Lue keskustelun säännöt.
Vanhojen traumojen käsittely ja suhteet vanhempiin
21.05.2019 |
Olen elänyt monella tavoin traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden, vaikein vaihe oli noin 14-15-vuotiaana. Vuosikymmenet kuvittelin selvinneeni kokemuksistani hyvin ja täysjärkisenä, mutta nyt yhtäkkiä traumat puskevatkin pintaan. Oletan tämän johtuvan siitä, että omat lapseni ovat nyt teini-iässä ja heitä katsoessaan koen jotain "itsemyötätuntoa" omaa teiniminääni kohtaan. Omien teinien kautta ikään kuin konkretisoituu, kuinka väärin se kaikki fyysinen ja psyykkinen pahoinpitely oli.
Nyt kun käyn näitä tunteita läpi näin jälkijunassa, oma suhde vanheneviin vanhempiini mutkistuu. Koko aikuisikäni olen elänyt ikään kuin lapsuuteni ja nuoruuteni olisi ollut melko normaali. Olen pitänyt yhteyttä vanhempiini, äitini kanssa olen jollain tavoin jopa läheinen (vaikka en kuitenkaan). Mutta nyt kun paha olo puskee pintaan, haluaisinkin ottaa etäisyyttä vanhempiini. He eivät sitä tässä vaiheessa ymmärtäisi (vaikka tuskinpa olisivat ymmärtäneet ennenkään). Joskus olen yrittänyt käydä keskustelua menneisyyden asioista vanhempieni kanssa, tuloksetta.
Onko kukaan käynyt läpi vastaavaa tilannetta? Millä tavalla tilanne kehittyi - pääsitkö traumojen yli ja jatkoit näennäisen normaalia yhteydenpitoa vanhempiisi? Vai laitoitko välit poikki tai otit ainakin etäisyyttä? Auttoiko se?
Kommentit (9)
Itse kävin terapian, ja vaikka välit vanhempiini olivat aina asialliset ja hyvätkin, en ottanut heidän kanssaan menneisyyttä juurikaan enää puheeksi. Etäisyys tuli tietysti sitä kautta, että minä ajattelen omia ajatuksiani joista vanhemmat eivät koskaan saa tietää - eikä heidän tarvitsekaan. Terapian kautta käsittelin vanhempieni minuun kohdistamat väärät odotukset, laiminlyönnit ja heidän aiheuttamansa kivut minulle, mutta opin samalla myös ymmärtämään mistä ne juontuivat. Ehkä terapia teki minusta sietävämmän tyttären, mutta joka tapauksessa se teki ainakin siedettävämmän äidin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat on aikansa lapsia. Silloin ei ollut nettiä josta kysellä.
Sotien jälkeen keskityttiin työntekoon eikä tunteista puhuttu.
Mieluusti näkisimme vanhemmat fiksuina ja vahvoina, mutta oikeasti ne on ollut nuoria ja ymmärtämättömiä.
Ymmärryksen etsintä sieltä missä sitä ei ole, on ajanhukkaa.
Päästä irti, ja käsittele asia ulkopuolisten kanssa.
Yhteydenpidon voi rajata joulukorttiin.
Tärkeintä on että tiedostat ne tunteet jotka nousee. Paljon apua voit saada kirjasta: Tunne lukkosi . Siinä autetaan tunnistamaan ja ymmärtämään miksi jotkut tilanteet herättää pahaa oloa. Suosittelen sitä lämpimästi 🙂.
Olen itse saanut suht normaalin kasvatuksen mutta ilman äidin syliä. Olen nyt 52-vuotias. Omien lasten synnyttyä jouduin kovasti tekemään töitä sen eteen että en torjunut heidän tunne-elämän tarpeitaan. Vanhimman kohdalla koen epäonnistuneeni aika lailla, mutta nyt kun hän on aikuinen olemme puhuneet asiasta ja olen antanut hänen kertoa vapaasti miltä minun käytökseni on hänestä tuntunut. Meillä on nyt läheiset välit ja olenkin sanonut että lapset kasvattavat minua vieläkin. On todella hienoa huomata itsessä mahdollisuus muutokseen. Se mitä lapset eniten tarvitsevat on turvallinen ja myönteinen ilmapiiri. Jokainen meistä tekee virheitä, aina voi ja täytyy pyytää anteeksi, lapset kyllä ymmärtävät varsinkin jos he näkevät että emme hyväksy omaa väärää käytöstä (olipa se sitten henkistä tai fyysistä laiminlyöntiä). Omalle äidilleni olen antanut siinä mielessä anteeksi että en anna enää niiden torjutuksi tulemisen tunteiden hallita itseäni. Tiedän ettei äitini tule muuttumaan enkä tule koskaan saamaan hänen ehdotonta hyväksyntäänsä, mutta en halua siirtää sitä tunnetta omille lapsilleni. Teen äitini hyväksi sen mitä kohtuullisesti voin ja pidän kiinni oikeudestani ajatella ja toimia omalla tavallani ja omilla ehdoillani.
En tiedä vastasiko tämä sinun herättämiisi kysymyksiin, ehkä jotain apua tästä kuitenkin on. Toivon sinulle voimia lasten kanssa ja muista että ...siulla on oikeus siun ommiin tunteisiin 🤗
On ehkä turhaa ottaa asioita puheeksi vanhempiesi kanssa koska he ovat ilmeisesti jo iäkkäitä ja kun tapaatte puhukaa ennemminkin asioista mistä he haluavat puhua. Ovathan he lastesi isovanhempia joten ei ole hyvä ajatus katkaista välejä. Käy itse puhumassa jonkun ulkopuolisen kanssa.
Olisi se vaan ihanaa jos kaikki oikeat ongelmat olisi jossain 30-40-vuoden päässä historiassa.
Mitäs sitten teette kun hirviövanhemmat menevät kuolemaan? Minäpä kerron. Pyöritätte vielä 70-vuotiaina tätä samaa komediaa. Meillä on suvussa tällainen ja ongelmat jo ajat sitten kuolleen äitinsä kanssa edelleen elämän tärkein juttu. Voihan sitä elämänsä kai noinkin viettää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No. Minä pilasin sen hetkisen elämän täysin. Syöksin sen kaiken vihan ja tuskan vasten vanhempia. Huusin ja haukuin sekä kerroin. Aikuisena. Pidin etäisyyttä, vanhemmat jätti rauhaan. Aikaa meni vuosi, käsittelin yksin sitä kaikkea omassa päässä. Aloin ottamaan kontaktia takaisin vanhempiin, jankkasin kauan niitä omia asioita ja pakotin vanhemmat kuuntelemaan. Nyt alkaa olemaan jo siedettävää. Vaikken enää halua sen enempää olla tekemisissä. Tämän kaiken tein vain että en enää heidän kuoltua pitäisi omassa kehossa ja mielessä sitä kaikkea.
Melkoinen homma mutta kyllä se kannatti kai.
Vierailija kirjoitti:
... Vanhimman kohdalla koen epäonnistuneeni aika lailla, mutta nyt kun hän on aikuinen olemme puhuneet asiasta ja olen antanut hänen kertoa vapaasti miltä minun käytökseni on hänestä tuntunut. Meillä on nyt läheiset välit ja olenkin sanonut että lapset kasvattavat minua vieläkin. On todella hienoa huomata itsessä mahdollisuus muutokseen. Se mitä lapset eniten tarvitsevat on turvallinen ja myönteinen ilmapiiri. Jokainen meistä tekee virheitä, aina voi ja täytyy pyytää anteeksi, lapset kyllä ymmärtävät varsinkin jos he näkevät että emme hyväksy omaa väärää käytöstä (olipa se sitten henkistä tai fyysistä laiminlyöntiä).
Miten puhut asioista ja korjaat virheitäsi kun et saa siihen mitenkään mahdollisuutta?! Kun on estetty kaikin tavoin lähestyminen enkä minä tule täydelliseksi vaikka kaikki virheeni tiedän ja ne myönnän. Paha yksin on virheitään korjata ja näyttää että olen asiat ymmärtänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos näkökulmista! Tuolle yhdelle vastaajalle kommentoin, että ongelmat vanhempien kanssa eivät todellakaan ole elämäni tärkein juttu, kaukana siitä. Mutta yritän saada elämän tasapainoon myös tältä osin, jotta elämän tärkeimmät asiat eli oma perhe ja lapset voisivat mahdollisimman hyvin eikä menneisyyteni vaikuttaisi enää heihin.
Up