Miten hyväksyä se, että on loppuelämänsä ilman kumppania?
Ikää on vasta 32, mutta olen alkanut ymmärtämään pikku hiljaa että tulen olemaan yksin lopun ikääni. Miten ihminen saisi tapettua itsestään sen kaipauksen, että joku edes joskus välittäisi? Muten lopettaa lopullisesti haikailu ja typerien toiveiden herääminen? Olen siis naispuolinen, ja pari tapailusuhdetta on ollut menneisyydessä, lisäksi seksisuhteita. En usko koskaan saavani miestä johon ihastuisin, joten haluan lopettaa toivomisen.
Kommentit (18)
Kokeile ulkomaalaisia miehiä. Itsekin luulin jääväni ikisinkuksi mutta löysin ihanan akateemisen miehen Espanjasta. N24
Ei se lopu, vaikka sen yrittäisi tukahduttaa olemattomiin. Minä olen yli kaksikymmentä vuotta sinua vanhempi, enkä vieläkään ole löytänyt ketään. Toive elää mutta toivo ei.
Eikö nykyään edes 32 vuotiaat ikäloput naiset osaa laskea pinnallisia kriteerejä?
Onko se sanonta, että +30v pariutumismarkkinat helpottuu vähemmän täydellisille miehille pelkkää valhetta?
En usko kelpaavani. Menneisyydessä on niin paljon henkistä hyväksikäyttöä miesten taholta, että uskon olevani kelpaamaton. Pakkohan minun on olla, kun en ole kelvannut ennenkään. Seksisuhteita toki voin jatkaa, mutta täytyy onnistua kovettamaan itsensä ettei ihastu vähääkään. On toki niitä miehiä, jotka ovat kiinnostuneita mutta joihin en ihastu millään.
Ap
Jospa antaisit vähän helpommin, niin voisi miehiäkin alkaa pörräämään ympärillä. Ja jos nyt ylipainoa on kertynyt, niin alappa sporttailemaan ja käy vaikka jollain stylistillä muuttamassa ulkonäkösi vähän houkuttelevammaksi, jos epäilet että se on siitä kiinni.
Sitä saa, mitä uskoo ansaitsevansa ja niin ihmiset suhtautuvat, kuin suhtaudut itse itseesi.
Vierailija kirjoitti:
Jospa antaisit vähän helpommin, niin voisi miehiäkin alkaa pörräämään ympärillä. Ja jos nyt ylipainoa on kertynyt, niin alappa sporttailemaan ja käy vaikka jollain stylistillä muuttamassa ulkonäkösi vähän houkuttelevammaksi, jos epäilet että se on siitä kiinni.
Niin päin mäntyä meni nyt, ei se ulkonäöstä ole kiinni! Olen urheillut 15 vuotta ja olen naisellinen nainen. Ja olen antanutkin helposti usein, huoraksikin on haukuttu monta kertaa vaikka ikinä en niitä töitä olekaan tehnyt. Haukkuminen ja kiusaaminen on vienyt nyt kaiken uskon, että minäkin ansaitsisin olla onnellinen ja vieläpä sellaisen ihmisen kanssa jota kohtaan tunnen itsekin jotain.
Terapia auttaa. Sen avulla saattaisit vaikka kiinnostua niistä miehistä, jotka kiinnostuvat sinusta. Tähän mennessä olet kirjoitustesi perusteella lähes tietoisen oloisesti hakeutunut ottamaan turpaan. Tällä hetkellä pystyt ihastumaan turvallisesti vain sellaiseen mieheen, joka on etäinen, koska isäsi oli etäinen tms.
Vierailija kirjoitti:
En usko kelpaavani. Menneisyydessä on niin paljon henkistä hyväksikäyttöä miesten taholta, että uskon olevani kelpaamaton. Pakkohan minun on olla, kun en ole kelvannut ennenkään. Seksisuhteita toki voin jatkaa, mutta täytyy onnistua kovettamaan itsensä ettei ihastu vähääkään. On toki niitä miehiä, jotka ovat kiinnostuneita mutta joihin en ihastu millään.
Ap
Mä olen näitä miehiä kaikille naisille.. Ei vain löydy kemiaa, kipinää tai romanttista tunnetta kenenkään naisen mielestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jospa antaisit vähän helpommin, niin voisi miehiäkin alkaa pörräämään ympärillä. Ja jos nyt ylipainoa on kertynyt, niin alappa sporttailemaan ja käy vaikka jollain stylistillä muuttamassa ulkonäkösi vähän houkuttelevammaksi, jos epäilet että se on siitä kiinni.
Niin päin mäntyä meni nyt, ei se ulkonäöstä ole kiinni! Olen urheillut 15 vuotta ja olen naisellinen nainen. Ja olen antanutkin helposti usein, huoraksikin on haukuttu monta kertaa vaikka ikinä en niitä töitä olekaan tehnyt. Haukkuminen ja kiusaaminen on vienyt nyt kaiken uskon, että minäkin ansaitsisin olla onnellinen ja vieläpä sellaisen ihmisen kanssa jota kohtaan tunnen itsekin jotain.
Ota tinder käyttöön!
Pitää vaan hyväksyä se että oma arvo ihmisenä ei muutu sen mukaan kelpaako parisuhteeseen vai ei. Itse olen 36v ja minulla on kaksi lasta ja olen hyväksynyt sen että en tule enää elämään parisuhteessa. Olen totaali yh ja lapsiani en enää halua altistaa parisuhdesotkuille. Ja kun lapset on aikuisia tuskin enää osaan kaivata kumppania.
Miten niin onnellista olotilaa pitäisi jotenkin "pystyä hyväksymään"? Minun elämääni suhteet ovat tuoneet enimmäkseen harmeja. Ja sitten yksi kaunis päivä tajusin että hei, miksi hakata päätään Karjalan mäntyyn? Ajatukset selkenivät heti kun tajusin ettei minun tarvitse haluta parisuhdetta.
En ole ollut parisuhteessa yli 10 vuoteen enkä enää usko ketään tulevani elämääni vaikka kivempi se olisi
jakaa niin ilot ja surut jonkun kanssa.
Fatalistinen marmatus AVlla auttaa aina.
Voisitko löytää jonkun sielunkumppaninaisen. Siis arkea jakamaan. Ei tarvi lesboilla.
.
Tässä sinulle ap iso pino nenäliinoja joihin voit itkeä itsesääliäsi ja kruunu, jonka voit laittaa marttyyrinpäähäsi.
Oletko jonkin sortin ennustaja? Vaikka ei kait sitä tarvi ollakaan, jos uskoo ettei tuolla asenteella kumppani löydy. "En tule saamaan sellaista miestä, johon ihastuisin", miksi et? Ihastutko saavuttamattomiin, onko rima korkealla vai mikä mättää?