärkeimpiä ihmisiä elämässäni ovat edelleen, vaikka minulla on oma perhekin jo.