Kunhan purkaudun

Joten oiskohan mahdollista, että sopisitte aikalisästä, jotta saisitte tän vauvan ensin tähän maailmaan. Sopikaa vaikka että katsotte asiaa uudelleen puolen vuoden päästä, mutta nyt vaan keskitytte vauvaan - tai jos mies ei osaa sitoutua perheeseen (mikä kuulostaa olevan teill äongelmana), luuletko että hänestä KUITENKIN olisi vähän apua, verrattuna tilanteeseen että olet yksin lapsen ja vauvan kanssa, juuri synnyttäneenä??

Itse en vaan jaksa joka päivä pettyä huomaamaan että ei se välitä kuin itsestään. Olen itkenyt joka ikinen päivä nyt n. 6kk ajan eikä johdu siitä että olen raskaana. Tämä raskaus tosin on saanut minut huomaamaan että mies ei välitä ollenkaan. Vaikka toki väittää välittävänsä. En halua että lapset joutuu katsomaan tälläistä riitelyä ja äidin itkua joka ikinen päivä :( Alkaa olla voimat loppu ja haluan pois tästä tilanteesta. Toki mies olisi onnellisempi jos minä en ikinä valittaisi mistään ja hän saisi mennä ja tulla miten lystää. En kuitenkaan rupea katselemaan sellaistakaan elämää jossa minä huhkin päivät pitkät ja puren hammasta etten valita miehelle joka menee miten tahtoo ja lepää ja nukkuu miten tahtoo. Minä hoidan lapset ja kodin ja teen ruuan miehelle ja pesen pyykit nenän eteen viikattuina yms...

Ennenkuin minä yritin raskautta, tein itselleni selväksi, että kykenisin huolehtimaan lapsesta myös yksin, jos miehelle sattuisi jotain. No ei ole sattunut, mutta kuitenkin.



Jos miehesi on jo iän puolesta aikuinen, niin kyllä häneltä sopii odottaa, että hoitaa omalta osaltaan syntyvää lasta. Älä allekirjoita mitään ero papereita. Sano, että nyt tarvitaan aikuista miestä lapselle isäksi ja noin vaan ei sovi enää alkaa perumaan vastuitaan. Muistuta häntä että "tehty mikä tehty".



Älä ruikuta rakkautta, vaan muistele kaikkea rakkautta mitä olet jo elämässäsi saanut. Mies on lapsen ainoa isä! Sinä et ole välrttämättä miehesi ainoa rakkaus, et ainakaan jos ruikutat ja ruikutat miestä pois luotasi. Näytä mieluummin parempia puolia itsestäsi!

olla kiva ja mukava. Joka kerta olen saanut siitä hyvästä paskaa niskaan. Miksi minun pitäisi mielistellä kun ei toinenkaan tee mitään minun mieliksi?

Onnistuisko pelisääntöjen rakentaminen. Ei istutte pöydän ääreen ja keskustelette, mitä kumpikin tahtoo. Sovitte, minä aamuna saa nukkua, minä ei, milloin saa mennä, milloin ei. Etsitte kompromissin, johon kumpikin voi mukautua.



Jos miehesi lupaa, että tekee sitä ja tätä, niin sinä lupaat, ettet nalkuta. Sano miehellesi, että aikuisen tuntomerkki on se, että hän kantaa vastuun omalta osaltaan. Ja vastuun kantaminen on käytännössä sitä ja tätä. Tee vaikka lista ja pyydä, että mies ruksaa sieltä ne, mihin hän voi suostua. Kun lista on pitkä, niin ehkä hän huomaa sitten, paljon vielä jää sinun tehtäväksesi?



Nalkuttaminen ei todellakaan auta. Juuri silloin mies tuntee elävänsä vankilassa. Mutta ethän sinä pysty lopettamaan nalkuttamista, jos sinä et saa sitä, mitä sinä tarvitset.

Tarkoitin, että olisit mukava oma itsesi. Tapailisit ystäviäsi ja harrastaisit kodin ulkopuolella!!! ja sitten oman miehesi seurassa olisit iloinen, kun viihtyisit niin hyvin ihan omana itsenäsi, kun elämässäsi olisi muutakin sisältöä kuin joskus tyhmä mies! Mieskin alkaisi ihmettelemään sinua, itseellinen nainen!



Jos mies haluaa omille menoilleen, niin ok, mutta muista sitouttaa hänet myös kotihommiin, kun sinä haluat mennä. Tietysti raskaus hidastaa nyt sinun menojasi, mutta ennen lapsen syntymää voisit antaa miehellekin tulevasta jo esimakua.



4.

Minun raskaus on vaikea, en saa esim matkustaa muutamaa kilometriä enempää. Kävelemään pääsen max 500m. Mitähän minä harrastaisin? Kaverit asuu 150km päässä joten heitä en nää jos he eivät tule minun luo.

Koitathan huolehtia itsestäsi ja apuakin saa kait jostain, jos oikein vaikeaa on. Toivottavasti vaivasi jäävät synnytyssaliin. Voimia!



4.

mies vaan unohtaa sen silloin kun kaveri soittaa ja pyytää käymään (esim) Kun minä muistutan häntä asioista joista ollaan sovittu niin olen nalkuttava akka. Yleensä itken kun mies lähtee, koska olen pitkän päivän odottanut häntä kotiin kivuissa ja supistuksissa ja kun hän tulee syö ja lähtee niin pettymys on todella suuri. Tuntuu että se ei välitä yhtään. Vaikka minulla on mustaa valkoisella että minun kuuluisi levätä ja olla mahdollisimman paljon vaaka tasossa niin ei se silti tajua. Pahalta tuntuu kantaa huolta syntymättömästä lapsesta ja samalla tuntea huonoa omaatuntoa siitä kun ei lepää. :(

Katsele nyt vielä vuosi ja tee sitten päätöksiä jos vielä tuntuu pahalta.

Luulen, että mieheni tuntee olevansa vankilassa myös sen vuoksi, että sinä olet ilmeisesti aika kiinni hänessä. Näin oletan, koska sinulla ei ole ystäviä, etkä pääse mihinkään. Jos miehesi on ainut kontaktisi ulkomaailmaan, niin hän voi tuntea olonsa ahdistavaksi ihan sen vuoksi.



Kun vauva syntyy ja pystyt järkkämmään ympyröitäsi vähän isommiksi, tee se!



6

Turha tässä on AP:ta syytellä. Hän on täysin avuttomassa tilanteessa ja miehensä armoilla, koska raskaus estää häntä elämästä normaalin likkuvaista elämää ja kotiäitinä olo supistaa ihmiskontakteja. Melkoinen soppa tosiaan. Ap:n aloitus kuulosti tutulta - samantyyppinen tilanne oli minunkin avioliitossani jossain vaiheessa. Mieheni onneksi on kuitenkin vastuullinen ihminen ja vaikka koki olevansa vankilassa, sieti olotilaansa ja oli läsnä, menemiset ja tulemiset sovittiin yhdessä. Mutta kyllä sitä "vankilassaolovaihetta" ollaankin puitu jälkeenpäin paljon. Nyt suhteemme on onnellinen, lapset päiväkoti-ikäisiä ja minä työelämässä. Mieskin vaihtoi kiinnostavampaan työhön.



Kyllä AP:n parisuhde ja perhe tarvitsisi nyt kovasti apua. Miehen olisi ymmärrettävä, että tuo vaikea vaihe ei kestä kauan. Ei kannata uhrata koko perhettään siks, että pari vuotta on vaikeaa. On selvää, että jos tuosta vaiheesta selviätte, teillä on luvassa onnellisia ja helppoja vuosia kivana perheenä. Voittehan te erotakin, mutta ei se elämä siitä helpotu, vaan mutkistuu. Miehen pitäisi saada vertaistukea muista saman elämänvaiheen läpikäyneistä miehistä ja tajuta, että tuo kuuluu asiaan ja menee ohi.