Oletko nähnyt ruumiin?

Olen. Kissani, hamsterini sekä koirani. Oli kyllä kamalaa pidellä sylissä löytää lötköä... :(

Olen. Monta kertaa.

isäni, äitini, enoni, kahden tätini ruumiit.

Kalpeita, väsyneitä. Kuolivat sairauksiin.

1, Ei ollut vielä kuolonkankeutta. 

Monta. Miltä nukkuva näyttää sinertävänä ja liikkumattomana?

Olen toki. Vanhemmat, mumman, ja pari muuta sukulaista. Luonnollista.

Olen nähnyt. Hautajaisissa. Täällä rapakon takana on muisotilaisuudessa tapana pitää arkun kansi avoinna. Vainaja oli siististi puettu, tyynen ja jotenkin nukkuvan näköinen. Itselle hieman outo ja hämmentävä tapa. Olen suomalaisena tottunut suljettuun arkkuun.

- ulkosuomalainen

Sairaanhoitajana ruumiita näen päivittäin. Normaalia. Outoa, kun ruumiiden näkeminen ihmetyttää.

En. Olen nähnyt vainajan, joka näytti rauhalliselta.

Montakin, eläimiä ja ihmisiä. Olen töissä vanhainkodissa ja sieltä lähetään vaan mustassa säkissä. Henkisesti raskainta on olla kuolevan tukena kuolemisen hetkellä, mutta samalla se on tärkein tehtäväni tässä työssä! Ja kos vaan olen työvuorossa haluan olla saattamassa tälle viimeiselle matkalle! Harva haluaa kuolla yksin ja kaikille ei ehdi (jos ylipäätään on omaisia) omaiset paikalle.

Olen niin sukulaisia kuin tuntemattomiakin esim. hukkuneen tai autokolarissa olleita. Kalpeita ja liikumattomia ovat yleensä, osa toki pahemmin ruhjoutuneita.

Molemmat isoäitini sekä äidin tädin. Näyttivät kuolleilta, kuin olisi vain tyhjä kuori, josta on valunut elämä pois.

Näin isäni laitteissa ruumis keinotekoisesti ylläpidettynä ja sitten irroitettuna. Koneissa näytti tyhjältä, mutta irroitettuna kasvoille oli levinnyt onnellinen ja rauhallinen ilme.

Ruumis, kuollut, vainaja...

Olen nähnyt isoäitini ja parhaan ystäväni.

Toinen kuoli vanhuuteen, toinen ihan liian aikaisin sairauteen.

Kadun sitä, että menin katsomaan, koska kumpikin heistä näytti mielestäni lähes pelottavalta, joskin rauhalliselta, ihmisen kuorelta, josta henki on hävinnyt jonnekin... kuka mihinkin uskoo.

Kunnioitan suuresti kaikkia, jotka voivat työskennellä ammatissa, missä kuolema on koko ajan läsnä.

Pelkään ja suorastaan vihaan jopa kuolema -sanaa ja kuolla -verbiä niin paljon, ettei edes ikääntyminen (olen 49-v.) ole asiaa yhtään lieventänyt.

Ei se ole osa mitään elämää, vaan kaiken loppu ja hirvittävä suru.

Hoitoalalla ruumiita näkee päivittäin. Mikä siinä on niin ihmeellistä? Kuollut mikä kuollut.

Pappani näin kun olin 7-vuotias, näytti nukkuvalta.

En oo.

Kyllä. Opiskeluaikaan kuului käydä seuraamassa obduktiota.

Olen vanhainkodissa kun olin kesätöissä ja vanha sotaveteraani nukkui pois. Myös vanha sukulainen joka nukkui pois kun seisoin vierellä. Ihmisestä häviää sellainen elollisen näköisyys, vähän kuin katsoisi nukkea. Toisaalta eri maata on nuo tunnistajat jotka joutuvat ottamaan selvää henkilöllisyyksistä mm. silloin Aasian tsunamissa, Estoniassa jne. Siinä tuskin on yhtä rauhallinen näky jossa tuntuu siltä kuin ruumis vain nukkuisi.

Olen nähnyt töissä. Sairaalassa siis olen.