Lue keskustelun säännöt.
Kun nainen saa lapsen... tapahtuuko näin kaikille?
29.04.2019 |
Toivoisin asiallista keskustelua seuraavasta aiheesta. Tarkoitukseni ei ole mollata ketään eikä yleistää näitä asioita, mutta joudun tässä avauksessani myös ns. arvostelevaan sävyyn kirjoittamaan. Joten:
Ystäväni on koko tuttavuutemme ajan edennyt kauniisti ja ns. yleisten normien mukaisesti elämässään, eli kihlautunut nuoruudenrakkautensa kanssa, mennyt naimisiin, ostanut omistusasunnon jne. Koko paketti on jo hallussa 27-vuotiaana. Hän on aina ollut ns. kodin hengetär, eli tykännyt leipoa ja laittaa kotia. Kuitenkin hänen elämässään on ollut myös muita mielenkiinnon kohteita ja hän on ainakin näennäisesti ollut kiinnostunut myös ympäröivästä maailmasta ja on ollut mukavaa seuraa ystäväpiirissä.
Koska elämässä kaikki on mennyt mukavasti, täydentyi onni tottakai myös yhteisellä lapsella, joka syntyi viime syksyn alkupuolella.
Ymmärrän mainiosti, että lapsen saaminen ja äidiksi tuleminen muuttavat elämää suunnattomasti. Ymmärrän, että tuore äiti ajautuu joksikin aikaa sellaiseen vauvakuplaan, eikä siinä olekaan mitään pahaa.
Viime aikoina olen vaan alkanut olla huolissani ystävyydestämme, koska tuntuu, että ystäväni on TODELLA syvällä siellä omassa vaaleanpunaisessa kuplassaan. Kaikki hänen mielenkiinnon kohteensa ympäröivästä maailmasta ovat hävinneet, tärkeintä on olla vain vaimo ja äiti. Tätä hän jaksaa painottaa usein. Jopa instagramin biosta hän poisti kaikki pitkät listaukset ja kuvaukset itsestään ja kirjoitti tilalle ”mom and wife”.
Nykyään hän ei jaksa kuunnella yhtään, mitä esim. itsellä on sanottavana ja ylipäätään tuntuu, että jos puhun jotain omasta elämästäni tai intohimon kohteistani (harrastukset, omat kuulumiseni, iloni, huoleni, maailman tapahtumat, sarjat, elokuvat, kirjat, tapahtumat...), hän avoimesti huokailee, voivottelee ja tuo kaikilla eleillään ja sanoillaan ilmi, että kaikki mitä juuri suustani päästin, on turhaa. Lisäksi hän on alkanut sääliä kaikkea normaalia elämääni kuuluvaa, kuten kaupassa käyntiä, syömistä, elokuvien katsomista, lenkkeilyä, lukemista, ym. koska kaikki nämä elämän normaalit askareet teen YKSIN. (Olen vapaaehtoisesti sinkku. Parisuhteessa ollut, mutta ei ole välttämättä minun juttuni.)
Tuntuu, että itselläni ei ole ihmisarvoa eikä mitään kiinnostavaa jaettavaa elämästäni lainkaan, kun toinen muljauttelee silmiään ja huokailee kyllästyneesti. Ei tee oikein mieli enää edes nähdä, kun joka kerta tuloksena on fiilis, että elämäni on jotenkin huonompaa. Itse en koe elämääni jotenkin vähempiarvoisemmaksi, miksi siis pitäisi kenenkään muunkaan? Minua ei tosiaan jakseta kuunnella, mutta minun pitäisi kuitenkin jaksaa vastavuoroisesti olla innoissani lukuisista baby showereista ja kavereiden kihlautumisista ja heidän hääsuunnitteluistaan. Jos en intopinkeänä hihku riemusta, se tulkitaan kateudeksi ja katkeruudeksi.
Eli siis, hyvät ihmiset! Kertokaapa omia vastaavia kokemuksia vai kuulostiko äskeinen täysin heprealta? Jos sinulla on lapsia, oletko kokenut tällaisen muutoksen vai puhkesiko vauvakupla jo aiemmin? Muilla ystävilläni ei tosiaan vielä ole lapsia, joten tämä on nyt ainoa tapaus, joka perustuu omaan kokemuspiiriini. Toivon todella, ettei elämänmeno muutu tällaiseksi myös muiden ystävien kohdalla tulevaisuudessa.
Kiitos kun jaksoit lukea!
Kommentit (137)
En yhtään ihmettele, ettei hän jaksa kuunnella, mitä sinulla on sanottavana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arvot menevät uusiksi. Kun saa lapsen, koko mennyt elämä katoaa ja samoin oma elämä. Sitä ei enää ole.
Joo kyllä minä ainakin elin tuossa kuplassa about 5 vuotta, kahden lapsen kanssa. Kyllä minä silti aina kiltisti kuuntelin ja nyökkäilin ne lapsettomien kaverien jututkin, vaikka ei ne juurikaan minua ihan hirveästi välttämättä koskettaneet kun ei ollut oma elämä samassa vaiheessa. Omia vauvajuttuja en heille juuri jutellut, sitä varten on ne mammakaverit jotka jaksaa eri tavalla niistä jutella ja kiinnostua.
Kaikkien elämä on samanarvoista, tietenkin. Joskus vaan ystävyyssuhteetkin lässähtää, koska elämäntilanteet on niin erilaisia. Koen sen nyt uudestaan taas esim. eronneena ja kun lapset alkaa olla kouluiässä. Ydinperheisiin/ pikkulasten perheisiin etenkään ei enää itsellä ole sitä samaa kosketusta, niin eronneiden/ uusperheiden/ jopa sinkkujen kanssa synkkaa taas paremmin ja tuntuu olevan enemmän yhteistä. Elämä kulkee vaan...
Tuota ei jaksa kukaan lukea. Ap taitaa tosiaan olla rasittava tyyppi, jos on oikeassakin elämässä tuollainen.
Kun saa lapsia, sitä ymmärtää miten turhaa kaikki muu on sitä ennen ollut. Sen rinnalla mikään ei ole mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tommoset naiset onkin niin rasittavia. Koko elämäntyö ja tehtävä on olla vaan joku oksennukselle haiseva rupsahtanut äiti jonka koko elämän keskipiste on se uliseva pikkukakara.. Miksei voi edelleen olla normaali nainen vaikka oliskin äiti samalla?
On kai niitä tuollaisiakin naisia. Muutama tulee mieleen. Toisaalta iso osa tuntemistani naisista haluaa nimenomaan hetken puhua jostain muusta kuin lapsista ja kodinhoidosta jos välillä pääsee tapaamaan ystäviään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Olen muutamaan tällaiseen ihmiseen törmännyt. Itse en ole kovin pitkään ollut vauvakuplassa, enkä kuvittele kaikkien lapsettomien olevan onnettomia.
Jotenkin on tullut tunne, että kun heillä elämä on mennyt "suunnitelman" mukaan, niin tämän täytyy toimia muillekin, "ne muut ei vaan tajua sitä, ellen kerro, kuinka ihanaa tää on". Tietynlainen naivius ymmärtää erilaisia tapoja elää. Itse olen lähinnä vaikeuksista voittoon edennyt ja lähes nelikymppinen.
En toivo kenellekään vaikeuksia elämään, mutta niiden puute joillakin näyttäytyy naiviutena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten saaminen tuo elämälle erilaisen tarkoituksen ja lasten kasvamista on ilo seurata.T:kahden lapsen isä
Miksi pitää tulla kommentoimaan, jos ei jaksa lukea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin kolme vuotta per lapsi tota kesti mulla. Riippuu ihmisestä, voi olla että joillain se vanhemmuuden malli on ääriuhrautuva eivätkä tajua sellaisen ohjelman käynnistyneen ennen kuin teinilapset heittää uhraukset silmille ja katoaa vuorille.
Huokailusta ja huonosta käytöksestä voi jo ihan ystävänpalveluksena huomauttaa, mutta ei tuollaisen ihmisen seurassa ole mikään pakko muuten viettää aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Lasten saaminen tuo elämälle erilaisen tarkoituksen ja lasten kasvamista on ilo seurata.T:kahden lapsen isä
Hyvähän se on isän huudella.
Vai kyseleekö muka sulla kaikki puolitutut että kuka hoitaa lapset sen kerran kun olet vapaalla ilman natiaisia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitää tulla kommentoimaan, jos ei jaksa lukea?
Koska halusin vastata mutta eihän tommosta käsittämätöntä tekstimöhkälettä jaksa kukaan lukea.
Ja kyllä, lapset muuttavat elämää ja moni asia tuntuu tosi pieneltä ja turhalta.
Suurin osa tuntemistani pienten lasten äideistä ovat kylläkin niitä, jotka nauttivat siitä omasta ajasta ja ovat ihan into pinkeenä tulossa viettämään vain aikuisten kesken tapahtuvia illanviettoja tai muuta. Se on heille niin harvinaista herkkua sen pikkulapsiarjen keskellä.
Jotkut varmasti toki ovat niitä, joiden elämässä ei pyöri enää mitään muuta, kuin koti ja lapset ja monesti näistä tulee sellaisia katkeroituneita ja kateellisia muiden vapauksille ja erilaisille elämäntilanteille... Monesti näillä on vielä sellaiset miehet, jotka eivät pysty sen oman lapsen kanssa olemaan edes paria tuntia ja kaikki on niin hankalaa ja vaikeaa...
Suuton ongelma tässä taitaa olla ystäväsi käytöstapojen puute. Nosta kissa pöydälle, kerro että sinusta tuntuu että hän vähättelee sinun elämääsi ja koyttäytyy alentuvasti. Jos ei ymmärrä, olet ainakin yrittänyt selittää miksi vähennät yhteydenpitoa.
Ystävien on tarkoitus iloita siitä mikä toiselle tuottaa iloa eikä pyöritellä silmiä toisen kiinnostuksen aiheille.
Ei tätä kaikille tapahdu. Hän on todellakin vauvakuplassa. Paras apu tähän on pitää tauko. Laita hänelle jokin kiva viesti, jossa toivot hänen mielipidettään johonkin sellaiseen pulmaasi, johon tiedät, ettei hän vastaa ja sen jälkeen pidä tauko. Et vain ota häneen enää yhteyttä millän muotoa, etkä juurikaan käy tykkäilemässä hänen sometilejään. Ihan vain hiljaisuus. Sillä aikaa keskity johonkin muuhun kivaan harrastukseesi ja muihin ystäviisi. Tee se niin, että hänellä on mahdollisuus nähdä sinun uusi elämäsi.
Jos hän oikeasti pitää sinua ystävänään, niin hän ennen pitkää ottaa sinuun yhteyttä. Reagoi vasta, kun hän on vastannut kysymykseesi. Kun hän niin tekee, niin pidä vastauksessasi lyhyenä, mutta positiivisena. "Kiitti kun vastasit" riittää. Kun alatte hiljalleen taas olla yhteydessä, niin älä kommentoi tai reagoi tuohon vauvaan mitenkään. Kysyt täysin jotain muuta. Jos hän kirjoittaa lapsestaan, niin älä kommentoi mitään lapsesta, vaan vastaa ja kiinnitä huomiosti johonkin muuhun seikkaan viestissä. Kommentoi vasta, kun hän kertoo jotain itsestään tai muusta elämästään. Jos hän kysyy sinulta, mikeset ole kiinnostunut vauvasta, niin vastaat rehellisesti, että lapsi varmaan on hänelle tärkeä ja rakas, mutta koska itselläsi ei ole lapsia, niin et osaa samaistua hänen elämäntilanteeseen. Hän taitaa nyt ajatella, että kaikki hänen ystävänsäkin rakastavat tuota kullannuppua yhtä paljon, kuin hän itse. Ala sinä säälimään hänen elämäntilanetta ja arvostele hänen yksitoikkoista perhe-elämää ja sisällötöntä näkemystä maailman tilanteeseen. Kyseenalasta hänen kykynsä käyttää aivoja muuhunkin kuin siihen vauvaan.
Sinun tulisi ymmärtää se tosiasia, vaikka kaikki oli ennen lasta mielestäsi ihanteellista ystävyyttä, niin et todennäköisesti ole nähnyt vielä hänen todellista ystävyyttä. Todelliset ja viisaat ystävät eivät itsekkäästi hylkää ystäväänsä.
Ap, mitä pahaa ja halveksittavaa pn siinä että etenee normaalia tahtia elämässä? Kirjoituksesi huokuu aikamoista epäkypsää halveksuntaa ja ylemmyyttä.
Ja ei, itse en ole tehnyt motään oikeassa järjestyksessä, mutten koe sen takia olevani yli-ihminen.
Siis ovatko nämä monien vastaukset täällä jotain parodiaa näistä vauvakupla-äityleistä vai mitä helvettiä? :D Tai sitten sama ihminen on kirjoittanut ne kaikki.
Sorry, en jaksanut lukea.