Lue keskustelun säännöt.
Painonnousu ahdistaa :(
10.02.2019 |
Olen vuosia syömishäiriötä sairastanut, rajoittunut ruokavalio ja pakkoliikunta ovat olleet iso osa elämää ja nyt viimeaikoina olen onnistunut vähentämään järjetöntä liikkumista sekä yrittänyt syödä paremmin. Haluni toipua on kova ja luulin minulla menevän ihan hyvin, mutta hoitajan kommentti siitä, että olen jo lähellä luonnollista normaalipainoani (joka on vähän, olen aina ollut hoikka) ja tunne siitä, että paino on noussut on alkanut ahdistaa ihan kamalasti. Kun tajuan sen, että luut eivät erotu enää niin selkeästi ja huomaan muitakin pieniä muutoksia kehossani, tuntuu etten kestä olla itseni kanssa. Vaatekokoni on edelleen xs-s, mutta peili ja mieli sanoo jotain aivan muuta. Miehen mielestä olen edelleen todella hoikka, yrittää kannustaa minua syömään ja herkuttelemaan myös. Toi äsken kaupasta suklaata ja huomaan yrittäväni keksiä syyn millä välttää sen syöminen. Mies on ihana kun kannustaa ja tunnen syyllisyyttä siitä, että olen "vaikea".
Olen kerran aikasemminkin sairauden aikana päässyt tähän painoon ja se johti siihen, että aloin taas laihtua kun ahdistuin asiasta niin paljon. Haluan eroon näistä ajatuksista ja olen turhautunut, koska tuntuu etten koskaan enää opi hyväksymään itseäni. Sanotaan, että ahdistus helpottaa kun paino normalisoituu, mutta ei minulle käynyt niin.
Haluaisin ehkä aloittaa jonkun kivan, kevyen liikuntaharrastuksen, mutta pelkään sen johtavan laihtumiseen ja siihen, että tulisin siitä tyytyväiseksi ja joutuisin taas siihen kierteeseen jossa laihtumisesta tulisi ainoa tärkeä asia elämässäni. Haluan tervehtyä mutta toisaalta en, tämä on vaan niin kovin vaikeaa. :(
Kommentit (2)
Kyllä vaan on! Ymmärrän sinua niin täydellisesti. Itse elänyt tämän kanssa lapsuudesta asti, ja välillä ollut todella pohjilla ja sairaalassa kuoleman kielissä kaksi kertaa.
Tiedän miltä tuntuu kun hoitaja sanoo että paino on pian hyväksyttävissä lukemissa, se on sama kuin sinulle sanottaisiin että olet lihava! En osaa sinua neuvoa koska en ole itsekään vieläkään terve vaikka melkein sen hyväksyttävän painon saavuttanut. Pidän sitä väkisin tässä enkä ole ollenkaan tyytyväinen, päin vastoin. Toisaalta nyt kun aivot toimii kirkkaammin en mistään hinnasta haluaisi sitä tuskaa takaisin.
En allekirjoita ollenkaan että automaattisesti kaikki muuttuu simsalabim hyväksi kun paino normalisoituu! Ei todellakaan. Tosin siis ajatus kirkastuu ja järki, mutta kyllä se sairaus vain sinne jää kytemään. Varsinkin jos on sairastanut kauan kuten minä. Koko ikäni saan olla varuillani. Aina kun tulee vaikeampia ja haasteellisempia aikoja, anoreksia nousee pintaan ja joudun pinnistelemään etten lähde sen mukaan. Tuo ambivalenssi haluan olla terve-en halua, on varsin tuttu.
Minulta ainakin tämä on vaatinut valtavaa työtä itseni kanssa sekä psykologin apua monta vuotta. Tiedän että Suomessa apua on vaikea saada, itse en asu siellä. Pahimpina aikoina kävin kaksi kertaa viikossa psykologin vastaanotolla, nyt olen päättänyt yrittää omin avuin. Jos tässä saan painon pidettyä ei hätää.
Tämä on julma ja salakavala sairaus. Se esittää ystävää ja kun saa pauloihinsa se muuttuu kiduttajaksi. Kunpa olisin osannut sinua neuvoa tai lohduttaa. Pidä kuitenkin kynsin hampain kiinni siitä että et ainakaan laihdu! Kovasti tsemppiä sinulle kohtalotoveri!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko täällä ketään, joka olisi ollut vastaavassa tilanteessa?