Lue keskustelun säännöt.
Voisko 1v:n äiti saada vertaistukea?
03.05.2019 |
Olen päivät kotona 1-vuotiaan lapsen kanssa. Lapsen isän kanssa tuli ero. Pääosin meillä on mennyt arki oikein mukavasti, rakastan pientä lastani ja hänen kanssaan touhuamista. Hän saa paljon rakkautta ja hellyyttä. Osaan mielestäni vastata lapseni tarpeisiin. Mutta. Välillä on näitä päiviä, kun tuntuu, ettei vaan jaksa. Ennen lapsen ekoja päiväunia pitäisi saada syötyä itsekin aamupala, käytyä vessassa, pukeuduttua yms. Ja mitään näistä en voi tehdä ilman, että huutava lapsi roikkuu lahkeessa. Tuntuu, että olen ns. käyttänyt loppuun kaikki keinot joilla lapsen huomion saa hetkeksi johonkin muualle. Jos hän keskittyykin vaikka johonkin leluun tai tavaraan, niin se keskittyminen loppuu siinä vaiheessa kun äiti menee 2 metriä kauemmaksi. Pitäisi istua lapsen vieressä tai pitää häntä sylissä koko ajan, siis ihan koko ajan. Yleensä osaan suhtautua tähän kuten kuuluu, eli ymmärrän, että se on vain vaihe, ja lapsi tarvitsee paljon läheisyyttä. Mutta juuri tänään tuntuu että en jaksa, kun en saa tehdä mitään ilman että lapsi itkee kuin maailmanloppu olisi tulossa. Tuntuu että olen huono äiti, en ymmärrä miten te jotkut jaksatte useamman pienen lapsen kanssa päivästä toiseen. Kai jostakin muustakin tuntuu joskus tältä? Älkää pliis haukkuko. Tiedän, että lapsen ollessa isompi muistelen kyynel silmässä näitä aikoja kun hän oli vielä pieni ja halusi olla sylissäni koko ajan. Tämä tieto vain lisää syyllisyyden tunnetta siitä että en osaa tarpeeksi nauttia tästä ajasta.
Kommentit (15)
Minulla on yksivuotias ja hänen kanssaan on juuri tuollaista. En saa tehtyä yhtään mitään hänen ollessa hereillä, koska muuten alkaa heti kamala huuto ja muutenkin lähinnä vain syli kelpaa. Ja hän nukkuu vain lyhyitä päiväunia, joten niidenkään aikana ei paljoa ehdi. Ratkaisin ongelman ja ahdistukseni niin, että lakkasin yrittämästä tehdä asioita kun lapsi on hereillä. Hereillä ollessa teen kaiken lapsen ehdoilla eli olen lähinnä vain hänen kanssaan. Enää ei stressaa eikä ahdista, kun ei edes yritä jotain mikä kuitenkin epäonnistuu. Ruokani on valmiita mikrossa lämmitettäviä ja ne syön samalla kun lapsi syö, pakolliset siivoamiset hoidan kun lapsi on nukahtanut yöunille. Yritän olla lapsen kanssa ulkona hiekkalaatikolla ja kävelyllä ja kaupparetkillä yms mahdollisimman paljon, koska niistä hän tuntuu tykkäävän eikä silloin itke tai kitise yhtään ja sellainen on lepoa minun pääkopalle. Tsemppiä.
Kuinka usein lapsen isä tapaa lastaan? Saatko silloin yhtään omaa aikaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu tunne, ja mä en ole edes yksin. Siihen mennessä kun mies tulee töistä oon jo aivan kypsä tuohon lahjetakiaiseen :)
Mulla tilannetta helpottaa vielä esikoinen (3v) jonka seura välillä yksveellekin kelpaa.
Eli omaan tilanteeseeni jos peilaan sun tilannetta niin olet ihan supermutsi :)
Ps. Kaikkien vanhempien tärkein manrta on myös täällä käytössä "tää on vaan vaihe, tää on vaan vaihe"
Syön aamiaisen sohvalla. Nostan nilkan toisen polven päälle ja lapsi syliin sen koukistuneen jalan päälle. Asento on tukeva, eikä vauva kovin helposti pääse käsiksi aamiaiseesi.
Samalla lasta voi syöttää hänen omasta kipostaan.
Voisko nyt/muutaman kuukauden kuluttua mennä puoleksi päiväksi päiväkotiin että saat hengähtää?
Yritä ottaa hänet hääräämään mukaan, sillä tuo takertuminen ja huuto on väsyttävintä ja stressaa sinua. Tiedän et tuo on raskasta aikaa, kun et saa hetkeä omaa aikaa. Yritä saada hänet kuin tekemään samaa kuin sinä, niin huuto jää. Kun teet ruokaa, anna kauha ja kattila, kun menet suihkuun, anna vesivati ja uitettava ankka tms. Sotkua tulee, mutta se on sivuseikka. Kun siivoat, anna hänenkin osallistua. Helppo tässä sanoa, mutta neljän kanssa olen tuon vierellä osallistumisen poistavan minussa roikkumisen ja huudon
Kertoo samslla mitä teette: nyt keitetään ruokaa, yksivuotias innostuu tästä. Tsemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä! Ohihan se menee, mutta ovat raskaita aikoja - juuri muisteltiin miehen kanssa - ja siis meitä oli kuitenkin kaksi, vaikka yhteiselo ei aina auvoista ollutkaan - kuinka rankkoja ja pitkiä tunnit joskus yksivuotiaan kanssa olivat, laskin vain minuutteja nukkumaanmenoon. Vaikka meidän poika oli suht helppo, iloinen ja puolen vuoden ikäisestä eteenpäin nukkui hyvin, mutta toisaalta oli hurja vili-vilperi, eli hetkeksikään ei voinut jättää yksin, kiipesi vanhan asunnon leveille ikkunalaudoille sohvan kautta ja meinasi tippua, repi kaiken alas/irti, mikä ei ollut korkealla/lukossa/kunnolla kiinni, jäysti kenkien pohjia eteisessä jne jne.
Kyllä oli pakko joskus ottaa videot käyttöön - ihan Teletapeista joskus aloitettiin, hän tykkäsi myös jostain musiikkivideoista (Gotyen Somebody I used to know -video sai hänet alle yksivuotiaana ihan pauloihinsa, se on semmoinen graafinen video, missä värit vaihtuu ja laulukin on sellaista vähän mystistä pauloihinsa saavaa) ja sitten oli Youtubesta sellainen kuin Tu-Ti-Tu, myös värejä, kuvioita ja kivaa musiikkia. Silloin sain hetken rauhan, pääsin vessaan, suihkuun jne.
Nyt hän on 8v, älykäs ja aktiivinen, ystävällinen ja rauhallinen poika, en usko, että ajoittainen videoiden katselu on häntä haitannut - enemmän näen hyötyjä siinä, että äiti pysyi järjissään!
Jokainen päivä on päivä eteenpäin. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä toimi myös seuraavat:
- keittiössä oli yksi iso alalaatikko täynnä muovisia astioita, rasioita, kansia jne., poika rakasti kaivella sitä
- söin aamiaisen ja luin Hesarin, sain juurikin sen about vartin rauhaisaa aikaa, kun annoin pojan kaivella tuon laatikon sisällön lattialle ja leikkiä noilla kamoilla hetken
- oli pieni hinta rauhaisasta aamukahvista pistellä nuo muovikamat takaisin laatikkoon jälkeepäin
- ja hän rakasti myös leikkiä ruuanlaittoa, laitoin kuivaa riisiä hänelle kattilaan ja kauhan käteen ja sitten pisteltiin riisiä kattilasta kulhoon ja takaisin - toki olin mukana siinä leikissä, mutta hänestä se oli ihanaa
T: Sama, joka ylhäällä mainosti Teletappeja ja Tu-Ti-Tu:ta
Tuo on kaikkein raskain vaihe. Usko tai älä, niin lisälapset helpottavat monilla tilannetta, kun lapsi ei koko ajan vaadi vain äidiltä kaikkea maailman virikettä vaan yleinen hälinä auttaa. Jos haluaa olla omissa oloissaan niin tuo on kyllä pahinta, jos taas tykkää touhuilla ja tavata ihmisiä niin vauva menee usein kivasti siinä sivussa. Tsemppiä ja vähitellen se helpottaa. Älä haikaile miehen perään, itselläni oli tuo vaihe sellainen että mies vielä sohvalla makaillen valitti kuinka kotona ei saa ollenkaan rauhaa kun lapsi kitisee ja voin kertoa että se katkeruus joka siitä seuraa ei ole mitenkään avuksi muutenkin raskaassa vaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai se isä maksaa elareita? Palkkaa niillä rahoilla hoitaja tai vaadi adhd-diagnoosi, niin saat sossussta henkilökohtaisen avustajan lapselle...
Voisitkohan kysyä neuvolassa mahdollisuutta perhetyöntekijään joka kävisi vaikka kerran viikossa ulkoiluttamassa lasta?
Perhetyöntekijöitä käytetään siis silloin kun lastensuojelun asiakkuudelle EI ole MITÄÄN tarvetta vaan perhe (tässä tapauksessa äiti) esim. tarvitsee hengähdystauon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useamman lapsen äitinä sanon, että tuo on yksi raskaimmista vaiheista. Kun lapsi ei vielä oikein puhu ja älyn määrä on vielä vähäinen verrattuna jalkojen nopeuteen :/.
Suosittelen päivähoitoa, edes osa-aikaiseksi.
Myös suuri univaje helpottaa ainakin myöhemmin unohtamaan huonoja hetkiä.
Mielestäni myös negatiiviset tunteet kuuluvat kaikkeen ja lapsen on hyvä nähdä että ne menevät ohi ja äitikin niitä hallitsee. Meditointi tai ajatus juuri ettet mene lapsen tunteeseen mukaan voi helpottaa. Klassinen kahvikuppi käteen ja katselemaan ikkunasta ulos. Oma lapseni oli / on ollut hyvin riippuvainen vanhemmistaan ja varsinkin muutokset oli rankkoja. Jossain kohtaa huomasin suunnittelevani aina hetken lepoa ja tämähän sai lapsen seuraamaan minua kuin haukka. Sitten teinkin päinvastoin ja hain koko ajan lasta/varmistin että on liikaakin sylissä, siitä hän sitten hieman kyllästyi ja alkoi itse erkaantumaan minusta.
Toivottavasti jonkun ehdotus kuulostaa kokeilemisen arvoiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Myös suuri univaje helpottaa ainakin myöhemmin unohtamaan huonoja hetkiä.
Mielestäni myös negatiiviset tunteet kuuluvat kaikkeen ja lapsen on hyvä nähdä että ne menevät ohi ja äitikin niitä hallitsee. Meditointi tai ajatus juuri ettet mene lapsen tunteeseen mukaan voi helpottaa. Klassinen kahvikuppi käteen ja katselemaan ikkunasta ulos. Oma lapseni oli / on ollut hyvin riippuvainen vanhemmistaan ja varsinkin muutokset oli rankkoja. Jossain kohtaa huomasin suunnittelevani aina hetken lepoa ja tämähän sai lapsen seuraamaan minua kuin haukka. Sitten teinkin päinvastoin ja hain koko ajan lasta/varmistin että on liikaakin sylissä, siitä hän sitten hieman kyllästyi ja alkoi itse erkaantumaan minusta.
Toivottavasti jonkun ehdotus kuulostaa kokeilemisen arvoiselta.
Käytin tuota samaa taktiikkaa kun vauva oli n. 8 kuinen ja yöt olivat yhtäkkiä kovin rikkonaisia ja vauva heräili jatkuvasti.
Neuvolassa terkka totesi, että se on se sylin kaipuu varmaan mikä yöllä valvottaa ja, että jotain unikouluahan voisi kokeilla.
Mikään unikoulu mistä luin ei kuitenkaan vastannut mielestäni vauvan sylitarpeeseen vaan lähinnä perustui sylin epuuseen.
Aloinkin päiväsaikaan pitämään lasta sylissä aina kun mahdollista, laitoin pois vain kun lapsi itse halusi tai muutoin oli pakko. Ei mennyt kauaakaan kun lapsi lakkasi heräilemästä tai ainakin lakkasi herättämästä ilman näkyvää syytä. Tiedä sitten oliko sattumaa vai saiko vaan tarpeekseen sylistä.
Se on rankka vaihe, mutta kuten tiedätkin, se menee ohi. Eihän se tietenkään siltä välttämättä tunnu, kun on keskellä sitä vaihetta. Hätätilanteessa pane vaikka joku ohjelma lapselle. Ylen Areenassa on sellaisia rauhallisempiakin ohjelmia, joita pienetkin voivat katsoa, vaikkapa Kikattava kakkiainen.