Ystävien erkaantuminen

Yhden kaverin kanssa juttelin koulussa joka päivä 4v ajan, olimme paita ja peppu ja hakeuduimme toistemme seuraan, en siis ole mikään yksipuolinen takertuja. Teimme myös lopputyön yhdessä. Koulun loputtua vuosi sitten emme ole nähneet ja viestittelynkin lopetin, se oli aina aloitteestani ja jotenkin ei kehdannut enää kysyä nähdäänkö.

Osa kavereista on kadonnut myös yksinkertaisesti niin, etteivät vastanneet enää mihinkään viesteihin ja ns luovutin. Sellaistakin toki elämässä käy, mutta nämä pomppaavat nyt useammin mieleen vaikka sinänsä ovat normaaliakin.

Todella hyvä ystäväni käy läpi melko rankkaa elämäntilannetta, jossa itse olin joku vuosi sitten ja ystävien tuki auttoi paljon. Hän ei kuitenkaan usein muista vastata viesteihin ja keskustelut jää kesken muutamaan viestiin. Haluaisin auttaa ja ymmärtää, mutta en ymmärrä. Ihmiset ovat erilaisia, hänen tilanteensa voi vaatia tuota, mutta tuntuu pahalta etten voi olla hänen tukenaan kuin ystävä. Tilaa aion antaa, mutta haluaako hän sitä vai eroon minusta?

Kaksi ystävääni ovat raskaana. Se on toki tilanne, jossa tulee käperryttyä kotiin ja pyörittyä oman navan ympärillä ns. positiivisessa mielessä. Minulla on kuitenkin itselläkin lapsia ja olisi ihana jakaa näitä asioita. En kuitenkaan tunnu kelpaavan siihenkään. Enkä mielestäni tuputa neuvoja tai ole päsmäröimässä koska muka tiedän kaiken, mutta että lapset eivät yhdistä minua kavereihini eivätkä vaikeatkaan elämäntilanteet niin mikä sitten. Myös lapseni kummitäti on vain hiljalleen kadonnut kuvioista, olen myös hänen lapsensa kummi, mikä sekin tietysti harmittaa kun on lapsenkin aikuinen.

Usein ystäväni myös jättävät vastaamatta, myös "tärkeisiinkin" viesteihin. Yksi on ollut kk ulkomailla, ei vastannut kun kysyin kuulumisia. Yhdeltä kysyin miten äitiysultrassa meni kun laskin että olisi nyt, ei vastannut. Ensimmäinen ajatus oli kauhu, että heille on käynyt jotain kamalaa, mutta tätä käy niin usein etten enää usko siihenkään. Varmasti jos laitan uuden viestin, saan vastauksen "ai niin unohdin..." mikä on ok JOSKUS, ei 80% ajasta. Tältä rankassa tilanteessa olevalta kysyin kuulumisia, ei vastannut. (Kyse ei siis kuolemasta tms, jos se jotenkin selkeyttää). Yhdelle kerroin olleeni työhaastattelussa unelmieni työhön, ei vastannut-laittoi 2vko päästä viestiä uudesta koiran pannasta jonka osti.

Yhdelle kerroin suoraan yksinäisyyden tunteistani itkua pidätellen kuitenkaan häntä syyllistämättä/ottamatta puheeksi em asioita, hän sanoi kaikki oikeat sanat kuten minussa ei ole mitään vikaa, olen hänelle tärkeä, voin koska vain laittaa viestiä jne halasi. Laitoin muutaman päivän päästä viestiä töissä olleesta hauskasta tilanteesta, ei vastannut mitään.

Yhtä kaveria näin vuosien ajan vielä ennen kesää lähes viikottain, nyt kerran kolmessa kuussa, hän hankki siis koiran. Hänellä ei ole tällä paikkakunnalla juurikaan muita ystäviä, vuosia olimme todella läheisiä ja ymmärtäisin paremmin ellei tuntuisi että korvauduin koiralla. Väkisinkin tuntuu pahalta, vaikkei sitä voi sanoa, vaan toki iloitsen mukana jos koira tuo haluttua sisältöä elämään.

Lähinnä hämmennyn näistä, koska rakastan ystäviäni. Aiemmin pidin myös yhteisiä illan istujaisia n. Kerran vuodessa kaikille vaikka ovatkin vieraita toisilleen ja joka kerta on ollut ihanaa ja olen sanonut kuinka heitä arvostan ja välitän, viimeksi pidin illan 1,5v sitten. Miten tähän siis on tultu lopulta? Onko pelimme menetetty?

Ja kyllä, juttelen tästä myös psykologin ja miesystäväni kanssa. :'D

Ap

Hei mulla ollut kovin samantapaisia tuntemuksia, itsekin kolmekymppinen ja painin asian kanssa melkein koko viime vuoden, kun tuntui että minulle tehtiin joko oharit tai kalenterista ei löytynyt aikaa kun viikkojen päähän ja luulin jo että minussa on vikaa. Kunnes yhtäkkiä huomasin viime vuoden lopulla että elämääni oli kuin itsestään alkanut tulla lisää uusia tai uusvanhoja tuttavuuksia koska olin ollut avoimempi vastaanottamaan uusien ihmisten lähestymis yrityksiä ja nyt ne kaikki entisetkin yhtäkkiä laittelee viestiä, kyselee minun perääni, kun en kerro kuulumisia kuin ennen ja olen itse se kenellä ei enää riitä aikaa nähdä edes kuukausittain, kun on niin monta erilaista sosiaalista suhdetta joita yrittää ylläpitää samaa aikaa ja olen luonteeltani sellainen että kuormitun jos on liikaa sovittuna monen eri ihmisen kanssa.

Elämä on jännää, koita olla ajattelematta asiaa liikaa, nykyinen some kulttuurikin on saanut aikaan sen että koitetaan ylläpitää mielikuvaa siitä että omassa elämässä on kaikki niin hyvin, ettei avauduta samaan tapaan edes vanhoille hyville ystäville, vaikka omassa yksityiselämässä olisi murheita, eikä siksi jaksaisi tavata, keksitään mielummin tekosyitä. Jotku ottaa tarkoituksenmukaisesti etäisyyttä jos elämässä on meneillään jotain kuormittavaa, vaikka läheisen kuolema tai ero, työttömyys, sairaus tms.

Minulla ja miehelläni on molemmilla ollut ystävät joiden luulimme vain ottavan etäisyyttä tarkoituksella, kunnes selvisi että heillä oli syynä ollut paha masennus, mutta someen annettiin kuva että elämä luistaa, on menoja sun muuta mutta lähimmille ystäville oli vaikea avautua ettei kaikki ollutkaan hyvin, eikä energiaa välillä ollut edes nousta sängystä.

Jos asia kuitenkin vaivaa kovasti, ota puheeksi ja kysy suoraan ystäviltä koskaan kuitenkasn syyllistämättä heitä.