Kuinka paljon hoidatte omia vanhempia?
Itse osittain tahtomattani ja pakosta hoidan paljon, usein hoitovastuu ja työtaakka tuntuu kestämättömältä. Vanhemmat asuvat hieman syrjässä, missään tapauksessa eivät kuntakeskuksen aio muuttaa, isä on sokea ja äiti MS-tauti vienyt pyörätuoliin suht nuorena,.molemmat hyvin omalaatuisia persoonia, vaativia ja kipakoita. Itse olen päälle kolmekymmentä, lapset jo kymmenen kieppeillä, vaativa työ. Kumminkin tuntuu että mikään ei vaadi ja syyllistä kuten vanhemmat, käyntejä lähes päivittäin, joskus useastikkin, kotihoito käy kolme kertaa viikossa ja sekin on työsaavutus, vierasta apua ei kehdata ottaa, itse on pärjätty, tai siis minun voimin on pärjätty. Tänäänkin töistä suoraan hain äidin päivystyksestä ja vein kotiin, huomenna on isän kansa pankkireissu joka on pakko paikanpäällä hoitaa. Usein tuntuu että en vaan jaksa, heille antamani aika on pois perheeltä ja jossakin välissä pitäisi saada omaakin aikaa, sitä ei koskaan kyllä ole. Miten te muut saatte hoidettua vanhempanne ja perheen, meillä ongelma kun ulkopuolista apua eivät huoli ja en voi vaan jättää heitä oman onnensa varaan ja onhan asioita joita kotihoidon piiriin ei edes kuulu.
Kommentit (45)
Olen vielä onnekas, äitini on 70v, mutta terve, joten häntä ei tarvitse mitenkään hoitaa, tai edes asioitaan. Mutta tulevaisuudessa tulee olemaan toisin, ja sitten olen kyllä pulassa, etäisyyksien vuoksi. Kun käymme äidilläni, matkoihin menee edestakaisin sen reilut kolme tuntia, vaikka kilometrejä välissä vain n sata.
Olen 40, pienet lapset ja vaativa työ ja en pystyisi tuohon, mitä teet (omat vanhemmat vielä hyväkuntoisia). En hylkäisi vanhempiani mutta omat lapset tulee ensin. En mahdollistaisi heidän elämistään oloissa, joissa eivät oikeastaan pärjää. Palveluasuminen tai palkkaavat lisää apua. Jos eivät suostu, niin sano reilusti ja suoraan, että et voi auttaa niin paljon kuin tähän saakka ja määrittelet sellaiset rajat avulle, että lapsesi eivät jää vaille äitiä ja et uuvu. Lapsilla on vaan yksi lapsuus, en itse suostuisi jäämään siitä pairsi omieni kohdalla.
Onneksi asutaan niin kaukana että hoitaminen olisi mahdotonta, en usko muutenkaan että minusta olisi, välimatka siis hyvä asia.
En yhtään. Muutti eläkkeelle jäädessään satojen kilometrien päähän. Kaipa on osannut ajatella miten järjestää hoitonsa tulevaisuudessa.
Ei ole hoidettavaa, koska vanhempani kuolivat ikäisekseen nuorina. Silloin se oli ihan hirveä shokki, mutta nyt ajattelen, että parempi näin lopulta, koska pitkän välimatkan takia en olisi pystynyt heistä huolehtimaan. Nyt olisi varmaan ihan hirveä stressi asiasta.
Minulla myös jatkuva syyllisyys ja huono omatunto, pitäisi olla apuna vanhemmille ja viettää aikaa perheen kanssa, aina tuntuu että pitäisi olla toisessa paikassa.
Autan, tottakai, mutta vedän myös rajat. Suosittelen sinullekin rajojen vetämistä, tärkeää on huolehtia omasta jaksamisesta ja omasta perheestään. Lapset eivät ole kauaa enää pieniä, on tärkeää antaa heillekin aikaansa. Ja huolehtia parisuhteestakin.
Eli: ulkopuolista apua on vaan hankittava. On tarvittaessa muutettava asianmukaisempaan asuntoon palvelujen lähelle.
Äläkä syyllisty, vaikka tiedän, että vanhemmat osaavat syyllistää.
Itse olen miettinyt niin, että tosiaan autan, mutta en sellaisissa asioissa, jotka ovat oma valinta (esim juurikin asuminen),
Nostan hattua ap:lle. Itse asun eri maassa, enkä aio muuttaa takaisin Suomeen. Äiti on 75-vuotias ja hyväkuntoinen vielä, mutta en tiedä kuinka tulevaisuudessa häntä hoidetaan. Voin avustaa taloudellisesti, mutta konkreettisesti en.
Miten vanhempasi pärjäävät tuossa kunnossa kahdestaan kotona ollenkaan?
Saati onko reilua, että sinä käyt töissä ja hoidat perheesi ha sitten vielä minä-itte asteelle taantuneet vanhempasi. Eihän sinulla riitä tunnit vuorokaudessa.
Isä tosiaan sokea ja äiti pyörätuolissa, monesti ole ajanut lähes 20 km etsimään pudonnutta astmasuihketta, kaukosäädintä,tarkistamaan onko pelti auki/kiinni kun outo haju tai veto. Monesti on apuja lisätty mutta aina typistyy siihen kun eivät halua että kotihoito mitään tekee.
ap
Sanot heille että kunnallinen apu on otettettava vaikka maksaakin.Edunvalvonta sopimus pankissa tehtävä raha asioiden takia , myös laskut suoramaksuun ,siivous ja kaupassa käynti sovittava jonkun sitä tekevän kanssa tai et tule enään ikinä heillä käymään. Rahaa siirsin tililleni ja nostin hänelle jos tarvitsi.Käydessäni vein sitä sitten hänelle.Näin minä äitini kanssa toimin ja monta vuotta pelasi hyvin.Nyt häntä ei enään ole eikä minulla huolta hänestä.
Aloittajan keksittyä tarinaa ja tyhjän jauhamista taas. Hanki elämä ja auta muita oikeassa elämässä.
Aina tarvittaessa. Vanhempani ovat jo yli 90-vuotiaita, mutta asuvat edelleen kahdestaan. Ikäisikseen hyväkuntoisia, vaikka äidillä vähän lähimuisti pätkiikin ja isällä polvet. Viime syksynä kävin 1,5 kk verran joka päivä, kun äiti oli ensin yksin kotona isän jouduttua sairaalaan leikattavaksi , ja sen jälkeen siihen asti, kun tarvitsivat päivittäistä apuani. Asutaan lähellä, joten mulla ei ole ongelmaa lähteä käymään. Olen tehnyt jo vuosia etätöitä, joten ei ole ongelma piipahtaa siellä vaikka kesken työpäivänkin katsomassa, mikä on hätänä. Lisäksi mulla on sisko, joka myös asuu tässä lähellä, eikä meidän lapsetkaan ole kovin monen kilometrin päähän muuttaneet. Mitään ulkopuolista apua heillä ei ole ellei sellaiseksi lasketa, että isä tilaa netistä päivittäistavarat kotiinkuljetuksella eikä hänen siis tarvitse käydä kaupassa ja koska ei voi enää itse ajaa autoa, menevät taksilla, jos meno on virka-aikana eikä siskoni voi heitä kuskata. Olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja aikoinaan työskennellyt myös kotisairaanhoidossa sekä vanhainkodissa ennen akuuttipuolelle siirtymistä, joten tästäkään syystä vanhempani eivät ole tarvinneet kotisairaanhoitoa.
Saisivatko henkilökohtaisen avustajan, sama ihminen kävisi, olisi harmaan helpompi ottaa apua. Molemmilla kumminkin ihan oikea vamma, ei yksinomaan ikääntymisestä johtuvaa toimintakyvyn alentumaa.
Miksi joku pitää keksittyjä, itselläni melko samanlainen tilanne ja monella muulla. Etkö itse viitsisi, jaksaisi tai pitäisi arvokkaana auttaa vanhempiaan. Tai pidätkö siksi keksittyjä kun itsestäsi ei samaan olisi.
Eipä nuo omat kuuskymppiset vielä apua tarvitse, mutta kauhulla odotan tulevaisuutta kun toinen tissuttelee viinaa ja toinen imee tupakkaa kuin korsteeni. Siinä voi olla vaikka millaista maksakirroosia ja keuhkosyöpää niiden tavallisten dementioiden ja muun rappeutumisen lisäksi luvassa.
Kohta 80 volemmat ja asuvat itsenäisesti. Suhtkoht terveitä. Toisinaan vien virkistysmatkalle tuuriin ja hotelli yö kyläkaupalla.
Lisää apuvälineitä kotiin? Otat yhteyttä vanhempien kotikunnan vammaispalveluihin, et onko heillä kaikki avut ja rahalliset tuet mitä kuuluu.
Avustaja kotiin ja painosta ottamaan apua kotihoidosta ja tarvittaessa muuttamaan.
Äidilläni sama sairaus, eikä pystynyt hyväksymään sitä, ettei voi tehdä samanlaisia valintoja asumisen ym. Suhteen kuin vammattomana. Oma nuoruus ja lapsuus menikin isoksi osaksi häntä auttamalla. Myöhemmin luonteen takia henkilökohtaiset avustajat eivät pysyneet. Eli olen pahoillani puolestasi, mutta kehotan sinua valitsemaan omat lapsesi ja järjestelemään asioita.
Tuo on juuri noin, osa hoitaa itsensä sairaaksi ja osa ei piittaa kun vasta perinnönjaossa.