Mitä sinä tekisit tällaisen kaverin kanssa?

Olemme entisiä opiskelukavereita, ja olimme opiskeluaikoina todella läheisiä (yhdessä joka päivä). Vuosien kuluessa hänestä tuli minulle todella tärkeä, ja hänkin humalaspäissään on sanonut " ihan oikeasti rakastavansa" minua.



Koska opiskelujen jälkeen emme enää tavanneet automaattisesti päivittäin, yhteydenpito vähän kärsi, mutta pidimme kuitenkin aika tiiviisti yhteyttä (asumme kumpikin pääkaupunkiseudulla). Vähitellen tilanne meni kuitenkin sellaiseksi, että minusta tuntui että minun täytyi aina olla aloitteentekijä tapaamisillemme. Kaverini ei koskaan edes soittanut minulle.



Aloin jo ajatella, ettei kaverini enää välitä seurastani, joten lakkasin minäkin pitämästä yhteyttä. Emme kuulleet yli vuoteen toisistamme, sitten hän yllättäen lähetti minulle tekstiviestin. Tapasimme, ja hän oli vähän loukkaantunut siitä, etten ollut niin pitkään aikaan soitellut. Aloimme nähdä toisiamme viikoittain, aloitimme jopa yhdessä uuden harrastuksen. Muutaman kuukauden päästä kaverini joutui rahapulan vuoksi luopumaan harrastuksesta, eikä hän sen jälkeen taaskaan ole kertaakaan soittanut tai viestitellyt minulle. Minä aluksi muutaman kerran soitin hänelle ja kyselin kuulumisia.



Nyt taas on vierähtänyt monta kuukautta, joina en ole kuullut kaveristani mitään. Odotan, että hänkin joskus olisi kiinnostunut minun kuulumisistani tai minun tapaamisestani. Olen loukkaantunut ja minulla on myös paha mieli siitä ajatuksesta, että " luopuisin" vanhasta ystävyydestämme, olimme kuitenkin niiiiiiiin läheisiä. Ja oikeastaan kun tapaamme, olemme vieläkin. Hän varsinkin yhdessä ollessamme mainitsee usein, kuinka tärkeä olen hänelle. Mutta voinko oikeasti olla tärkeä, jos hän viimeksikin vasta vuoden päästä viime kuulemisesta alkoi kaipailla minua?



Mitä tekisit? Pitäisitkö yksipuolisesti yhteyttä? Vai odottaisitko aina vaikka sen vuoden, että kaverikin joskus tekisi aloitteen? Niin minä ajattelin tehdä, mutta oikeasti minulla on asiasta paha mieli aina, kun kaveri tulee jostakin mieleen. Pitäisikö minun vain sopeutua tähän " pahaan mieleen?" Olen myös pohtinut sitä, että oikeasti katkaisisin henkisen siteeni kaveriini - etten miettisi mitä hänelle kuuluu, en ottaisi yhteyttä, enkä ehkä edes vastaisi hänen puheluihinsa tai viesteihinsä (sitten vuoden päästä, kun hän saa aikaiseksi).



Niin, tämä vuodatus kuulostaa varmaan melkein siltä kuin olisi jostakin avioerosta tai vastaavasta kysymys, eikä itsenäisten aikuisten välisestä ystävyydestä, kun tätä näin syvällisesti pohdin. Varmaankin olen sitten jotenkin vähän riippuvainen kaveristani. Hän on minulle rakas ja niitä harvoja ihmisiä, joiden kanssa olen tuntenut todellista " sielunsisaruutta."



Ainiin, ja joku saattaa ihmetellä, että miksi en vain suoraan puhu kaverini kanssa tästä asiasta. Olen toki pari kertaa aiemmin yrittänyt ottaa asiaa puheeksi, mutta kaverini on vaivautunut ja selitellyt jotakin epämääräistä. Ja minulle on tullut huono omatunto siitä, että jotenkin vaadin häneltä liikaa.



Anteeksi tämä hirveä vuodatus... :)