Lue keskustelun säännöt.
En saa sanottua, että haluan erota
10.03.2019 |
Olen miettinyt eroamista lähes neljä vuotta, välillä asia on ollut mielessä enemmän ja välillä vähemmän, mutta aina se palaa ajatuksiin. Olemme miehen kanssa niin erilaisia ja vuosien varrella kasvaneet vielä enemmän eri suuntiin. Läheisyyttä, seksiä, samoja kiinnostuksen kohteita, mukavaa yhdessäoloa ei ole, mutta arkea pyöritetään ilman kovin dramaattisia riitoja. Välit ovat viileän asialliset.
Minä en saa sanottua ääneen, että haluan erota. Suunnittelen, haaveilen, mielessäni pyöritän asiaa, mutta en saa otettua sitä miehen kanssa puheeksi. Tuntuu, kuin tästä puhumattomasta asiasta olisi kasvanut se virtahepo olohuoneeseemme ja ihan kuin mulla olisi päässä ja rinnassa joku tiukka lukko, etten vaan saa suutani auki. Ero pyörii päässäni ja hoen itselleni, että ensi viikolla, kesällä viimeistään...
Mitä teen? Onko kukaan muu ollut tällaisessa tilanteessa? Mistä saan voimaa asian nostamiseen pöydälle ja kaikkiin käytännön järjestelyihin?
Kommentit (19)
Tollasta se on kun mennään ns. järkisyistä eli rahan takia yhteen:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko nuori kaunis nainen, joka otti sen rikkaan ja vanhan ukon??
Saitko sanottua silloin muinoin, että haluat naimisiin tämän miehen kanssa? Vai olet ajautunut asioihin?
Ehkä sinulle alkaa seljetä mitä sinä itse haluat.
Ehkä voisit kuitenkin jutella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olette lapseton pari, niin voit kertoa tuntemuksistasi ilman suurempia pohjustuksia vaikka saman tien. En usko, että tilanne tulee miehelle yllätyksenä, jos suhde on ollut noin pitkään väljähtyneenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on ihan hirveä tilanne! Luota siihen, että oikea aika tulee, mutta älä enää vuosiksi venytä päätöstä. Kun tilanne on ollut pitkään tuollainen, ei ero voi tulla yllätyksenä miehellesi, hyvin todennäköisestihän pyörittää samoja asioita mielessään.
Kannattaa ihan ensimmäiseksi visioida mielessään, millaista elämäsi olisi eron jälkeen. Jos on lapsia, olisitko valmis olemaan osa-aikaäiti? Miten lasten koulut ja harrastukset järjestyisivät? Entä raha-asiat? Pystytkö elättämään itsesi ja pitämään entisen elintasosi? Jos joudut muuttamaan vaikkapa omistusasunnosta kaupungin vuokra-asuntoon, voi muutos olla iso.
Millä tavalla elämäsi muuttuisi parempaan suuntaan? Olisit vapaa tulemaan ja menemään, saisit olla kotonasi yksin eikä tarvitsisi ottaa ketään huomioon. Kukaan ei sotkisi, kahvikuppi olisi pöydällä tismallen samassa asennossa, kun illalla tulet töistä.
Kenenkään mielipidettä ei tarvitsisi ottaa huomioon, kaikesta saisit päättää itse.
Joutuisit sinkkumarkkinoille uudelleen. Ehkä löytäisit uuden rakkauden, ehkä et.
Jos nykyinen tilanne on niin ahdistava, että muut vaihtoehdot ovat vielä huonompia, kannattaa nostaa kissa pöydälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tunteen. Pystyin vasta kun oli pakko eli kun olin rakastunut toiseen mieheen. Muutenkaan exään ei ollut enää mitään yhteyttä eikä puhuttu mistään eikä oltu yhdessä mitenkään. Paperilla vain avioliitto ja asuttiin samassa talossa. Lasten takia oli hankalaa eron aloitus. Nyt onneksi takana tuo.
Sama täällä. Lapsiakin on, tosin jo isoja. Sen verran voin sanoa, jos joku ajattelee että ruoho aidan toisella puolella kiinnostaidi, ettei kyse ole siitä. Minua ei nyt uusi suhde houkuttele pätkän vertaa.
Eromahdollisuutta tulee mielessä pyöritettyä päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei, muakaan ei uusi suhde tai mikään "sinkkuelämä" kiinnosta yhtään. Olen itse asiassa ajatellut, että en koskaan enää halua asua kumppanin kanssa. Unelma yksin lapsen kanssa elämisestä tuntuu niin vapauttavalta. AP
Meillä suhde alkoi siinä ehkä 15 avioliittovuoden jälkeen selvästi huonontua, ja kuten AP sanoi, aloimme pikkuhiljaa kasvaa erillemme, seksi väheni, yhteiset 'jutut' loppuivat, ja meistä tuli enemmänkin kämppiksiä ja yhteisten lastemme 'kanssa-vanhempia' kuin aviopuolisoita. Kun oltiin oltu 20 vuotta naimisissa, ensi kertaa tuli esille eromahdollisuus, mutta kumpikaan ei varsinaisesti halunnut erota, syystä tai toisesta, joten jäimme yhteen. Lopulta tilanne meni siihen pisteeseen, että totesimme että nyt joko erotaan, tai sitten teemme tälle jotain. Pitkän harkinnan ja melko syvällisten keskustelujen jälkeen päätimme vielä yrittää. Molemmat alkoivat tietoisesti parantaa suhdetta ja muuttaa myös omaa käyttäytymistään ja asennettaan, ei vain odottaa toiselta parannusta, ja vähitellen tilanne alkoi parantua. Nyt tuosta on muutama vuosi jo aikaa, ja olemme molemmat tyytyväisempiä ja onnellisempia kuin vuosikausiin. Eikä tämä ole mitään teeskentelyä että 'muka rakastetaan' toisiamme, vaan annamme sille aidolle ja oikealle rakkaudelle tilan elää ja johtaa suhdettamme. (Sori, kuulostaa melko lässynlässyltä, mutta näin nyt kuitenkin on.) En tiedä kestääkö tämä hautaan asti, mutta toistaiseksi vaikuttaa ainakin lupaavalta.
Sanon tämän kaiken vain siksi, että vaikka AP:llä on ero mielessä, niin muitakin vaihtoehtoja saattaa vielä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai se ero ole olennaisin asia vaan juurikin se, mitä kumpikin tulevaisuudelta haluaa. Se teidän pitäisi käydä keskenänne läpi.
On liian paljon sitä, että mies kuvittelee naisella olevan kaiken hyvin. Nainenkaan ei kuitenkaan pysty asiasta puhumaan vaan vasta vain ilmoittamaan erosta. Koita tehdä asia fiksummin. Puhu asiasta. Useaan kertaan ja kärsivällisesti. Anna miehesikin ensin tottua ajatukseen, että asiat eivät ole kunnossa. Jos tahtoa on, hänkin ryhtyy miettimään miten asiat voisivat parantua.
Ongelmana on siis se, ettette kommunikoi. Suosittelen, että aloitatte kommunikoinnin ensin muusta kuin siitä "otan eron".
Vaikka: "Minusta tuntuu, että olemme etääntyneet toisistamme ehkä jo liikaakin. Kuka oikein olet? Kiinnostaako sinua vielä tietä, kuka minä olen, mikä minusta on näinä vuosina tullut? Miltä sinusta tuntuu, oletko onnellinen kanssani?"
Huonoin vaihtoehto on vain lillua elämässään. Kyllä jokainen on vastuussa siitä, että avaa suunsa, mieluummin ajoissa kuin liian myöhään.
Minulla on sama tilanne. Ollut jo monta monta vuotta. Olen ollut ihan varma erosta jo vuosikaudet, silti vain lykkään asiaa aina huomiseen, viikonloppuun tms. Joskus olen sanonutkin asiasta, mutta ero ei siltikään ole edennyt. Hulluinta tässä on, että minulla on uusi mieskin jo valmiiksi katsottuna, mutta en siltikään pääse eroon nykyisestä. Nyt olen päättänyt hoitaa asian loppuun ylihuomenna.
Heh. Tuli mieleen se siskonpeti-sketsi, jossa nainen ei vielä miehen kuolinvuoteellakaan saanut sanottua, että ei halua olla hänen kanssaan.
On kokemusta, tosin naimisiin ei sentään menty ja oltiin "vaan" kolme vuotta yhdessä. En minä sitä suoraan pystynyt sanomaan, muutin jollain työverukkeella pois ja hän kysyi sähköpostitse, että mitä tämä merkitsee.
Surkuhupaisaa näin jälkeenpäin ajateltuna... Kun ei vaan oikeasti puhuta asioista niin siinä voi käydä noin. Suosittelen kuitenkin ihan sitä suoraa puhetta. Kyllähän se kirpaisee mutta sitten helpottaa kun molemmat pääsette jatkamaan elämäänne mukavammin.
Vierailija kirjoitti:
Ongelmana on siis se, ettette kommunikoi. Suosittelen, että aloitatte kommunikoinnin ensin muusta kuin siitä "otan eron".
Vaikka: "Minusta tuntuu, että olemme etääntyneet toisistamme ehkä jo liikaakin. Kuka oikein olet? Kiinnostaako sinua vielä tietä, kuka minä olen, mikä minusta on näinä vuosina tullut? Miltä sinusta tuntuu, oletko onnellinen kanssani?"
Huonoin vaihtoehto on vain lillua elämässään. Kyllä jokainen on vastuussa siitä, että avaa suunsa, mieluummin ajoissa kuin liian myöhään.
Tuossa vaan saattaa tulla sellainen ongelma, että jos ap oikeasti haluaa ja on päättänyt erota niin tuollaisessa keskustelussa mies voi sanoa että hän haluaa jatkaa ja sitten ap ei pysty enää kertomaan oikeista ajatuksistaan.
Että siinä mielessä on parempi ehkä sanoa heti suoraan, että ero on mielessä.
No onpa teillä tulehtuneet välit, jos viileän asiallisesti muutenkin puhutte eikä läheisyyttä ja seksiä.
Etkö voi vaan sanoa sen? Jos et pysty niin kirjoita kirje ja pyydä lukea? Kummankin elämä tuossa menee ihan hukkaan.