Oletko nähnyt ruumiin?

Olen, kymmeniä työssäni vanhusten parissa ja myös äitini, joka nukkui ikiuneen aivan liian aikaisin. Ns. luonnollinen kuolema tai ihminen kuoleman jälkeen näyttää useimmin rauhalliselta, "levolliselta", jos niin voi sanoa. Kuolleen näkeminen ei ole koskaan ollut, edes ensimmäisinä kertoina, pelottava kokemus. Siinä tilanteessa on usein jotain sellaista "pyhää" , kunnioittavaa, tyyntä. Eri asia toki trauman jälkeinen kuolema (onnettomuudet jne), mutta tällaisia ei lnneksi omalle kohdalle ole sattunut.

Vierailija kirjoitti:

Hoitoalalla ruumiita näkee päivittäin. Mikä siinä on niin ihmeellistä? Kuollut mikä kuollut.

Esititpä asian ikävästi!

Kaikille se ei ole ihan noin arkinen ja jokapäiväinen asia.

Olen löytänyt katolta hypänneen miehen. Hän makasi pienessä verilammikossa. Hän jäi mieleeni pitkäksi aikaa ja näin hänestä uniakin.

Lisäksi olen nähnyt kuolleita henkilöitä sairaalan ruumishuoneella. Olin kesätöissä sairaala-apulaisena ja sielläkin piti siivota. Pysäyttävin oli vastasyntyneenä menehtynyt.

Olen töissä useinkin. Olen töissä palvelutalossa. Ovat rauhallisen ja levollisen näköisiä.

Veljen olen myös nähnyt kuolleena,eikä ollut kaunis näky. Pää oli todella turvonnut,kuin ilmapallo. Oli ollut kuolleena kolmisen päivää ennenkuin löytyi kuolleena kotoaan.

*mummeli* kirjoitti:

Kyllä. Opiskeluaikaan kuului käydä seuraamassa obduktiota.

Tehtiinkö avauksessa perhosviillot? 

Vierailija kirjoitti:

Hoitoalalla ruumiita näkee päivittäin. Mikä siinä on niin ihmeellistä? Kuollut mikä kuollut.

Jos ja kun ilmeisesti olet hoitoalalla, se on sinun todellisuuttasi ja arkeasi, mutta harvemmin kukaan muu kuin hoitoalan henkilöstö, poliisit ja palokunta, ortodoksikirkoissa työskentelevät tai hautaustoimistojen työntekijät ruumiita vähän kuin ohimennen näkevät.

Tälle ruumiita näkemättömälle asia ei ole ihan niin helppo ja simppeli "kuollut, mikä kuollut".

Kyllä olen nähnyt, mm. isovanhemmat ja äitini. Siinä on vain ihmisen kuori jäljellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoitoalalla ruumiita näkee päivittäin. Mikä siinä on niin ihmeellistä? Kuollut mikä kuollut.

Jos ja kun ilmeisesti olet hoitoalalla, se on sinun todellisuuttasi ja arkeasi, mutta harvemmin kukaan muu kuin hoitoalan henkilöstö, poliisit ja palokunta, ortodoksikirkoissa työskentelevät tai hautaustoimistojen työntekijät ruumiita vähän kuin ohimennen näkevät.

Tälle ruumiita näkemättömälle asia ei ole ihan niin helppo ja simppeli "kuollut, mikä kuollut".

Jep, en itse alakoulun opettajana vainajia näe, joten minusta tuollainen "mitä väliä, töissä näen joka päivä" -tyylinen on tyhmää, sillä suurin osa ihmisistä ei näe vainajaa välttämättä koko elämänsä aikana.

Mietin vähän ohi aiheen, kuinka paljon ihmisen täytyy itseään kovettaa ja "kovettaa", kun hakeutuu alalle, jossa vainaja on arkipäivää.

Ymmärrän kyllä haluan auttaa ja parantaa, mutta millaiset "suojalasit" ovat esim. sairaanhoitajalla ja lääkärillä?

Miten kuolemaan voi tottua niin, että voi pokkana kirjoittaa kuollut, mikä kuollut?

Vierailija kirjoitti:

Sairaanhoitajana ruumiita näen päivittäin. Normaalia. Outoa, kun ruumiiden näkeminen ihmetyttää.

Kai kaikkeen tottuu mut jos ei näe päivittäin tai edes viikottain niin onhan se aika outoa ja jotenkin scarya.

Olen,lähisukulaisia sekä töissä kuolleita lapsia

Olen lastensairaalassa töissä

Useammankin... osa jopa elossa :p

Vierailija kirjoitti:

Ruumis, kuollut, vainaja...

Olen nähnyt isoäitini ja parhaan ystäväni.

Toinen kuoli vanhuuteen, toinen ihan liian aikaisin sairauteen.

Kadun sitä, että menin katsomaan, koska kumpikin heistä näytti mielestäni lähes pelottavalta, joskin rauhalliselta, ihmisen kuorelta, josta henki on hävinnyt jonnekin... kuka mihinkin uskoo.

Kunnioitan suuresti kaikkia, jotka voivat työskennellä ammatissa, missä kuolema on koko ajan läsnä.

Pelkään ja suorastaan vihaan jopa kuolema -sanaa ja kuolla -verbiä niin paljon, ettei edes ikääntyminen (olen 49-v.) ole asiaa yhtään lieventänyt.

Ei se ole osa mitään elämää, vaan kaiken loppu ja hirvittävä suru.

Minun mielestäni taas juuri sen näkeminen lohduttaa, että se kuollut tuttu ja läheinen ihminen arkussa on vain tyhjä kuori ja se kaikkein tärkein ja oleellisin osa ihmisestä on poistunut. Olkoonkin, että olen nähnyt myös ikävän näköisiä ja sairastelleita vanhoja sukulaisia vainajina, Suomessa kun kuolleita ei ole tapana meikata elävän näköisiksi. Silloin tajuaa, että elämä ei lopu kuolemaan ja matojen syötäväksi tai krematorion tuleen päätyy vain se maallinen ruumis. Onnettomuuksissa tai muuten väkivaltaisesti kuolleita en ole nähnyt. Suvussa on tapana pitää lyhyt hiljainen hetki avoimen arkun ääressä ennen varsinaisen siunaustilaisuuden alkua, pakkoa osallistumiseen ei ole.

Tietenkin elokuvissa. Ainii ja yks lintu

Olen nähnyt pappani ja setäni ennen hautajaisten alkua. Pappa oli niin kuihtuneen näköinen ja jotenkin piirteet terävöityneet kummallisiksi, että näin sitten painajaisia muutaman kerran. Taisin olla jotain 8v. tuolloin. 

Yhden kuolleen moottoripyöräilijän olen nähnyt moottoritiellä. Tai en oikeastaan nähnyt, oli osittain peitetty jollain, mutta peitteen alta tuleva vääntynyt jalka ja verijäljet tiessä jäivät kyllä mieleen.

Kuolema on luonnollinen osa elämää ja koskettaa meistä jokaista. Olen luonteeltani varsin herkkä ja ennen lääketieteen opintojani jännitin usein sitä, miten osaan suhtautua vainajiin. Nyt alaa hieman jo nähneenä en enää sure tai pelkää ruumiita. Sen sijaan ihmisten henkinen ja fyysinen kipu sekä traagiset kohtalot ovat asioita joiden kohtaamiseen on hieman "kovetettava" itseään tällä alalla. Siihen pystyy monikin ihminen kun vain tarpeeksi haluaa.

Toki ymmärrän että kuolema tuntuu varsin mystiseltä jos siihen ei törmää kuin harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Mietin vähän ohi aiheen, kuinka paljon ihmisen täytyy itseään kovettaa ja "kovettaa", kun hakeutuu alalle, jossa vainaja on arkipäivää.

Ymmärrän kyllä haluan auttaa ja parantaa, mutta millaiset "suojalasit" ovat esim. sairaanhoitajalla ja lääkärillä?

Miten kuolemaan voi tottua niin, että voi pokkana kirjoittaa kuollut, mikä kuollut?

36/36 vastauksena siis tähän

En, en pysty.

Useita. Näyttävät lähinnä vahanukeilta.

Isän ja äidin, isä oli ruumishuoneella ja äidin näin vanhainkodissa.