Lue keskustelun säännöt.
Voiko masennuksesta koskaan parantua kokonaan?
10.04.2019 |
Sain diagnoosin (keskivaikea masennus) ja lääkityksen ensimmäistä kertaa 24 vuotta sitten opiskelijana. Sen jälkeen sain lääkityksen aina uudelleen, kun tuli uusia masennuskausia ja yli 10 v olen jo syönyt lääkkeitä jatkuvasti. Lääkeaine ja annostus ovat vain välillä vaihtuneet. Terapiaakin olen saanut 1 + 2 v jaksot tässä matkan varrella.
Olen hoidon avulla pystynyt elämään ihan normaalia elämää, perustanut perheen, ollut koulutustani vastaavissa töissä - ihan hyvällä menestykselläkin. Sairauslomia masennuksen vuoksi olen joutunut yli 20 vuoden varrella pitämään vain ihan minimaalisesti (muutaman kerran 1-2 vkoa kerrallaan ja alle 10 vkoa yhteensä koko aikana).
Olen muutenkin pystynyt nauttimaan elämästä, harrastamaan, matkustamaan, olemaan utelias ja innostunut - olemaan kiinni elämässä. Olen vetänyt normaalin ihmisen roolini hienosti, vaikka tietty huonommuuden tunne ja tunne siitä, että "huijaan" ja esitän roolia, ovatkin aina jossain taka-alalla.
Tällä hetkellä olen kuitenkin aivan totaalisen loppu. Talven olen käynyt töissä ihan normaalisti ja hoitanut lasten harrastukset yms. pakolliset asiat, mutta kaikki muu tuntuu ylivoimaiselta. Päässäni on edelleen marraskuu ja sen pimeys, tuntuu, että kuukaudet ovat kuluneet enkä ole saanut kiinni mistään. Olen suorittanut elämääni konemaisesti.
Haluaisin vain maata sohvalla. Olla yksin. Perhe on rakas, mutta en jaksaisi edes näitä tärkeimpiä ihmisiä lähelläni. Kotityöt tuntuvat äärimmäisen raskaalta. En jaksa tavata ystäviä ja tuttuja, en jaksa innostua mistään, en osaa edes odottaa kesää ja lomaa. Itsetuhoiset ajatukset, joita minulla ei lasten aikana ole ennen ollut (nuorena, ennen lapsia kyllä) hiipivät mieleen. Ja se ahdistaa entistä enemmän. Eihän äiti voi luovuttaa, eikä varsinkaan haluta tehdä itsaria.
Mietin, pysynkö työkykyisenä vielä toiset 20 vuotta, pystynkö ylipäätään jatkamaan normaalin ihmisen roolissani. Ja jos en pysty, mikä minusta tulee?
Kommentit (4)
Itse olen ollut masennuksen takia työkyvytön 10 vuotta. Sanoisin, että tietyn pisteen jälkeen paraneminen on hyvin epätodennäköistä, koska aivot ovat niin urautuneet niihin masentuneisiin kaavoihin. Lisäksi ainakin minulla suurin ongelma on aivan hirvittävä uupumus. Nykyäänhän tiedetään että masennuksen aiheuttaa kohonneet kortisolitasot aivoissa, jotka vahingoittaa erityisesti energiansäätelyn keskuksia. Tästä oli yhdessä burn out -dokkarissa. Ne eivät kuulemma välttämättä koskaan palaudu ennalleen. Näin tuntuu minulla käyneen: mielialani on muuten ihan okei, mutta olen samaan tapaan uupunut kuin keuhkokuumesta toipuessa kaiken aikaa. Se sitten ahdistaa ja masentaa kun ei pysty mitään tekemään ja taas vahvistui kielteiset yhteydet aivoissa.
Minullakin on kokeiltu ties mitä lääkettä ja terapiaa ja olen motivoituneesti kaikkeen osallistunut, mutta kaikki ei vaan silti parane.
Luulen että tämä on vähän kuin alkoholismi: vaadittaisiin jotain radikaaliudeltaan uskoontulon kaltaista että aivot ikäänkuin buuttaantuisi ja sitten voisi parantua. Ei muuten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi aina marraskuuta morkataan kun joulu ja tammikuu on vielä marraskuutakin pimeämpää.
Joillakin se on elinikäinen vaiva. On jopa todettu, että tietyillä ihmisillä, jos masennusta lääkitään lääkkeillä, niin aivot aktiivisesti yrittävät adaptoitua lääkkeeseen niin, että ne saavat aikaan entisen masentuneen perustilan, vaikka lääkettä onkin. Psykiatrit yleensäkin ovat sitä mieltä, että osan masennus on biologista (eikä niinkään esim. kielteisestä ajattelusta, traumoista, raskaasta elämäntilanteesta tms johtuvaa) eikä siihen välttämättä silloin terapiat tai elämäntilanteen muutokset auta juurikaan.
Sitten taas on erilaisiakin masennuksia. Itse sairastin yksittäisen masennusjakson 25-vuotiaana. Se tuli ilman mitään ulkoista syytä, oli vuoden pahana, ja meni pois ilman mitään hoitoa tai lääkitystä. Eikä ole tullut takaisin, nyt ikää 44, ei edes vaikeissa elämäntilanteissa.
Itse perheellisenä ja koulutettuna masennuskroonikkona sanoisin ettei ”parane”. Tavallaan tämä on jo nykyisin enemmän sitä omaa itseä kuin ne terveet roolit joista tuolla mainitsit.