Lue keskustelun säännöt.
Olen jo aikuinen ja ikävöin liikaa vanhempia ja lapsuuden kotiin
11.05.2019 |
Tämä on ihan hirveetä ja koen, että todella harvat kokevat samoin enkä edes kehtaa puhua.
Oon asunu omillani jo 6 vuotta, oon 26-vuotias ja olen vakityössä. Minulla ei ole kumppania tai lemmikkejä. Ystäviä on, mutta introverttiluonteeni takia heitä harvemmin nään ja sit toki onhan heillä omat menonsa.
Minulla on erittäin hyvät välit vanhempiini ja jos saisin päättää, oisin asunut vaikka kuinka myöhään lapsuudenkodissa, mutta koska mitään ”sisäistä itsenäistymisen tarvetta” ei tullut, ainoastaan ns. sosiaaliset ja yhteiskunnalliset paineet saivat minut muuttamaan pois.
Muistan pienenäkin, kun en halunnut mennä kavereille yöksi kun ikävä kotiin tuli heti.
Ikävöin sinne välillä ihan valtavasti. Joka kerta, jos olen yöpynyt siellä, pidätän itkua koko automatkan ja kotiin päästyä romahdan ihan täydellisesti lattialle itkemään ja se kestää ainakin päivän pari, että helpottaa. Täällä kotona ei odota muuta kuin kukkaset, sentään ne, etteivät kuole. Olo on niin haikea ja ikävystynyt.
Tää on vaan niin kauhea tunne, eikä se koskaan meinaa helpottaa vaikka vuodet kuluu. En ole mielestäni kauhean ns. riippuvainen vanhemmista, voi mennä viikkokin tai pari, ettei soitella enkä käy. Teen omat ratkaisuni ilman heitä enkä ole taloudellisesti heistä tippaakaan riippuvainen. Silti ne ovat parhaimmat ihmiset, joita aina ikävöin ja kenen kanssa on paras olla.
Koen, että tämä haittaa välillä elämääni tämä heidän ainainen ikävöiminen. Kuulostaako teistä jo epänormaalilta tällainen?
Parisuhdetta ei tosiaan ole tällä hetkellä, välillä tapailen ja joskus oon seurustellutkin, mutta silti ikävöin vanhempia ihan liikaa.
Mitä tehdä?
Kommentit (20)
Ei ole epänormaali, vaan normaali ja olet todella onnekas, että sinulla on turvallinen lapsuudenkoti ja hyvät vanhemmat. Syyllistät itseäsi ihan normaaleista tunteista.
Ihminen on laumaeläin, ei mikään urbaani yksinasuja, monissa länsimaissakin on ihan normaalia asua vanhempien ja isovanhempien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko jokin syy, ettet voisi asua siellä missä vanhempasikin?
Yksinäisyyttä voi helpottaa myös lemmikillä. Itse ottaisin kissanpennun :)
(Kyllä, on paljon kokemusta eläimistä, myös lemmikkikissoista).
Käy vanhemmillasi usein.Hanki parisuhde ja lapsia.
Voi että, sinulla on vaan ollut ihana lapsuudenkoti ja vanhemmat. Itse menen myös mieheni ja kolmen lapsemme kanssa edelleen todella mielelläni lapsuudenkotiini. Usein vietämme siellä koko viikonlopun, me kaikki viihdymme todella hyvin toistemme seurassa. Ja olemme mieheni kanssa jo nelikymppisiä.
Siinä mielessä olemme eri tilanteessa, että minä olen kyllä aina viihtynyt myös omassa kodissani, mutta huomaan miten jotkut ystävämme ihmettelevät miksi vietämme niin usein aikaa lapsuudenkodissani.
Minä muutin ainakin takaisin. tylsää yksin kerrostaloyksiössä. Kaverini ihmettelivät.
Mut sitten miehen ja lapsen myötä muutimme pois. Näin ei kylläkään pitäisi tehdä, vaan ensin asua itsekseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet onnekas ja tuollaisia suhteita omiin vanhempiin kannattaa varmasti vaalia, mutta kuvaamasi ikävöiminen kuulostaa kieltämättä aika yliampuvalta. Onko sinulla muita ihmisiä elämässäsi? Ystäviä? Sisaruksia tai läheisiä serkkuja? Voisiko kyse olla enemmän ylipäänsä yksinäisyydestä kuin vanhempien ikävöinnistä? Et tunne olevasi kotona omassa kodissasi?
Ehkä kannattaisi jutella jollekin ammattilaiselle ja panostaa muihin ihmissuhteisiin. Tuo, että omaan kotiin palaamisen järkytyksessä kuluu aina pari päivää, kuulostaa aika huonolta.
Tuohan kuulostaa ihanalta :) Vaikka itse tykkään mennä vanhemmilleni niin alan aika nopeasti kaipaamaan takaisin "omaan kotiin", enkä hirveän usein halua jäädä esim yöksi. Jos olen ollut useamman yön lapsuudenkodissa vaikka jouluna tms niin tuntuu ihanalta palata sen jälkeen kotiin.
Sinulle antaisin neuvon että täytä kotisi asioilla joita rakastat jotta siitä tulee koti. Kasvit mainitsitkin jo, mutta sen lisäksi vaikka kaunis sisustus, lemmikki, rakkaat kirjat, valokuvat seinillä yms auttavat tekemään paikasta enemmän "oman". Tee kotona siia asioita joista tulet hyvälle tuulelle. Kutsu ystäviä istumaan iltaa ja täytä koti naurulla, ole alasti, tanssi olkkarissa, ihan mitä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kieltämättä vähän hassukin tapa muuttaa omilleen mahd nuorena ja nopeasti alkaa ilkeät puheet peräkammarintytöstä/pojasta. Toisaalta myös ikääntyessä/leskeytyessä jäädään omilleen ja sitten johonkin hoitokotiin vaikka olisi taatusti kaikille parempi että useampikin sukupolvi asuisi saman katon alla. Siinä olisi useampi silmäpari katsomassa toistensa perään (pikkulapset/muistiongelmaiset vanhukset), kaikilla olisi sopivasti yksityisyyttä ja seuraa eikä kaikenmaailman pörriäiset ei pääsisi vetämään välistä niin varhaiskasvatuksessa kuin vanhustenhoidossakin.
Nyt on sitten huutava pula pienistä asunoista kun kaikki asuvat omillaan ja todella moni kärsii yksinäisyydestä ja jopa syrjäytymisestä kun aikuisen vaan "pitää" pärjätä yksin ja olla itsenäinen.
Kuulostaa ihanalta, että sulla on ollut noin hyvä lapsuudenkoti <3 Käy siellä usein on munkin neuvo , eikä ikävöimisessä oo mitään pahaa , anna tunteiden tulla ja mennä <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläkin hyvin lämpimät suhteet vanhempiin sekä muihin sisaruksiin. Nyt lapsuudenkotiani, jossa vietin 19 vuotta myydään ja hyvin haikeana katselen netistä asuntoilmoitusta. En nyt ehkä ihan noin tunteikkaasti reagoi, mutta kyllä joitakin asioita lapsuudesta ikävä ja tuleehan sitä välillä yksinäinen olo yksin asuessa.
Vierailija kirjoitti:
Olet onnekas ja tuollaisia suhteita omiin vanhempiin kannattaa varmasti vaalia, mutta kuvaamasi ikävöiminen kuulostaa kieltämättä aika yliampuvalta. Onko sinulla muita ihmisiä elämässäsi? Ystäviä? Sisaruksia tai läheisiä serkkuja? Voisiko kyse olla enemmän ylipäänsä yksinäisyydestä kuin vanhempien ikävöinnistä? Et tunne olevasi kotona omassa kodissasi?
Ehkä kannattaisi jutella jollekin ammattilaiselle ja panostaa muihin ihmissuhteisiin. Tuo, että omaan kotiin palaamisen järkytyksessä kuluu aina pari päivää, kuulostaa aika huonolta.
Minulle tuli ihan sama mieleen, onko kuitenkin enemmän kyse siitä, että olet yksinäinen ja tyytymätön omaan elämääsi tällä hetkellä?
Ehkä kaipaat jo omaa perhettä, puolisoa ja lapsia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli nuorena sama tilanne, eli vaikka olin muuttanut omaan kotiin, kävin tosi usein vanhempien luona. Muut pitivät sitä outona, eivätkä tajunneet miten hyvin viihdyin siellä.
Jätin sitten hommaamatta parisuhteen, kaverit ja oikeastaan kaiken muunkin. Kun vanhemmat kuolivat, jäin tyhjän päälle.
Vaikka on hienoa, että rakastaa vanhempiaan, kannattaa silti hankkia muuta elämää. Nykytilanteesi on tilapäisratkaisu, joten ajattele tulevaisuutta.
Asutko kaukana lapsuudenkodistasi? Pystyisitkö työsi puolesta muuttamaan vaikka naapurustoon, niin pääsisit vierailemaan vanhemmillasi useammin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on kieltämättä vähän hassukin tapa muuttaa omilleen mahd nuorena ja nopeasti alkaa ilkeät puheet peräkammarintytöstä/pojasta. Toisaalta myös ikääntyessä/leskeytyessä jäädään omilleen ja sitten johonkin hoitokotiin vaikka olisi taatusti kaikille parempi että useampikin sukupolvi asuisi saman katon alla. Siinä olisi useampi silmäpari katsomassa toistensa perään (pikkulapset/muistiongelmaiset vanhukset), kaikilla olisi sopivasti yksityisyyttä ja seuraa eikä kaikenmaailman pörriäiset ei pääsisi vetämään välistä niin varhaiskasvatuksessa kuin vanhustenhoidossakin.
Nyt on sitten huutava pula pienistä asunoista kun kaikki asuvat omillaan ja todella moni kärsii yksinäisyydestä ja jopa syrjäytymisestä kun aikuisen vaan "pitää" pärjätä yksin ja olla itsenäinen.
Toi olisi mahtavaa! Ite ainakin ihan ilomielin asuisin sellai, että olisi isovanhemmat ja vanhemmat, sisarukset ja lapsenlapset samassa. Olisi mahdollisimman isot talot ja kaikki sais katsoa toistensa perään ja kaikille olisi iloa ja apua kaikesta ja neuvoja kaikille. Nykyään vanhukset tyrkätään palvelutaloihin ja nuoret syrjäytyy. Yksinäisyyttä on paljon!
Sen takia kehitysmaissa on varmaan paljon toisenlaista onnellisuutta. Ei ihmiset siellä valita. On slummeja, töitä tehdään ihan törkeesti koska on pakko. Siellä kuitenkaan harvemmin kärsitään yksinäisyydestä, koska sukupolvet vahtivat toisiaan. Siellä ei pärjää, jos ei tee töitä kun tukia ei saa. On joku tarkoitus elämällä.
Siis Suomessahan muutetaan verrattain aikasin pois kotoa, jossain muualla (Italia) muutetaan n. 10 vuotta vanhempana.
Kaikki täällä toitottaa "onpa ihanaa" joo se kyllä on, että pääsee käymään vanhempien luona ja tykkää olla, mutta mielestäni on huolestuttavaa että paluun jälkeen menee pari päivää toipumisessa, eihän se hyvää tee joutua usein tuntemaan noin.
Minäkin suosittelisin käymään juttelemassa jollekin, en siis sen takia että käyt vanhempiesi luona, vaan koska joudut kokemaan noin voimakkaita tunteita. Vaihtoehtoisesti jos tuo ei tunnu varteenotettavalta ratkaisulta, niin entäs voisitko ottaa lemmikin tai aloittaa jonkun harrastuksen, joka veisi ajatukset muualle? Itsellä on auttanut negatiivisiin tuntemuksiin ja ahdistukseen kiireisenä pysyminen, toki olen alkanut huomaamaan että taidan vain vältellä tällä pakoilulla asioiden läpikäymistä ja hyväksymistä. Kuitenkin tällä tavalla pääsen eteenpäin, kaikki runsas tekeminen ikään kuin kannattelee mua enkä ajaudu mihinkään kuilun pohjalle haavojani nuolemaan. Mun vissiin pitäs mennä sinne terapiaan ainakin :D
Minkälainen on vanhempiesi suhde sinuun? Voisivatko he tulla sinun luoksesi. Muutoin kyllä sinunhan kannattaa vierailla vanhemmillasi niin paljon kuin vain suinkin pystyt ja vastaanotetaan. Ei se ikuista ole sekään.
Ap täällä. Kiitos ihanista viesteistä ja kiva kuulla, että jotkut aattelee että ihana juttu kun hyvät välit vanhempiin yms.
Onhan se ihanaa, mutta just tota pelkäänkin, että mitäs sit, jos oon kymmenenkin vuoden päästä samanlainen. Jää sitte hommaamatta parisuhteet ja lapset ja muut, kun oon niin äitin ja isin tyttö aina vaan. Sitte ne kuolee, eikä mulle jää muuta kuin sisarukset ja niilläkin jo omat perheensä. Karu olisi kohtalo.
Joku ehdotti, että muuttaa takaisin. Se olisi ihan karhun palvelus. Sitten liimaisin vielä pahemmin napanuoran takaisin kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Ap täällä. Kiitos ihanista viesteistä ja kiva kuulla, että jotkut aattelee että ihana juttu kun hyvät välit vanhempiin yms.
Onhan se ihanaa, mutta just tota pelkäänkin, että mitäs sit, jos oon kymmenenkin vuoden päästä samanlainen. Jää sitte hommaamatta parisuhteet ja lapset ja muut, kun oon niin äitin ja isin tyttö aina vaan. Sitte ne kuolee, eikä mulle jää muuta kuin sisarukset ja niilläkin jo omat perheensä. Karu olisi kohtalo.
Joku ehdotti, että muuttaa takaisin. Se olisi ihan karhun palvelus. Sitten liimaisin vielä pahemmin napanuoran takaisin kiinni.
Kaikki läheiset ihmissuhteet on tuollaisia, otat siinä riskin toisen menettämisestä, ja riskin, että se sulkee muita ovia.
Tärkeintä on nauttia hetkessä hyvistä ihmissuhteista ja ihmisistä. Läheiset, rakkaat ihmissuhteet on oikeasti todella harvinaisia ihmisten elämässä.
Muuta takaisin kotiin, jos tuolta tuntuu. Itsekin ikävöin päälle parikymppisenä kotiin ja asuinkin hetken olosuhteiden pakosta uudelleen vanhemmillani. En kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa. Haluan hoitaa kotitaloutta ja sisustaa omalla tavallani, kuten myös esimerkiksi syödä eri tavalla. Haluan myös tavata muita ihmisiä omassa kodissani ilman vanhempiani. Nykyisin minulla on mies ja lapsia, mutta tapaan silti usein vanhempiani ja yövyn lasten kanssa heidän luonaan silloin tällöin.
Kelpaisiko kilttimie.hen seura?