Minkä ikäisenä ensimmäisen kerran alkoi sinusta tuntua että miehen löytäminen on vaikeaa?

Olin ehkä joku 13-14. Koulukiusattu, ujo tyttö, joka ei todellakaan uskaltanut puhua pojille. Nyt olen ujo, lihava ja mielenterveysongelmainen, eipä ole jonoksi asti yhtään mitään.  Paitsi ehkä niitä ongelmia.

N23

Ei ole koskaan ollut vaikeaa, ikää nyt 43v.

Alusta lähtien. Teininä ihmettelin sitä, että jo ysiluokkalaisilla oli poikaystävä ja lukiolaisella saattoi olla kihlasormus sormessaan. Opiskeluaikana jopa koko ikänsä miehiä vihannut kämppäkaverini löysi itselleen kumppanin. Nelikymppisenä kummastelin sitä, miten helppoa ihmisten oli löytää aina uusi parisuhde edellisen päättymisen jälkeen (ja joskus sen aikana), ja sitä, miten nopeasti parit muuttivat yhteen ja menivät naimisiin. Itse olen yhä yli viisikymppisenä sinkku, koska kukaan ei koskaan ole kiinnostunut minusta parisuhdemielessä.

Löytäminen mihin? Seksiin on lähes aina löytynyt, parisuhteeseen oli huomattavasti kovemmat vaatimukset, joten aika monta vuotta meni välillä sinkkuna. 51-vuotiaana löysin sitten nykyisen puolisoni.

Aloin seurustella 14 vuotiaana. Sen jälkeen aina parisuhteessa. Olen nyt 47 v ja jonoa oven takana, mutta ei syytä erota.

Noin viisikymppiseksi mies oli aika helppo löytää, mutta siinä vaiheessa kun perheessä oli 2 kesämökkiä, omakotialo ja melko lähellä rantasauna, alkoi miehen löytämisestä tulla hankalampaa. Se ei pesiytynyt erityisesti mihinkään, joten oi aika usein pakko soitella perään tai käydä autotallissa katsomassa, oliko auto siellä.

Minusta se on tuntunut aina vaikealta :/

Nuorempana tuntui olevan helppoa. Sain seksiä ja lyhyitä seukkaamisia (n.1v) . En muuta halunnutkaan. Elin unessa. Kaikki oli niin helppoa.

Sitten n.35v aloin etsimään itselleni miestä ja tuleville lapsille isää. Sellaista ei vaan ole löytynyt. Seksiä ja kevyttä seurustelua löytyy edelleen. Olen nyt 47v, enkä tule koskaan saamaan lapsia. Miehen voin vielä löytää, ehkä.

Aina on ollut vaikeaa. Yli nelikymppisenä en ole enää etsinytkään kyllä.

Yläasteella kun aina tuli pakit olin jo aika varma että tää on mun osalta tässä. Lukiossa yritin vielä paria miestä ja kun edelleen pakit, annoin olla. Ikää nyt 30 eikä yksikään mies ole lähestynyt. Ruma kun ruma.

Jotenkin en jaksa uskoa että tytöt edes erityisesti etsisivät miehiä. Minua eivät ainakaan koskaan löytäneet. Nyyh. M53

Aina. Tiesin jo pikkutyttönä kohtaloni. Olen 22 ja erittäin epäsuosittu miesten keskuudessa.

Ala-asteen discossa kun kukaan poika ei koskaan hakenut tanssimaan. Kavereilla oli vientiä senkin edestä.

Sain asiasta ensimmäisen välähdyksen joskus 11-vuotiaana, kun pojat sanoivat minulle hyi yök. Ala-asteen lopussa tuo muuttui suoranaiseksi kiusaamiseksi ja paheni vielä entisestäänkin yläasteella. Seiskaluokalla minulla oli jo selkeä käsitys siitä, että en varmaankaan tule paistattelemaan vastakkaisen sukupuolen suosiossa. 

Aikuisiällä olen "kelvannut" muutamalle henkisesti väkivaltaisesti luuserille, mutta siihen se sitten jääkin. Olen mieluummin yksin kuin parisuhteessa haukuttavana.

Vierailija kirjoitti:

Ala-asteen discossa kun kukaan poika ei koskaan hakenut tanssimaan. Kavereilla oli vientiä senkin edestä.

Sama mulla, sieltä asti olen tajunnut, etten ole niitä naisia, jotka saavat miehiä helposti, jos ollenkaan. On pari kuitenkin ollut, nuorena aikuisena. Joskus 35v lähtien en ole enää uskaltanut edes toivoa.

Aina ollut vaikeaa, koskaan ei ole ollut helppoa vaikka olen itsekin yrittänyt liikaakin.

Ikä ei yksinään selitä "vaikeutta". Muutin töiden takia pk-seudulta pienelle paikkakunnalle Pohjois-Suomeen. Olen tyytyväinen elämänmuutokseen, mutta kanssani samalla aaltopituudella olevia miehiä on mahdotonta löytää täältä. -N53

Vierailija kirjoitti:

Ala-asteen discossa kun kukaan poika ei koskaan hakenut tanssimaan. Kavereilla oli vientiä senkin edestä.

Samikset :-D Ekat hitaat pääsin tanssimaan lähes 20v. ikäisenä, ja silloinkin ihmettelin, että miksi tuo minua hakee.. Hitaisiin ja pariin suudelmaan ne kokemukset sitten jäävätkin (nainen olen, 40+). Tasoa en viitsisi enää laskea, koska se tarkoittaisi pulimummoksi ryhtymistä, ja niin epätoivoinen en sentään ole.

Vierailija kirjoitti:

Ikä ei yksinään selitä "vaikeutta". Muutin töiden takia pk-seudulta pienelle paikkakunnalle Pohjois-Suomeen. Olen tyytyväinen elämänmuutokseen, mutta kanssani samalla aaltopituudella olevia miehiä on mahdotonta löytää täältä. -N53

Hauskaa. Minä muutin 22-vuotiaana nuorukaisena pikkupaikkakunnalle. 17 - 23-vuotiaita tyttöystäväkandidaatteja riitti vaikka kuinka. Oliko kyse siitä, että olin uusi naama? En tiedä, mikään erityinen komistus en ollut silloinkaan. Eivät he kaikki samalla aaltopituudella olleet, mutta kuitenkin ihan fiksuja tyttöjä ja nuoria naisia.

Sitä ennen minulla ei ollut minkäänlaista menestystä naisten parissa. Kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut minusta. Vasta tuon muuton ja kokemuksen jälkeen tajusin, että kyllä jokunen sentään, mutta he olivat varmaan aivan yhtä ujoja esiin kiinnostustaan, kuin minä. Tuon muuton jälkeen olen seurustellut jatkuvasti. Nytkin tuttavapiirissäni olisi kiinnostavia naisia, joista jonkun kanssa varmaan saisi suhteen alkuun, mutta kun olen naimisissa, niin eipä ole tarvetta. Tuon yhden kokemuksen ja lyhyen elämänvaiheen jälkeen ennen täysin mahdoton asia muuttuikin helpoksi, jopa jotenkin lähes itsestään toteutuvaksi. Ehkä tosin en nykyäänkään olisi mitenkään huomattavan kranttu.

Omasta ja muiden kokemuksista ja tekemistäni havainnoista olen alkanut ajatella, että muuttuuko ihmisessä jotakin, kun hän on ensimmäisessä jotenkin toimivassa suhteessaan. Murtooko jokin esto? Ovatko ihmiset yleisesti ottaen kiinnostuneita niistä, joiden tietävät tai olettavat ennenkin olleen parisuhteessa? En ehkä koskaan saan mitään vastausta näihin kysymyksiin ja pohdintoihin. Jotenkin kuitenkin näyttää siltä, että miehet jakautuvat parisuhteellisiin ja sitten näihin omien polkujen tallaajiin ja inseleihin. Onhan niistä pinttyneistä vanhoistapiioistakin puhuttu maailman sivu, ei siinä mitään. Eikä vanhanpiian osakaan aina ole ollut sosiaalisesti(kaan) mitenkään helppo.

Miten tämän jaarittelun nyt sitten liittäisi alkuperäiseen kysymykseen? Jos olisin sinkku, olisin varmaan iän suhteen aika avoin. Harvan naisen olisi ikänsä vuoksi vaikea lähestyä minua: eläkemummoa en halua ja teini-ikänsä vasta hiljattain sivuuttaneet ovat varmaankin liian kypsymättömiä. Tältä osin voisin itse tarjota helpotusta ap:n näkemään ongelmaan.

Kehtaan nyt tähän loppuun esittää kysymyksen, että kuinka moni nainen vaikeuttaa pariutumistaan kohtuuttomin vaatimuksin. En tarkoita sitä, että pitäisi kelpuuttaa kuka tahansa. Näen asian niin, että jos muodostaa kauhean tarkat kriteerit, niin sulkeeko pois ihan hyviäkin vaihtoehtoja. Vaikka ne kriteerit sinällään olisivat ihan kohtuullisia, niiin käykö niin, että pitämällä niistä tiukasti kiinni sulkee pois mahdollisuuden positiiviseen yllätykseen?