Masentunut vetää mukanaan pohjalle

Kannattaa aina kannustaa masentunutta hakemaan ammattilaiselta apua. Masentunut ei välttämättä ymmärrä omaa tilannettaan tai sitä, mitä tekee toiselle.

Olen ihan samassa tilanteessa. Väsyttää olla toisen kuuntelija, tukija ja ohjelmatoimisto. Ymmärrän kyllä koska olen itsekkin sairastanut mutta ko ihminen ei kyllä silloin auttanut minua tippaakaan, päinvastoin. Kyseessä oma puoliso. Todella ristiriitainen olo koko tilanteesta, olenkin vetäytynyt enemmän omiin oloihini kun en jaksa olla se jonka pitää antaa itsestään. Hänellä on jotenkin outo ajatusmaailma nyt muutenkin, kokee että vaikka seksin jatkuva harrastaminen saisi hänen ajatuksena toisaalla ja toisi iloa elämään, minusta tuo käytös ja halu tuntuu hyväksikäytöltä.

Masentuneena ei kannattaisi eristäytyä, mutta mielestäni se eristäytyminen suojelee toisiakin. Ei mua mikään piristä kuitenkaan ja teen toisillekin pahemman mielen.

Olen ollut tuossa tilanteessa kymmenisen vuotta sitten, mutta tajusin, että en saa mennä siihen mukaan liian syvälle. Pelastin itseni ja pienet lapset siitä suosta ja olimme läsnä, mutta emme menneet samaan suonsilmään masentuneen mieheni kanssa. Hänen piti valitettavasti itse rämpiä kuiville ja minä huolehdin vain, että arki sujuu edes suurinpiirtein mallikkaasti. Sanoin sen suoraan miehelle ja hän ymmärsi asian kyllä.

Ei masentunut ole tyhmä, hänelle vaan pitää sanoa asiat juuri niin kuin sinä itse ne ajattelet. Jos et siis halua olla jätesanko, niin sanot asian juuri niin. Sinun mielipide on omasi ja se on tullut asioiden miettimisen kautta, eli sinä tiedät mitä jaksat ja missä mennään sinun sietokyvyn yli. Sinä määrittelet oman jaksamisesi rajat ja masentuneen homma on hoitaa omat asiansa tavalla tai toisella. Voit auttaa ja tukea, mutta et pysty parantamaan.

Nyt kaikki on ollut hyvin jo vuosia. Joka ikinen syksy kuitenkin pelkään, että se sama tapahtuu taas ja mies katoaa meiltä jonnekin oman päänsä sisälle. Tästä pelosta olen miehellekin puhunut ja olemme sopineet, että jos hän tuntee jotakin, niin hän puhuu heti minulle ja hakeutuu heti avun piiriin eikä edes yritä itse hoitaa koko juttua. Sovimme myös, että jos jotakin nyt tulisi, niin pelastaisi taas itseni ja varsinkin teinit kauemmaksi. Heidän ei tarvitse nähdä ja kokea kaikkea.

Minulla on kokemusta sekä omasta masennuksesta että toisen masentuneen tukemisesta. Olin itse masentuneena aiemmin ennemminkin sellainen, että vetäydyin paljon omiin oloihini, enkä halunnut rasittaa toisia omilla murheillani. Oli myös ehkä tunne siitä, että muut ei välitä, ja pelkoa näyttää omaa heikkouttani.

Sitten tutustuin ihmiseen, joka alkoi tukeutumaan minuun aika voimakkaasti. Minä suhteellisen kilttinä ihmisenä kuuntelin kaikki hänen murheensa moneen kertaan, ja yritin olla tukena, vaikken itsekään ollut vielä täysin toipunut. Tuntui raskaalta, varsinkin jatkuvat itsemurhapuheet. Lopulta itsekin romahdin henkisesti.

Jälkikäteen on tullut monesti mietittyä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Olisi pitänyt enemmän kuunnella itseään ja miettiä omaa jaksamista, ja olisi pitänyt ohjata tämä ihminen ammattiavun piiriin, vaikka hän sitä vastusti. Itsemurhapuheet on läheisille ehkä liian rankkaa kuunneltavaa.

Joo valitettavasti erehdyin suhteeseen bibon kanssa jonka masennuskaudet oli jotain ihan next leveliä. Puheita kuolemasta jo aamupalalla, asioista välittämättömyyttä ynnämuuta yleistä sekoilua. Minullakin on masennus taipumusta, mutta olen silloin, kuten tuo aiempikin kommentoija, lähinnä omiin oloihini vetäytyvä ja hiljainen, joten oli rankkaa joutua terapeutiksi kyseiselle henkilölle, onneksi erotin ajoissa kuinka omakin mieleni alkoi mustua ja synketä hänen vaikutuksestaan ja pelastauduin. Ei enää ikinä

Mä olen itse se masentunut ja ymmärrän, että sairastamiseni on myös läheisille raskasta. Itsellä meni erään läheisen ihmisen kanssa välit huonoon kuntoon, kun hän koki ongelmani raskaaksi ja väsyi. Olisin toivonut, että minulle olisi sanottu aikaisemmin, mitä jaksaa ja mitä ei. Toisen ajatuksia kun ei voi lukea, joten joskus on vain puhuttava suoraan, miltä tuntuu.

Jos masentuneella läheiselläsi ei ole hoitokontaktia, kehoita häntä hankkimaan sellainen. On myös ihan suositeltavaa sanoa, ettet sinä voi ottaa vastuuta hänen toipumisestaan, vaan se on oltava ulkopuolisten, siihen koulutettujen ihmisten vastuulla. Läheiset voivat olla tukena sen verran kuin jaksavat, mutta heidän ei tarvitse kannatella toista oman jaksamisensa kustannuksella. Itse ainakin ymmärrän tämän, mutta toki masentuneetkin voivat olla tässä erilaisia. Aika painostavalta kieltämättä kuulostaa läheisesi käytös.

Ei sun noin tarvitse sanoa, tai ei todellakaan kannata sanoa mitään: "nyt riittää!" Voi olla aika kamalaa kuultavaa masentuneelle. Masentuneella harvemmin on rajoja, joten sun täytyy asettaa ne. Kuuntele ja auta sen verran kuin jaksat. Aina ei tarvitse olla tavoitettavissa. Pidä huoli, että elämässä on myös "terveitä" ihmissuhteita ja, että vuorostasi myös sinä pääset avautumaan muille. Sitä on valitettavasti turha odottaa masentuneen kanssa. Masentuneen kanssa suhde on aika yksipuolinen. Tämä pitää ymmärtää ja hankkia ne tasapuoliset ihmissuhteet muualta. 

Vierailija kirjoitti:

Ei sun noin tarvitse sanoa, tai ei todellakaan kannata sanoa mitään: "nyt riittää!" Voi olla aika kamalaa kuultavaa masentuneelle. Masentuneella harvemmin on rajoja, joten sun täytyy asettaa ne. Kuuntele ja auta sen verran kuin jaksat. Aina ei tarvitse olla tavoitettavissa. Pidä huoli, että elämässä on myös "terveitä" ihmissuhteita ja, että vuorostasi myös sinä pääset avautumaan muille. Sitä on valitettavasti turha odottaa masentuneen kanssa. Masentuneen kanssa suhde on aika yksipuolinen. Tämä pitää ymmärtää ja hankkia ne tasapuoliset ihmissuhteet muualta. 

Tämäkään ei ole aina niin suoraviivaista. Itse ainakin masentuneena pyrin vastavuoroisuuteen ihmissuhteissa ja jos huomaan, että esim. läheiselläni on tiukka paikka, pystyn kyllä keskittämään aikani ja energiani ollakseni olemassa häntä varten, ei niin, että hän on olemassa pelkästään minua varten. En itse halua sellaista asetelmaa ihmissuhteisiini. Toki huonoimmat ajat ovat olleet sellaisia, ettei vaan jaksa keskittyä muuhun kuin siihen, että selviää jotenkin, mutta aina kun olen siitä vähänkään noussut, pyrin myös huomioimaan toiset. Tekee myös oikeasti hyvää usein keskustella ihan muista kuin omista asioistaan. Toki tässäkin varmaan masentuneet ovat erilaisia.

Terveisin tuo seitsemäs vastaaja

Sinänsä mielenkiintoista, että tämä masentunut henkilö puhui muun ihmisen ongelmista minulle, siirtäen oman pahan olonsa hänen elämäntilanteeseen, siten että tällä toisella henkilöllä olisi itsemurhataipumuksia, mutta puhuikin itsestänsä.

Olen itse työssä käyvä ja omat asiat ovat tasapainossa ja hyvin, arki kiireistä niin en ehdi mitenkään tukemaan. Olen kyllä sanonut hänelle, että hakeutuu ammattiavun piiriin, mutta ei tiukassa tuntuu olevan ajatus että minä olen se joka häntä tukee.

Olen saanut välillä myös sekavia viestejä tältä masentuneelta, joissa hän haukkuu minut. Mikä itsestäni tuntuu ehkä jopa ahdistavalta on se, että olen kuunnellut, ja tukenut, mutta tämä henkilö ei näe sitä, vaan vaatii nimenomaan yhtäkkiä kuuntelemaan tai syyllistää, jos muissa merkeissä olen häneen ottanut yhteyttä, enkä siis masennukseen liittyen.

Silti, kun näkee toisen tilanteen tai äkkinäiset suutahtamiset, niin jos vertaan omaan elämään miten oma arki alkaa ja miten päivä kuluu niin tuntuu raskaalta ottaa siihen tätä masentunutta pilaamaan päivän kulkua. Se myös, että en ole tosiaan ammattilainen, niin keskittyminen toisen huonoon oloon, ei tunnu hyvältä kiireisen päivän päätteeksi tai vaateet siitä, että täytyy kuunnella. Raskas olo onkin tarttunut välillä.

Hyviä neuvoja tullut, oli mukava lukea niitä ja asioita mitä en ole tullut ajatelleeksi edes.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen ihan samassa tilanteessa. Väsyttää olla toisen kuuntelija, tukija ja ohjelmatoimisto. Ymmärrän kyllä koska olen itsekkin sairastanut mutta ko ihminen ei kyllä silloin auttanut minua tippaakaan, päinvastoin. Kyseessä oma puoliso. Todella ristiriitainen olo koko tilanteesta, olenkin vetäytynyt enemmän omiin oloihini kun en jaksa olla se jonka pitää antaa itsestään. Hänellä on jotenkin outo ajatusmaailma nyt muutenkin, kokee että vaikka seksin jatkuva harrastaminen saisi hänen ajatuksena toisaalla ja toisi iloa elämään, minusta tuo käytös ja halu tuntuu hyväksikäytöltä.

Kuulostaa siltä, että masentuneena miettii mikä iloa elämään tuo, seksi toisi mutta ei ymmärrä, että seksi ei siihen lääke ole, vaan yhteyden ja välittämisen osoitus kahden ihmisen välillä. Ymmärrän hyvin ajatuksesi liittyen tuohon asiaan.

Oletko ajatellut eroa ikinä? Jos itse olet terve, kun masentuneen ajatukset saattavat olla välillä hyvinkin vääristyneitä.

Oletko pitkään seurannut tätä tilaa puolisoltasi?

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut tuossa tilanteessa kymmenisen vuotta sitten, mutta tajusin, että en saa mennä siihen mukaan liian syvälle. Pelastin itseni ja pienet lapset siitä suosta ja olimme läsnä, mutta emme menneet samaan suonsilmään masentuneen mieheni kanssa. Hänen piti valitettavasti itse rämpiä kuiville ja minä huolehdin vain, että arki sujuu edes suurinpiirtein mallikkaasti. Sanoin sen suoraan miehelle ja hän ymmärsi asian kyllä.

Ei masentunut ole tyhmä, hänelle vaan pitää sanoa asiat juuri niin kuin sinä itse ne ajattelet. Jos et siis halua olla jätesanko, niin sanot asian juuri niin. Sinun mielipide on omasi ja se on tullut asioiden miettimisen kautta, eli sinä tiedät mitä jaksat ja missä mennään sinun sietokyvyn yli. Sinä määrittelet oman jaksamisesi rajat ja masentuneen homma on hoitaa omat asiansa tavalla tai toisella. Voit auttaa ja tukea, mutta et pysty parantamaan.

Nyt kaikki on ollut hyvin jo vuosia. Joka ikinen syksy kuitenkin pelkään, että se sama tapahtuu taas ja mies katoaa meiltä jonnekin oman päänsä sisälle. Tästä pelosta olen miehellekin puhunut ja olemme sopineet, että jos hän tuntee jotakin, niin hän puhuu heti minulle ja hakeutuu heti avun piiriin eikä edes yritä itse hoitaa koko juttua. Sovimme myös, että jos jotakin nyt tulisi, niin pelastaisi taas itseni ja varsinkin teinit kauemmaksi. Heidän ei tarvitse nähdä ja kokea kaikkea.

Mikä puolisollasi laukaisi masennuksen?

Läheisen on aina muistettava huolehtia omasta jaksamisestaan. Jos itse uupuu, toista ei edes pysty tukemaan. Onkin tärkeää yrittää läheisen masennuksesta huolimatta elää myös omaa elämää, käydä ulkona ja harrastuksissa, mikä vain itselle hyvää oloa tuottaa. Elämästä nauttiminen ei ole kiellettyä, jos se vain on mahdollista.

Aina ei tarvitse vastata tai olla käytettävissä, auttaa voi vain jos jaksaa tai haluaa.

Itse jaksoin ystäväni masista pari vuotta, mutta jutut meni ihan sekoiksi ja minulta vaadittiin älyttömyyksiä, joten pistin välit poikki. Enkä kadu yhtään. Tilanteesta on tehty useita lasuja ja lapsen pahoinpitelystä ilmoitettu poliisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut tuossa tilanteessa kymmenisen vuotta sitten, mutta tajusin, että en saa mennä siihen mukaan liian syvälle. Pelastin itseni ja pienet lapset siitä suosta ja olimme läsnä, mutta emme menneet samaan suonsilmään masentuneen mieheni kanssa. Hänen piti valitettavasti itse rämpiä kuiville ja minä huolehdin vain, että arki sujuu edes suurinpiirtein mallikkaasti. Sanoin sen suoraan miehelle ja hän ymmärsi asian kyllä.

Ei masentunut ole tyhmä, hänelle vaan pitää sanoa asiat juuri niin kuin sinä itse ne ajattelet. Jos et siis halua olla jätesanko, niin sanot asian juuri niin. Sinun mielipide on omasi ja se on tullut asioiden miettimisen kautta, eli sinä tiedät mitä jaksat ja missä mennään sinun sietokyvyn yli. Sinä määrittelet oman jaksamisesi rajat ja masentuneen homma on hoitaa omat asiansa tavalla tai toisella. Voit auttaa ja tukea, mutta et pysty parantamaan.

Nyt kaikki on ollut hyvin jo vuosia. Joka ikinen syksy kuitenkin pelkään, että se sama tapahtuu taas ja mies katoaa meiltä jonnekin oman päänsä sisälle. Tästä pelosta olen miehellekin puhunut ja olemme sopineet, että jos hän tuntee jotakin, niin hän puhuu heti minulle ja hakeutuu heti avun piiriin eikä edes yritä itse hoitaa koko juttua. Sovimme myös, että jos jotakin nyt tulisi, niin pelastaisi taas itseni ja varsinkin teinit kauemmaksi. Heidän ei tarvitse nähdä ja kokea kaikkea.

Mikä puolisollasi laukaisi masennuksen?

Mielestäni työstressi. Kun työpaikalla on Yt:t vähän väliä ja joka kerta pitää todistaa uudelleen ja uudelleen miksi juuri sinua tarvitaan firmassa. Työpäivät olivat pitkiä ja työt tulivat kotiin kun iltaisin oli usein puhelinneuvotteluja ties minne päin maailmaa, piti olla skarppina koko ajan ja asiat menivät myös yöuniin. Siihen mukaan vielä useat aika pikaiset ulkomaan työmatkat, niin pakka kaatui. Todella tunnolliselle ihmiselle sellainen on liikaa varsinkin kun sitä kestää vuosia. Kotona meillä meni hyvin ja huolia ei ollut onneksi.

Nyt tuo työ on ikävää historiaa, mies jättää työt töihin ja työmatkoja ei juuri ole. Pelonpoikanen on kuitenkin molemmilla, mutta jokainen hyvä päivä, kuukausi ja vuosi tuo välimatkaa asiaan. Meillä on nyt myös jonkunlainen ajatus ja toimintamalli mitä teemme, jos jotakin tulee.

Masentunutta voi auttaa vain jos kokee sen mielekkääksi. Muussa tapauksessa se vie omatkin voimat.

Masentunut ei voi velvoittaa toista ihmistä terapeutikseen.

Olen tullut nyt siihen tulokseen, että masentuneita tai masennusta on monta eri laatua, mutta mikäli masennuksen syyt ovat syvällä ja vaikeita, niin silloin pitäisi ehdottomasti keskittää avun saanti ammattilaisen pakeille, ei voi vaatia että normaali ihminen alkaisi hoitamaan tai tuntitolkulla kuuntelemaan masentunutta.

Tästä työstä ammattilaiset saavat palkan, eikä se tee kestään pahaa ihmistä jos kokee ettei pysty eikä halua tähän rooliin joutua. Se, että joku toinen kärsii masennuksesta, ei tarkoita että muiden täytyisi upota samaan suohon.

Puhun nimenomaan masennuksesta, joka on vaikkapa aiheutunut päihteiden käytöstä, tai traumaattisesta taustasta, jossa ihmisen oma käytös muuttuu sairauden myötä, niin ammattilaisen tehtävä tämä on.

Pelkkä läsnäolo tai yhdessä tekeminen on jo monelle masentuneelle tärkeää, mutta mielen ongelmien ratkaiseminen ei kuulu minusta enää tähän tukemiseen ystävyyden tasolla.