Lue keskustelun säännöt.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kaipaan sosiaalisuutta.
30.04.2019 |
Nuorena yksinäisyyteen liittyi vielä turvan ja suojan piirteitä, kun ei olisi edes halunnut taistella kelpaamisesta niille muille. Lisäksi oli vielä elämänilo, luotto itseen että tässä kyllä pärjätään ja elämällä on parempaa tarjottavana.
Vanhemmiten aika on kai parantanut haavoja sen verran, että onkin alkanut kaipaamaan muita ihmisiä. Taitoja tulla kutsutuksi mukaan ei silti vielä ole. Kovasti olen yrittänyt etsiä tilanteita ja paikkoja, joissa pääsisi mukaan, mutta sellaisia on vaikea löytää.
Kommentit (5)
Muualla maailmassa menee tältä osin paremmin. Suomi on tunneköyhämaa. Sosiaalisuus tuo täällä monesti ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaa-a, mulle on käymässä päinvastoin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan muiden ihmisten seuraa. Ne on 99-prosenttisesti epäkiinnostavia ja väsyttäviä.
Tällaista olen tosi monesti lukenutkin. Ilmeisesti niillä, jotka ovat sosiaalisia ja on paljon kavereita, tulee iän myötä tarve karsia ihmissuhteita ja keskittyä vain kaikkein läheisimpiin.
Minua taas surettaa se, ettei sosiaalinen elämä oikein koskaan ole alkanutkaan. On alkanut miettiä, voisikohan sille sittenkin antaa mahdollisuuden, mutta kun ei tiedä, miten.
Ap
Mulla on kanssa noinpäin kuin ap:lla, eli vanhemmiten kaipaisi enemmän seuraa. Luulen, että olen vain tottunut olemaan yksin olosuhteiden pakosta (lapsuudenkoti maalla, ei kavereita lähistöllä, lannistettu ja mykäksi vaiennettu jo pienenä). Vaikea lähteä etsimään seuraa, kun heti tulee ajatus, että ei noita mun jutut kiinnosta. Ja toisaalta itsekin väsyn seurassa, ja joudun pinnistelemään, että vaikuttaisin edes jotenkin normaalilta.
Vinkkejä otetaan vastaan!
Jaa-a, mulle on käymässä päinvastoin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan muiden ihmisten seuraa. Ne on 99-prosenttisesti epäkiinnostavia ja väsyttäviä.